Reissunaisen reppu: Ecuador, osa 1/4

Syyskuun alun ja erään ecuadorilaisen syntymäpäivän kunniaksi ajattelin julkaista pari tarinaa samalta kuukaudelta kahdeksan vuoden takaa. Tässä siis otteita vanhasta blogistani Ecuadorin ajoilta:

4. syyskuuta

EcuadorTänään on sunnuntai, ja koulu alkaa huomenna. Lähdin aamupalan jälkeen kävelemään rinnettä alas bussille, ja tälläkään kertaa ei ollut tarkkaa suunnitelmaa siitä minne menen. Päätin, että jään pois sillä pysäkillä, missä suurin osa muistakin matkustajista. Se olikin sitten ihan toisessa päässä kaupunkia, ja sieltä löytyi ostoskeskuksen takaa aivan ihania pieniä kävelykatuja ja aukeita, joissa soitti erilaiset bändit. Ja hirveästi ihmisiä. Olin tällä kertaa, toisin kuin Mariscalissa, ainoa eurooppalaisen näköinen. Hyvä ettei ole peiliä kaduilla, tuntuu ihan siltä kuin kuuluisin joukkoon ja näyttäisin samalta kuin lyhyet, mustahiuksiset ja tummempi-ihoiset ecuadorilaiset.

Vuoristoilmaan en ole ihan vielä tottunut. Tai sitten mun kunto on muuten vaan niin huono, että pitää pitää kolme taukoa kävellessä bussipysäkiltä rinnettä ylös kotiin. Tosin se ei oo mikään ihan pieni rinne. Pari kilsaa pelkkää nousua.

Lentokentän kiitorata näkyy hyvin mun parvekkeelta, ja koneet nousee ja laskee suoraan kaupungin yläpuolella. Pitävät kovaa meteliä, mutta kenttä on onneksi suljettu öisin.

Ihmiset on täällä aika köyhiä. Kerjäläisiä on muutamia, ja sitten on pikkulapsia, jotka risteyksissä tekevät kärrynpyöriä ja bussissa laulavat ja myyvät karkkia kun yrittävät hieman tienata. Ihanaa kun ei koko ajan huudeta perään hola rubiaa niinkuin Espanjassa. Pahinta mitä nämä tekee on viheltäminen, ja taksit tietty tööttäilee koko ajan.

Taidan tänään iltapäivällä mennä loikoilemaan parvekkeelle ja kerrata hieman espanjaa huomista tasokoetta varten. Ärsyttää kun sanat on välillä hukassa, eikä pysty ilmaisemaan kaikkea mitä haluaa.

5. syyskuuta

Tänään huomasin kadulla pari ratsupoliisia. Ecuadorilaiseen tyyliin niillä oli saappaat ja kannukset, muttei hevosia… Koiria täällä näkee jonkun verran, eivät sentään syö niitä niinkuin kiinalaiset. Talossa en vielä ole tormänny kovin omituisiin elukoihin, mitä nyt yksi pitkätukkainen Thomas valtasi kylppärin tänä aamuna.

12. syyskuuta

Hengissä ollaan! Ihme kyllä!

Perjantai-iltapäivänä lähdettiin kohti Puerto Quitoa. Noin neljän tunnin bussimatka pitkin jyrkkiä vuoristoteitä, mutta vihdoin saavuimme pieneen kylään. Kylässä meidän 8 hengen porukkaamme odotti kaksi opasta, jotka johdattivat meidät läpi pimeän metsän pieneen majapaikkaamme. Tukeva illallinen maistui tunnin vaelluksen jälkeen, ja sitten kömmimme moskiittoverkkojemme alle nukkumaan. Lauantaiaamuna heräsimme aikaisin ja lähdimme Rio Blancolle kumiveneregattaan. Kumiveneet olivat itseasiassa renkaita, joissa oli naru ymparillä. Ensimmäiset putoukset sujuivat meiltä melko hyvin, vain yksi tyttö kaatui eikä sillekään käynyt hullusti. Seuraava putous oli isompi ja näin kuinka kaksi tyttöä kaatui edelläni. Enkä voinut tehdä enää mitään, sinne samaan pyörteeseen pulahdin minäkin. Löin polveni kiveen ja paniikissa nielin melkoisesti vettäkin. Sain kuitenkin otteen kumirenkaani narusta, ja kelluin virran mukana pitkän matkaa. Yritin pitää jalat pinnalla ja edelläni, etten kolhisi itseäni sen pahemmin kiviin. Suvannossa kapusin takas lautan kytiin ja matka jatkui. Kunnes tuli seuraavat putoukset. Tällä kertaa koko lauttani räjähti, ja siellä menin taas, virran mukana kivien seassa! Seuraavassa suvannossa roikuin liianissa joen rannalla ja odotin muita. Oppaamme Leo tuli pelastamaan auttoi mut Ulriken lautan kyytiin. Loppumatkan pelkäsin ihan hulluna, mutta lopulta noin 30 km melomista oli ohi ja meidät kyydittiin takaisin majapaikkaamme. Huonekaverini Ulrike oli onneksi lääkäri, joten pikaisen tarkastuksen jälkeen selvisi, että polvessa ei ollut nestettä ja käsikin oli vain hieman naarmuilla ja mustelmilla. Kaikessa rytäkässä olin hukannut huivini, mutta ristomattiratiat pysyivät silmillä kuin liimattuna.

Iltapäivällä tutustuimme metsän hedelmiin, ja valmistimme suklaata aivan alusta asti. Nam! Illallinen oli aivan loistava, ja sen jälkeen maistuivat hedelmäcocktailit. Monet tanssivat salsaa tai merengeä, mä istuin jääpalapussi polveni päällä ja opetin oppaillemme suomalaisia korttipelejä. Täällä pelin hävinneelle on tapana antaa joku rangaistus, ja niinpä Leo ja Titi tanssivat meille useaan otteeseen. Itse jouduin ecuadorilaisen pelin jälkeen laulamaan Maamme-laulun, mutta pääsin vain kultaiseen sanaan asti kun kuulemma riitti.

Sunnuntaina palasimme Quitoon bussilla, ja noin puolessa välissä matkaa näimme paljon ihmisiä tien varrella. Joku tiesi auton syöksyneen rotkoon hetkeä aikaisemmin. Ei siis turhaan huimannut menomatkalla!

14. syyskuuta

Koulussa keskustelemme usein kulttuurieroista ja etenkin täkäläisten naisten asemasta. Ecuadorilaiset kuvittelevat, että Euroopassa ja etenkin Pohjoismaissa ihmisten väliset suhteet ovat hyvinkin vapaat, vaikka tosiassa naisia kunnioitetaan. Paikallisten mielestä avioliitto on hyvin hyvin tärkeä instituutio ja kaiken perusta, eikä avoliitossa asumista hyväksytä. Silti moni avioliitto täälläkin päätyy eroon, ja rakastajat ovat melko yleisiä. Keskustelimme myös uskonnoista, sillä täällä suurin osa on katolilaisia.

Saksalainen Steffan on usein innolla mukana keskustelussa, ja sen piti sanoa, että ”El Papa es conservador” eli paavi on konservatiivinen. Adjektiivi ei kuitenkaan ihan mennyt kohdalleen ja lopputulos oli ”El Papa es conservativo” eli paavi on kondomi.

16. syyskuuta

CuyPäiväntasaaja on tullut ylitettyä jo pariinkin kertaan, mutta keskiviikkona mentiin tiistai-illasta johtuvasta chuchakista huolimatta tutkailemaan Mitad del Mundoa eli pallon puoliväliä vähän tarkemmin. Turistihoukutuksista jonkun verran eteenpäin sijaitsee se oikea alue, jossa erilaiset fysikaaliset testit onnistuvat. Täällä ecuadorissahan ihmiset painavat noin kilon vähemmän kuin muualla, pienemmästä maan vetovoimasta johtuen. Pienempi korioolisvoima taas aiheuttaa sen, että kananmunan saa helposti pysymään pystyssä naulan kärjen päällä, jos sattuu seisomaan aivan päiväntasaajalla. Päiväntasaajalla vesi ei pyöri lavuaarista laskettaessa lainkaan, mutta jos lavuaaria siirretään noin 2 metriä sivuun, se pyörii tiettyyn suuntaan, ja eteläpuolella vastaavasti toiseen suuntaan. Hämmästyttävää.

Mitad del Mundon yhteydessä oli myös museo, jossa oli inkoille tyypillisiä asumuksia, yksi alkuperäinen vuodelta 1875. Jännä ettei täällä oo keksitty savupiippua lainkaan, vanha rakennus oli katosta aivan musta, ja nykyäänkin näkee monissa taloissa avotulen aivan ikkunan vieressä savupiiputtoman talon sisällä. Lisäksi museossa oli muun muassa aito ihmisen kallo, sillä inkoilla oli tapana keittää vihollisten kallot voitonmerkiksi. Inkoilla oli paikallisia herkkuja, marsuja, lemmikkinä, ja jos kylään tulevaa vierasta ympäröi paha energia, alkoivat marsut ääntelehtiä tämän vieraan tullessa sisälle. Sanomattakin on selvää, että marsut villiintyivät kun me astuttiin majaan.

18. syyskuuta

Pichincha valloitettu! Siis tuo viereinen tulivuori. Sen valloitus oli telefericolla helppoa, mutta toki maisematasanteelta 4050 metristä jatkettiin vielä hieman korkeammalle. Pichinchalla oli hyviä bändejä, ja maisemat tietenkin aivan huimat. Kolme lumihuippuista vuorta, Cotopaxi suurimpana, ja alhaalla Quiton koko kaupunki. Täällä on niin kuivaa, että taas näkyi kuinka pari vuorta paloivat.

Ja kuumakin kyllä on, päivisin. Käytän täällä jatkuvasti aurinkorasvaa suojakertoimella 50 tai yli, mutta silti esim. varpaista on kuoriutunut nahka jo kokonaan. Taisin hieman käräyttää ne siellä jokiseikkailulla. Otavalossa poltin niskani, koulussa eräänä päivänä ulkona istuessamme käsivarteni, ja eilen Pichinchalla korvani. Alan kohta olemaan tasaisen värinen. Punainen.

Baareja on täällä joka lähtoon, oon vasta tutustunut reggeaton- ja salsabaareihin. Ja yhteen pubiin, jossa meinas mennä cuba libret väärään kurkkuun kun baarimikko sanoi suomeksi kippis.

21. syyskuuta

Tulee mieleen Bromanin repliikki Kummelin Kultakuumeesta: ”Mitä tässä nyt enää muka vois tapahtua?”

Eilen illalla oltiin parin kaverin kanssa täällä samaisessa nettipaikassa, ja yhtäkkiä ihmiset ympärillä alkoivat huutaa: ”Kaasua! Kaasua!” Kaikki juoksivat yskien ulos, ja kurkkua kirvelsi aika kovin. Silmissä se ei kuitenkaan tuntunut, en tiiä mitä kaasua mahtoi olla. Ihmiset on sairaita, jos tollasesta saa jotain tyydytystä. Heittää nyt kaasupanos täpötäyteen nettikahvilaan.

27. syyskuuta

Lähdettiin eilen Thomasin kanssa Otavalon suunnalle pikkukaupunkiin nimeltä Ibarra. Kaupungissa oli fiestaviikonloppu, tai niin me luultiin, joten mikäpä olisi parempaa ohjelmaa sunnuntaille kuin fiesta. Ikävä kyllä kolmen tunnin bussimatkan jälkeen sen suurempaa juhlaa ei Ibarrasta löytynyt, joten aikamme kuluksi päätettiin mennä härkätaisteluun paikalliselle areenalle. Kävin Madridissa ollessani härkätaistelussa, joten tiesin mitä on luvassa aurinkoiselle iltapäivälle. Ensimmäinen matadori, El Juanjito, ei meinannut onnistua lainkaan ja yleisö buuasi. Härkäkin oli iso, 420 kiloinen, joten juoksi tosi laiskasti ja verenvuodatus oli sitä eläintä kohtaan todella säälittävää. Seuraava matadori, Marin, oli huomattavasti parempi ja ansaitsi suorituksestaan tappamansa härän korvan. Kolmas, El Glison, oli aivan mieletön. Tanssi härän kanssa, kutsui härkää tytöksi, nauratti ja huudatti yleisöä, joka oli aivan haltioissaan. Minä mukaanlukien. Yhdessä vaiheessa tämä kevyempi ja huomattavasti energisempi härkä onnistui puskemaan El Glisonia sarvillaan, ja yleisö villiintyi. Glison pyöri maassa ja pääsi kuin pääsikin pois härän sarvien alta. Glison nousi ylös maasta ja jatkoi tanssiaan, ikään kuin ei vuotaisi verta lainkaan. Loppuhuipennuksessa El Glison onnistui täydellisesti ja sai meriiteikseen härän molemmat korvat. Kaupunki sai kuin saikin fiestan kun El Glisonia juhlittiin, ja tälle heitettiin sombreroita joka puolelta areenaa. Quitoon lähtiessamme Glison jai jatkamaan yleisön riehaannuttamista, joi muun muassa olutta erään naisen kengästä ja heitteli areenan hiekkaa päälleen.

28. syyskuuta

AnakondaTiistaiaamuna kello 7.30 oltiin Claudian kanssa koulun edessä valmiina haasteeseen. Kyyti saapui ajallaan noutamaan meitä, ja parin tunnin kuluttua nautimme vuoriston korkeuteen valmistavaa erikoisteetä Volcanolandissa (http://www.volcanoland.com/), eräällä ranchilla Cotopaxin kansallispuiston liepeillä. Valitsimme hevoset, ja allekirjoitettuamme riskienhyväksymispaperin olimme ponchoinemme, chapseinemme ja sombreroinemme valmiit kuuden tunnin vaellukseen. Maisemat kansallispuistossa olivat luonnollisesti aivan mielettömät. Ylitimme jokia, kapusimme vuorten rinteitä ja välillä laskeuduimme soliin. Maasto oli välillä kivikkoista ja välillä taas ihanteellista kunnon laukalle. Oma polleni Alfonsito osoittautui todella tottelevaiseksi ruunaksi, mutta eipä muillakaan ollut mitään ongelmia. Neljän vuoren keskellä (Cotopaxi, Rumiñahui, Sincholagua ja Pasochoa) kohtasimme villihevoslauman ja laukkasimme hetken niiden rinnalla. Oppaamme Roberto lasketui välillä hevosen selästä keräämään maastoon heitetyn muovipullon satulalaukkuun, ja kerran Roberto löysi maasta puoliksi palaneen golfpallon. Melkoinen svingi jollakin. Neljän tunnin ratsastuksen jälkeen pidimme lounastauon juomavesilähteen varrella, ja onneksemme sadekin taukosi hetkeksi. Viimeiset kaksi tuntia kävelimme rauhallisesti, osaksi siksi, etta Claudia sai hiertymän chapseista, ja siksi että mun polvi vihoitteli lujaa. Palattuamme ranchille oli tuskallista kävellä ilman hevosta, mutta oli se sen arvoista!

Roberto kertoi, etta viime viikolla oli ollut tulivuorenpurkaus Reventadorilla. Tällä kertaa tuulet puhalsivat pois Quitosta, eli kaupunki ei saanut tuhkasadetta päälleen. Ongelma tuhkasateessa on kuulemma se, etta rakennukset eivät kestä tuhkan painoa katoillaan.

Jos mä oon ehtinyt seikkailla, niin onpa tapahtumia riittänyt muillekin. Ruotsalainen Julia ja saksalainen Steffen valloittivat Cotopaxin eli kiipesivät huipulle asti. Kiipeäminen aloitetaan yöllä, koska päivisin on lumivyöryvaara, ja normaalivauhtia huippu saavutetaan 8-12 tunnissa. Julia ja Steffen kapusivat huipulle viidessä ja puolessa tunnissa! Saksalainen Tatjana sen sijaan päätti tutustua Amazoniin, ja törmäsi joella mm. n. 8 metriseen anakondaan, alkuasukasheimoon ja ranskalaiseen tv:n kuvausryhmään, joka kutsui Tatjanan apinaillalliselle.

29. syyskuuta

LastausMarkkinoiden vuoro taas. Lähdimme koulusta erään ryhmän kanssa aamulla ennen kello kuutta markkinoille lähikaupunkiin Saquisiliin. Ohitimme tiistain matkalta tutuksi tulleet vuoret Illiniza Sur, Illiniza Norte ja El Corazon. Markkinat olivat samantyyppiset kuin Otavalossa, mutta aamupäivästä kaupan oli myos eläimiä. Kiljuvia porsaita nostettiin bussin katolle, ja marsuja kannettiin yleensä elävinä säkissä ruuaksi. Vilskettä ja vilinää riitti, ja taas tingittiin ponchojen hinnoista.

Takaisintulomatkalla ihmettelimme kun matkustajien nimiä otettiin ylös bussissa. Sitten eräs ranskalainen tyyppi keksi, että se paperi varmaankin laitetaan mustaan laatikkoon, joka löydetään aikanaan rotkon pohjalta kun auto on jossakin mutkassa syöksynyt ulos tieltä. Täällä kehittyy näköjään ihan omanlainen huumorintaju. Tatjana ja eräs toinen ranskalainen oli yritetty ryöstää veitsellä uhaten eräänä iltana, mutta ryostäjä oli luovuttanut, kun noi oli sanoneet, ettei niillä oo yhtään rahaa. ”What kind of robbery was that?” ihmetteli Tatjana koulussa seuraavana päivänä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.