Reissunaisen reppu: Clarksdale, Natchez & New Orleans 2013

Helmiä ja höyheniä 


by Vintagella @ 2013-04-11 – 22:00:12

New Orleans

Nyt olen New Orleansissa myrskyn keskellä ja kipeänä. French Quarter Festival alkoi tänään, mutta vesisateen vuoksi mulla on ihan hyvä omatunto huoneessa loikoillessakin. Pientä lepoa tähän väliin. Eilen tuli jo kuunneltua livemusaa sekä Bourbon Streetillä että Frenchman Streetillä, ja edellispäivänä jammailtiin jazzin tahdissa jokilaivan kyydissä Mississippillä. 


Matkalla Tupelosta tänne poikettiin ensin Clarksdalessa muun muassa Muddy Watersista ja Elmore Jamesista kertoneessa Delta Blues -museossa sekä Robert Johnsonin kohtalonristeyksessä. Crossroads -nimisessä paikassa, moottoriteiden 61 ja 49 risteyksessä, Johnson legendan mukaan myi sielunsa paholaiselle saadakseen kitaransoiton lahjan. Johnson ei montaa biisiä ehtinyt elämänsä aikana levyttää, mutta on silti maineeltaan legendaarisin delta blues -muusikko. Eric Clapton kuulemma ihaili Johnsonia niin paljon, ettei Clapton tiettyinä vuosina suostunut edes puhumaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tunteneet Johnsonin musiikkia. Clarkdalessa sijaitsee muuten myös Morgan Freemanin Ground Zero Blues Club.

NatchezClarksdalesta matka jatkui Mississippin varrella olevaan Natcheziin, jossa meidät otettiin avosylin vastaan Pilgrimin babtistikirkossa. Aikamoista gospelia kolme tuntia putkeen,
 kävi melkein bluesbrotherssit. Natchezissa ihasteltiin antebellum -taloja, syötiin gumboa ja vierailtiin Natchezin historiallisella hautausmaalla. Aurinkoisenakin päivänä viiden tulipalossa menehtyneen lapsen muistopatsas Turning Angel aiheutti vilunväreitä.

Louisianassa, ennen varsinaiseen Big Easyyn saapumista, vierailun kohteena oli McIlhennyn tehdas, joka tunnetaan Tabascosta. Tabasco valmistetaan chileistä, suolasta ja etikasta ja sitä kypsytetään vuosia niissä Jack Danielsin tislaamossa ensin käytetyissä tammitynnyreissä. Tabasco-kastikkeesta on olemassa tulisempi Habanero-versio ja vähemmän tulinen Green Pepper, sekä monta muuta eri tavoin maustettua versiota. Siellä se Tabasco tänä päivänäkin tehdään, vaikkakin hiukan modernimmalla tavalla kuin entisaikoina.

Seuraavaksi mun päässä alkoi soimaan John Fogerty:

Two-lane
Shinin’ in the july dust
Heat risin’ off the road
Out in front of my truck
Pulled my pick-up over the hill
Down the slide gravel through the cat-tails
Give me those swamp river days again

LouisianaMe nimittäin hypättiin veneeseen ja lähdettiin katselemaan hurrikaani Katrinan jälkiä rämeelle. Mä katselin niin innoissani rannassa hyppiviä villisikoja ja yritin bongata vedestä kilppareita ja alligaattoreita, että mä unohdin kokonaan katsoa mitä mun yläpuolellani tapahtuu. Tai pikemminkin matelee. Sen jälkeen kun mä kerran katsoin ylös ja näin puussa käärmeen, mä näin niitä joka paikassa. Niitä roikkui lähes joka oksalla! Järkyttävää. Pienet alligaattorit ei tuntuneet sen jälkeen missään. Kysyin mitä tapahtuu kun käärme tippuu veneeseen ja meidän kuski sanoi heittävänsä sen pois. Mä epäilen, että mä olisin ehtinyt veneestä pois paljon ennen sitä käärmettä. Ojasta allikkoon.

Shark AttackTuristien määrästä päätellen täällä New Orleansissa on kivaa. Katrina-museossa voi jatkaa tutustumista hurrikaanin tuhoihin. Ihan muunlaista tuhoa saa sitten aikaan baarikaduilla. Bourbon Streetin baarien nimikkodrinksut on todella vahvoja, mutta tottahan toki Hurricane, Hand Grenade, Shark Attack ja monet muut pitää kokea. Aamuisin porukka sitten ihmettelee miksi herää solmio kaulassa (nainen), miksi kylppärin ovessa roikkuu höyhenpuuhka (mies) ja mihin ihmeeseen kaikki dollarit ovat hävinneet (kaikki). 


Yhdysvaltain murhapääkaupunki ei ole lumonnut mua samoin kuin Memphis tai Nashville, mutta on tässäkin puolensa. Ruuan puolesta on sanottava se, että Tennesseen liharuokien jälkeen kala maistui New Orleansissa taivaalliselta etenkin Gordon Ramsayn Kitchen Nightmares -ohjelmasta tutussa Oceanassa. Lisäksi harrikkaa ajava gypsymies povasi mulle niin hauskan tulevaisuuden, että ei mun ainakaan tätä kaupunkia tarvitse pelätä. Ylennyksen voisin ottaa ihan mielelläni vastaan, mutta en ole ihan vakuuttunut siitä vaaleasta, sinisilmäisestä, 6′ 5″ pitkästä tunisialaisesta aviomiehestä!

Reissunaisen reppu: Memphis 2013

Graceland 


by Vintagella @ 2013-04-08 – 01:18:50 



GracelandNashvillestä lähdettäessä satoi vettä eikä amerikkalaisten Pantheon -kopio paljon kiinnostanut, sillä iltapäivällä ohjelmassa oli Graceland. Elvis Presley Boulevardia ajettaessa alkoi vatsanpohjassa olemaan perhosia. 
Gracelandin parkkipaikalle saavuttuamme muut jäi rauhassa pyörimään bussin luo, mutta mä ja brittikaveri Lizzie otettiin pikaspurtti lipunmyyntiin ja sieltä suoraan bussiin, joka vei meidät tien toiselle puolelle itse talolle. Miten pieneltä se näyttikään! Pihamaalla mulle tuli ensimmäisenä mieleen se Bruce Springsteenin tarina, jonka mukaan se oli vuonna -76 Memphisissä konsertoidessaan hypännyt Gracelandin matalan aidan yli ja mennyt soittamaan Elviksen ovikelloa. Elvis ei kuulemma ollut kotona vaan Lake Tahoella, ja vaikka Springsteen yritti päästä sisälle kertomalla olevansa se Born To Run -rokkari, talutettiin Springsteen kohteliaasti ulos portista.

GracelandKuuntelin korvalapuista selostusta ja seikkailin huoneissa, jotka oli jätetty sellaiseksi kuin ne 70-luvun lopussa olivat. Tuntui kuin oltaisiin jossain aikapoimussa. Kaikki oli ihan niinkuin olen kuvissa nähnyt. Yläkertaan ei luonnollisestikaan saanut mennä, mutta olohuone, keittiö, jungle room ja biljardihuone olivat juuri sellaisia kuin kuvittelinkin. Mä napsin kuvia, mutta koska salamaa ei saa käyttää ja mun kädet hiukan tärisi, ei niistä kuvista kovin paljon selvää saa. Mä olin niin uppoutunut niihin korvalapuista kuuluviin tarinoihin, etten nähnyt Lizziäkään pitkään aikaan. Talossa on 23 huonetta, mutta se tuntui sisätiloissakin hirmuisen pieneltä.

Vernonin toimiston jälkeen vuorossa oli kokoelmia. Alkuperäisiä asuja oli vaikka millä mitalla ja niitä katsellessa huomasi miten vaikuttava näky Elvis on aikoinaan ollut. Ja miten pieneltä Priscillan häämekko näytti Elviksen puvun vieressä. Trophy room sisälsi lukemattoman määrän kultalevyjä ja muita musiikillisia saavutuksia.

Elvis Aaron PresleyHauta pihamaalla oli täyttynyt kukista ja se hiljensi mut täysin. 
Elviksen haudan vieressä on tietysti vanhempien Gladysin ja Vernonin haudat ja Vernonin äidin Minnien hauta sekä Jesse Garon Presleyn muistomerkki. Elviksen kuolleena syntynyt kaksoisveli on haudattu merkitsemättömään hautaan Tupeloon.

Talon jälkeen vuorossa olivat autonäyttely, lentokoneet, 68′ Special -näyttely ja Hawaji-näyttely. Lisa Marie -niminen lentokone oli varsin vaikuttava näky kullattuine turvavöineen. Olisin helposti saanut kulumaan toisenkin päivän Gracelandissa, mutta Memphisin kuuluisa Beale Street kutsui. 


When I was walking in Memphis.. 


by Vintagella @ 2013-04-09 – 06:52:22



Voin lämpimästi suositella Charles Vergos Rendevouz -raflan ribsejä Memphisissä. Veivät kielen mennessään. Tarjoilija oli melko persoonallinen kaveri, joka menun kääntöpuolella esiteltiin seuraavasti: ”Been here since 1963 and he is finally getting a hang of it.” Aterian jälkeen näkyi kyllä naamasta, jos oli valinnut listalta ne kuuluisat ribsit. ”I have bbq sauce on my phone” eräskin totesi.

Memphis tuntuu paljon pienemmältä kuin Nashville, mutta kivoja baareja ja livemusaa Beale Streetiltäkin löytyy. Ekaksi ihailtiin katossa roikkuvia kitaroita Rum Boogie Cafessa, sitten löydettiin tie viereiseen Blues Halliin, jossa esiintyi aivan mahtava livebändi. Brandon Santini vei porukan bluesin säveliin. 
Joku mies vei bändille tippiä ja Santini kysyi mistä päin tipinantaja on. Seuraavan viedessä tippiä Santini kysyi samaa, ja loppujen lopuksi bändin jammaillessa koko baari jonotti viemään bändille tippiä ja hihkaisemaan kaupunki tai maa, josta on tulossa. Aika ovelaa!

Sun Studion EldoradoSeuraavana aamuna otettiin suunnaksi Sun Studio. Kirjaimellisesti suunnaksi, eksyttiin nimittäin hiukan matkalla sveitsiläisen Katjan ja brittiläisen Jolenen kanssa. Ystävälliset poliisit päheässä autossaan onneksi neuvoivat meidät perille. Muita ihmisiä ei Memphisin sillä laidalla siihen aikaan aamusta tullutkaan vastaan. 
Sun Studiolla meille esitteli paikkoja ihana Eldorado Del Rey. Fiilisteltiin taas vanhojen nauhojen parissa Rocket 88:sta alkaen. Hymyilytti erityisesti se äänitys, jossa Elvis repeää nauramaan Carl Perkinsin ilveiltyä lasin takana. 
Kun vihdoin maltettiin hyvästellä Eldorado, mentiin puuvillamuseon kautta Rock & Soul -museoon sekä käytiin katsastamassa Martin Luther King Jr:n kohtalon parveke.

Illalla tanssahdeltiin vaihteeksi rockabillyn tahtiin kun Stunning Cunning esiintyi Blues City Cafessa. Törmättiin tyyppiin, joka väitti olevansa Elviksen 2nd cousin, mutta ei sitä väitettyä yhdennäköisyyttä ainakaan seuraavana päivänä kukaan kuvista nähnyt. Näitä sankareita Memphisissä varmaan riittää. Ja voivat hyvinkin olla kaikki sukua keskenään.

Sata mailia Memphisistä 


by Vintagella @ 2013-04-11 – 02:24:40 



TupeloKun kerran pyhiinvaelluksella ollaan, niin kierrellään sitten kunnolla. Seuraavaksi Fordin nokka osoitti kohti Tupeloa eli tiemme vei Tennesseestä Mississippin osavaltioon.
 Se pieni syntymämökki on oikeasti juuri niin pieni kuin kuvissakin. Sen ympärillä oleva puisto on oivallinen piknik-kohde. Lähistölle oli myös siirretty kirkko, jossa Elvis kävi lapsena. Kirkon penkkiin istuttaessa alkoi videoesitys, jossa koko kirkko ikäänkuin täyttyi kansasta 40-luvun vaatteissa ja huomio kiinnittyi erääseen äitiin ja poikaan, jotka istuivat eturivissä. Hienosti tehty katsaus mennesseen. Se rautakauppa, josta Gladys väitetysti suostutteli Elviksen ostamaan aseen sijasta ensimmäisen kitaransa vuonna -46, sijaitsee myös Tupelon pikkukaupungissa. 


Reissunaisen reppu: Lynchburg & Nashville 2013

Mä julkaisen muutamia matkatarinoita vanhoista blogeista ihan vaan sen kunniaksi, että blogs.fi -sivusto on kokonaan kuollut ja kuopattu. Se toimi mun blogien kotina vuosia, joten ihan muutama juttu sinne tuli aikoinaan näpyteltyä.

Shotti Jackiä 


by Vintagella @ 2013-04-04 – 15:35:36 



Lähdettiin liikkeelle Atlantasta, kohti Jack Danielsin tislaamoa, ja ekana stoppina meillä oli Walmart. Ihmeteltiin kaupassa myytäviä aseita, joita näkyi joillakin ihmisillä ihan avoimesti kadullakin. Georgian ja Tennesseen osavaltioiden lain mukaan asetta saa kantaa mukana, kunhan se on näkyvissä eikä kätkettynä. Ilotulitteiden ampuminen ja myyminen sen sijaan on Georgiassa laitonta, joten heti osavaltion rajan toisella puolella Tennesseessä on suuret ilotulitemarketit.


Mr Jack DanielsJack Danielsin tislaamo sijaitsee Lynchburgissa Mooressa Tennesseessä. Historian siipien havinan tunsi tislaamolla hyvin. Brändin etiketin mukaan tämä Tennesseeviski on peräisin vuodelta 1866, mutta oikeasti yritys perustettiin vasta 1875. Tennesseessä kiellettiin tislaus vuonna 1910 ja tislaamo siirrettiin Birminghamiin Alabamaan, mutta erilainen vesi ja ilmasto johtivat laatuongelmiin, joten viskiä ei Birminghamista koskaan myyty. Pari vuosikymmentä myöhemmin Jack Daniels sai luvan jatkaa toimintaansa Tennesseessä. Moore on tänäkin päivänä ns. kuiva piirikunta, joten viskiä saa siellä valmistaa, mutta ei ostaa. Jack Danielsin tislaamo on saanut erikoisluvan myydä tietyn määrän viskiä vuodessa, todennäköisesti lähettämällä pari kuormaa viskiä päättävälle taholle ennen ratkaisevaa äänestystä. Paikallinen viskioppaamme Ron käski meidän ottaa kuvan Jasper Newton ”Jack” Danielin patsaasta eli enjoy our shot of Jack Daniels. Ei se maistelu onneksi ihan siihen sentään jäänyt!

Jack DanielsJack Danielsin tislaamossa on töissä noin 400 ihmistä, jotka saavat työnantajaltaan pullon valmista tuotetta kerran kuukaudessa. Viskinvalmistusprosessi itsessään oli erittäin kiehtova, aina tynnyreiden valmistuksesta hiilen läpi valutukseen. Jack Daniels valmistetaan kolmesta pääainesosasta; maissista, rukiista ja mallasohrasta. Se keitetään ensin kuparikattiloissa ja tiputetaan sitten hiljalleen sokerivaahterasta poltetun hiilen läpi. Tämä erikoinen vaihe prosessissa oli kaikkein kiinnostavin, sillä siihen kuluu pitkä aika, ja se on se, joka tekee Tennesseeviskistä bourbonista poikkeavan. Tämän jälkeen viski varastoidaan tammitynnyreihin ympäri Mooren piirikuntaa. Käytettyjen Jack Daniels tynnyreiden kauppa on oma bisnes sinänsä, sillä tynnyreitä käytetään maustamaan grillikastikkeita, joitakin skottiviskejä Skotlannissa, muutamia rommeja Barbadoksella ja Jamaikalla, ja myös Tabascoa McIlhennyn tehtaalla Louisianassa, jonne piti tietysti myöhemmin tällä samalla reissulla kurvata. Suomessakin myydään Jack Daniels -tynnyreistä tehtyjä savustuslastuja.

Hunajainen Jack Daniels on mun lemppari, mutta mukaan lähti pari muutakin pulloa. Jack Danielsilla ei tunneta vuosikertoja, vaan maistajat varmistavat viskin laadun ja valmiuden varastovuosien jälkeen. Osaa, joka viskistä haihtuu varastoinnin aikana, kutsutaan enkelten osaksi. 


Nashville 


by Vintagella @ 2013-04-06 – 06:18:58



Nashville ei ehkä ole se kaikkein rauhallisin kaupunki Yhdysvalloissa, mutta mut se hurmasi ensikulauksella. Bootseja, aseita ja cowboy-hattuja, mitä muuta sitä ihminen kaipaa? Jos kaipaisikin, niin aina on Coyote Ugly!

Ensimmäisenä iltana olin autuaan tietämätön Nashville Predatorsien kotipelistä, joten päädyin porukan mukana paikkaan nimeltä Wild Horse Saloon. Niin seksikäs cowboy opetti rivitanssia, että koko tanssimuoto sai mun mielessäni ihan uuden ulottuvuuden. Parasta saluunan rivitanssissa oli kuitenkin Brothers Trouble -livebändin musiikki. Ei mitään askellusta vaan kunnon rokkia.


Harry FontanaNashville on siitä mahtava kaupunki, että livemusaa ja baareja todellakin riittää. Käveltiin vaan Broadwayllä ja kuunneltiin baareista kadulle kantautuvaa musaa. Ja sitten valittiin baari, jonne tungettiin sisälle. Rockabillybaarissa nimeltä Robert’s oli musaa mun makuun. Harry Fontana ja Tennessee Tone Boys soittivat Suomi-Tennessee -rockabillyä, joten mä kotiuduin Nashvilleen välittömästi.

BB Kingin bluesclubilla päästiin bluesin tunnelmaan ja syötiin myös todella herkullisia friteerattuja maustekurkkuviipaleita. Tennesseessä ruoka on hyvää, mutta sellaista mättöä, että jo parin päivän jälkeen alkaa tulla salaattia ja muita tuoreita vihanneksia ikävä. Kaikki on friteerattua tai paistettua. Pysähtyessämme eräälle grillille syömään, aussikaveri tilasi burgerin, johon se halusi väliin vain tomaattia ja salaattia. Se joutui odottelemaan sitä burgeriaan melkoisen tovin, ja meille tuotiin sillä välin pahoitteluksi pari korillista ylimääräisiä ribsejä pöytään. Se nauroi, että sori kaverit, ne varmaan just istutti sen mun tomaatin, joten tässä voi mennä hetki.

RCANashvillen parasta antia turistille päiväsaikaan tarjosivat sekä Country Music Hall of Fame että Studio B. Tässä historiallisessa RCA:n studiossa on äänitetty Dolly Partonin Jolene, Roy Orbisonin Only The Lonely ja suurin osa Elviksen biiseistä. Elviksellä oli tapana saapua studiolle sunnuntai-iltana, tervehtiä kaikkia paikallaolijoita ja kysellä kuulumisia, tilata ruokaa, laulaa gospelia pianon ääressä ja aloittaa varsinaiset äänitykset vasta joskus aamuneljän maissa. Vanhoja nauhoituksia kuunnellessa pystyi silmät suljettuaan helposti kuvittelemaan Elviksen sinne studiolle, siniseen tunnelmavalaistukseen mikrofonin ja soittimien keskelle.

Mä olisin varmaan jäänyt Nashvilleen loppuelämäkseni, jos seuraavana kaupunkina ei olisi ollut vuorossa Memphis. 


Pokeria Las Vegasissa

PelimerkitTsekkasin eri kasinojen turnaukset Pokeriatlaksesta ja valitsin sitten kellonajan ja sisäänoston hinnan mukaan ensimmäiseksi pelipaikaksi Excaliburin. Bellagiossakin olisi toki ollut turnaus samaan aikaan, mutta en uskaltanut lähteä siihen mukaan. Hurautin siis naapurikasinolle ja istuin yhdeksän muun pelaajan seuraksi texas hold em -pöytään. Muut pelaajat olivat miehiä ja juttu lensi siihen malliin, että osa vaikutti tuntevan toisensa ennestään. Mietin mihin liemeen olen itseni mahtanut tunkea. Ja kuinka nopeasti mä lennän pihalle.

Peli lähti meikäläisen osalta tuskallisen hitaasti käyntiin. Kortti ei suosinut ja edes halvalla mukaan peliin yrittäminen ei toiminut, kun aina joku mun jälkeeni korotti panosta. Ja vartin jälkeen blinditkin nousivat.

Hiljalleen peli alkoi sujua, voitin yhden käden puhtaalla bluffilla, koska olin aluksi vaikuttanut pelaavan tiukasti. Hienoin hetki koko pelissä oli ehkä se, kun vieressä istunut tyyppi löi all-inin pöytään jo ennen floppia. Se sanoi, että aika palata hotelliin, joten ajattelin, että sillä on varmasti hyvä käsi. Mutta niin oli mullakin. Lähdin akkaparilla katsomaan sen all-inin, vaikka se maksoi ison osan mun chipeistäni. Muut jäivät ulos, joten heitettiin kortit näkyviin. Sillä oli jätkäpari. Floppi tuli pöytään eikä siitä ollut apua mun kilpailijalle, joten mä sain ekan ison chippikasan nenäni eteen – ja samalla ensimmäisen päänahan turnauksessa.

Peli alkoi mennä vauhdilla eteenpäin ja ennen kuin huomasinkaan oli tauon aika. Teki mieli hehkuttaa mun peliä whatsappissa muiden kasinoiden ostoskeskuksia kiertäville kavereille, mutta päätin jättää kännykän taskuun ja keskittyä peliin.

Tauon jälkeen peli sujui entistä paremmin. Sain pari pientä voittoa, mutta mua vastapäätä istui illan chippikuningas. Se voitti neljä kertaa peräkkäin suoralla ja lähti välillä isoin panoksin peliin edes katsomatta omia korttejaan. Hullusta pelistä huolimatta sillä kävi tuuri, joten sitä vastaan oli aika vaikea pelata. Mä sen sijaan hävisin kerran pahasti suoralla värille, jota olin osannut pelätäkin. Kun me sitten tuon kahelin kanssa headsupissa kohdattiin, se hyökkäsi armottomasti mun sekä isoa että pientä blindia kohtaan eikä mulla ollut käsissä oikein mitään, millä lähteä peliin. Lopulta mun chippien huvettua uhkaavasti oli pakko lähteä pienestä blindista peliin jätkä-rouvalla. All-in siitä tietenkin seurasi, ja mä sanoin: ”Call.” Sillä oli ässä ja seiska eri maata. Floppiin tuli heti osuma mulle ja mun jätkäparin johdolla mentiin riverille. Riverissä sitten ässä putkahti pöytään ja mun peli päättyi siihen. Sijoituin kuitenkin komeasti toiseksi ja palkintorahoille. Ekassa pokeripelissäni Vegasissa!

Grand Canyon

Grand Canyon oli juuri niin henkeäsalpaavan kaunis kuin kuvitella saattaa. Kanjonin reunalla kävellessä mietin vaan, että kuinka monta ihmistä vuodessa tippuu kalliolta selfietä ottaessaan. Ihme, ettei siellä ollut yhtään varoituskylttiä aiheesta!

Grand Canyon

Vaihtoehtoja kanjoniretkelle riitti bussista helikopteriin ja jopa yhdistelmäretkeen, johon sisältyi edellämainittujen lisäksi myös veneily Colorado-joella. Me päädyttiin kaverin kanssa pelkkään Sweetoursin bussiretkeen, joka kesti yhteensä noin 15 tuntia, mutta oli halvin vaihtoehto. Bussi oli täynnä, mutta hyvinvarusteltu eli matkalla katsottiin leffoja ja retkeen sisältyi sekä aamupala että lounas. Matkalla kuultiin myös paljon tarinoita kanjonista. Olin oikein tyytyväinen pelkkään bussiin, vaikka en yhtään epäile, etteivätkö maisemat helikopterista olisi olleet upeat.

Grand Canyon

Erikoista meidän kanjoniretkessä oli ehkä tuo lumi. Jostain kumman syystä mulla oli sellainen mielikuva, että Arizonassa on lämmin.

Ajelua Los Angelesissa & Griffith Observatory

Ei ole salaisuus, että mä en tykännyt Los Angelesista yhtään. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö sielläkin olisi ollut huikean kauniita paikkoja ja erikoisia hetkiä.

Mä nautin muutenkin ajelusta ympäri kaupunkia sillä kaverin uudella Bemarilla, mutta sen tilanteen ikimuistoiseksi teki se, että kaveri kysyi yhtäkkiä mitä mun Spotifyista löytyy. Luettelin joitain suosikkiartisteja kuten Fogertyn ja Springsteenin, ja se selasi hetken aikaa puhelintaan. Sitten se laittoi volyymin kovemmalle ja mä tajusin, että se valitsi meille ajelumusaksi Dire Straitsia. Jos musta olisi sillä hetkellä ottanut kuvan, ei mun hymy olisi mahtunut millekään muistikortille.

Tämä oli se sama ilta, jolloin ajeltiin Griffith Observatorylle katselemaan kaupungin valoja. Siellä on James Deanin Rebel Without a Cause -muistomerkki, ja tuntui jotenkin täysin sekopäiseltä, että tuo legendaarinen tyyppi, jonka kuvaa mä olen katsellut seinälläni vuosikausia, on oikeasti kävellyt sillä samalla maaperällä 60 vuosikymmentä aiemmin. Mä olen nähnyt sen leffan riittävän monta kertaa, että muistomerkin vieressä seisoessani mulle tuli heti se dramaattinen loppukohtaus mieleen. 60 vuotta on elinikä mutta toisaalta maailmankaikkeuden mittakaavassa se on vain yksi silmänräpäys. Tuona hetkenä tuntui siltä, että jos mä suljen silmät ja avaan ne uudelleen, voisin yhtäkkiä olla mukana siinä kohtauksessa.

En tiennyt, että Youtubesta löytyy video, jossa joku on vertaillut leffan kohtauksia observatoriolla 1950-luvulta 2000-luvulle. Mun selässä menee kylmiä väreitä, kun mä nyt katson tätä:

Million Dollar Quartet

Million Dollar QuartetMillion Dollar Quartet – tai Four Million Dollar Quartet kuten kaveri sitä vahingossa nimitti – oli viime hetken showvalinta Vegasissa, mutta ehdottomasti paras koskaan näkemäni musikaali. Tarina kertoi tietysti Sam Phillipsin Sun Recordsista ja erityisesti siitä yhdestä sessiosta, jolloin Sunilta RCA:lle lähtenyt Elvis, Johnny Cash, Carl Perkins ja nouseva tähti Jerry Lee Lewis jammailivat yhdessä Sunilla.

Alkuperäinen Million Dollar QuartetAlkuperäisessä sessiossa, joka tallentui sekä nauhalle että kameralle, oli mukana paljon gospelia, mutta tässä showssa esitettiin tietysti kaikkien herrojen tuon ajan suurimmat hitit. Jerry Lee Lewisin hahmo oli kertakaikkiaan riemukas ja pianon soitto taittui ihan miten päin tahansa. Carl Perkinsin tyyppi sen sijaan hallitsi rockabillykitaran. Elviksellä oli ääni kohdallaan, mutta muuten se jamppa oli vähän lyhyt ja karisma oli melko kaukana siitä, mitä se taisi aidolla Presleyllä olla. Mutta se Johnny Cash..

Derek Keeling Johnny CashTässä esityksessä Cashin roolissa nähtiin Derek Keeling, joka on aiemminkin näytellyt Cashiä tribuuteissa. ”Hello, I’m Johnny Cash.” ja meitsiltä lähti jalat alta. Wohou mikä mies!!! Niin kovin kuin mua harmitti John Fogertyn ja Andrew Dice Clayn missaaminen Las Vegasissa niukasti, tämä tyyppi pelasti paljon. Jos mä voisin lentää tammikuussa takaisin Vegasiin Fogertyn keikalle, muuttaisin varmasti Harrahiin ja katsoisin MDQ:n joka ilta. Ja olisin onnellinen nainen.

David Copperfield

Ehdittiin muutamaan showhun Las Vegasissa ja niistä ensimmäinen oli David Copperfield. Meitsi oli myyty jo ensi sekunneilla, sillä Copperfield taikoi itsensä lavalle harrikan selässä. Odotin ehkä vähän hienostelevampaa showta, sen sijaan Copperfield oli intiimissä teatterissa hyvin lähellä yleisöä ja suuren osan ajasta myös yleisön seassa.

Lavalle pääsi paljon ihmisiä, jotka arvottiin yleisöstä esimerkiksi frisbeetä heittämällä. Puolialastomat naisavustajat on nykyään niin out. Lähes kaikki lavalle päässeet olivat kielitaidottomia kiinalaisia, joka teki tempuista hivenen haastavampia. Yhden kerran lavalle kapusi skotti, jolta Copperfield kysyi: ”So which part of China are you from?”

Shown alussa sai lähettää sähköpostia Copperfieldille ja erääseen temppuun kuului, että shown alkupuolella Copperfieldiltä niihin yleisön sähköpostiosoitteisiin lähetetty viesti sisälsi yhden kuvan. Kännyköitä oli tarkoitus pitää pöydällä laatikoissa (koska myös kuvaaminen oli showssa kielletty) eikä viestiä saanut lukea etukäteen. Kun yhtä ummikkoa kiinalaista sitten pyydettiin kirjoittamaan taululle jonkun julkkiksen nimi, oli se tietysti se sama, jonka kuva meidän sähköpostissa jo komeili: Elvis Presley.

Numeroiden arvaaminen ennen kuin yleisöstä valitut ihmiset kertoivat niitä ajattelevansa onnistui tietysti täydellisesti, ja lavalle taiottiin niin jenkkirauta kuin dinosauruksen luurankokin. Mistään ihan pienistä silmänkääntötempuista tai illuusioista ei siis ollut kyse, vaikka teatterin koko olikin rajallinen. Ilmapallon poksauttaminen toisen ilmapallon sisällä onnistui kuulemma ajatuksen voimalla, eikä levitaatiotakaan unohdettu. Kaikki tämä oli kaiken lisäksi ympätty kivasti yhden tarinan sisälle.

Copperfieldin show oli kyllä helposti sen satasen arvoinen, vaikka taikurimaailman dinosauruksesta olikin kyse.

DavidCopperfield

Los Angeles & Las Vegas

Mä olen taas niin kiitollinen ihanista ystävistä ympäri maailmaa. Mun kaveri Los Angelesissa tosiaan majoitti mut ilmaiseksi asunnossaan Downtownilla, kyyditsi mua ympäri kaupunkia ja näytti parhaimpia paikkoja Venicen auringonlaskusta Griffith Observatoryn yölliseen maisemaan. Lisäksi mä kuulin vikana päivänä Losissa ollessani yhden Kuubasta tutun matkakumppanin muuttaneen kaupunkiin, joten ehdin tavata senkin illallisella.

Venice Beach

Los Angeles on valtavankokoinen kaupunki, jossa parhaiten pääsee liikkumaan omalla autolla tai uberilla. Tai kaverin Bemarilla. Mun yllätykseksi yksin matkustava nainen pystyi myös päiväsaikaan käyttämään metroa, vaikka asemilla jonkin verran kodittomia hengailikin. Kodittomien määrä pisti silmään Downtownin lisäksi myös Hollywoodissa, ja osa niistä käyttäytyi sen verran pelottavasti, etten voi sanoa tunteneeni oloani turvalliseksi ulkona juuri ollenkaan. Kaupunkiin juuri muuttanut kaveri valitti yksinäisyyttään ja kertoi pelkäävänsä kaupungilla liikkumista melkoisesti, vaikka olikin kotoisin suurkaupungin hälinästä Lontoosta. Mä esittelin nämä kaksi ystävääni toisilleen, joten toivottavasti toinen saa sitä kautta lisää tuttuja ja alkaa löytämään oman paikkansa uudessa kaupungissa.

Mä kiertelin nähtävyyksiä myös turistibussilla ja olin erityisen innoissani Capitol Recordsista (Ford Fairlanen legendaarinen kohtaus!) ja Walk of Famesta. Luulen, että Los Angelesin viehätys piilee sekä keskenään hyvin erilaisissa alueissa että Hollywoodissa ja sen tähdissä. Monet yrittivät tehdä vaikutusta namedroppingilla esimerkiksi kertomalla biletyksestään Steven Tylerin kanssa, ja Tom Sizemore asui kuulemma samassa talossa, jossa mun majapaikkani sijaitsi. Leffojen kuvauspaikkoja tuntui olevan joka puolella ja produktiot olivat myös suosittu puheenaihe. Mä tunsin itseni jostain syystä melko ulkopuoliseksi tämän kaiken keskellä. Vaikka mä olen kerran nähnyt Salkkareiden Karin Lappeenrannassa.

Positiivista Losissa oli ruoka. Esimerkiksi meksikolainen ja perulainen ruoka olivat niin autenttisia, kuin kuvitella saattaa, enkä mä edes ehtinyt syömään Koreatownissa, Chinatownissa tai Little Tokyossa.

Lengua

Las Vegas tuntui Los Angelesin jälkeen pursuavan energiaa, ja koska me pyörittiin lähinnä Stripillä, Las Vegas tuntui myös paljon pienemmältä ja ymmärrettävämmältä. Turisteja oli paljon enemmän, joten niihin kodittomiin ei kiinnittänyt niin paljon huomiota. Hard Rock Hotellissa meitä odotti ilmainen upgrade, joten olin superinnoissani jo pelkästä hotellihuoneesta. Yksi belgialaisista matkakumppaneista valitti hotellin tasoa, koska se oli tottunut majoittumaan viiden tähden hotelleissa. Mä nauroin, että mulle oma kylppäri on luksusta. Rokki soi ja mä tunsin tulleeni paikkaan, jossa viihtyisin hyvin.

Hard Rock Hotel Las Vegas

Se kuuluisa Strip, kasinot ja showt olivat niin mielenkiintoisia, että olisin viihtynyt Vegasissa paljon kauemminkin. Nyt ehdin vain muutamaan showhun, vähän shoppailemaan, vähän pelaamaan pokeria ja retkeilemään Grand Canyonille. En kuitenkaan usko, että tämä jäi mun viimeiseksi käynniksi Las Vegasissa!

Luvassa on vielä monta tarinaa reissun yksityiskohdista, erityisesti Vegasista. Mulla on matkanjälkeinen flunssa, joten kotona levätessä on ainakin aikaa kirjoitella postauksia. Pysykäähän linjoilla!

HAM-EWR-LAX-LAS-EWR-HAM

Terveiset reissusta! Nyt näitä reissupostauksia on luvassa, mikäli Hampurin arki tai yleinen hölinä lähinnä Springsteenistä mun blogissani on jo alkanut kyllästyttää.

Mä pelkäsin näitä pitkiä lentoja etukäteen ihan hulluna, mutta ne menivät paremmin kuin koskaan. Menomatkalla mun viereen istui todella huumorintajuinen tyyppi. Mun valitessa ruuaksi kanaa, se otti pastaa suoraan Italiasta. Kun mä sitten kehuin sitä currya todella hyväksi lentokoneruuaksi ja kysyin mitä se oli pastasta mieltä, se vastasi: ”The Italian who made this had no soul.” Matka Newarkiin sujui siis erittäin rattoisasti. Kerroin vieruskaverille lentopelostani, ja New Yorkiin laskeuduttaessa se hihkaisi: ”Look, we’are landing along Hudson!” ”Not on the Hudson?”, mä tarkistin.

Newarkin 6 tunnin vaihto oli hivenen liian pitkä, vaikka sainkin paljon aikaa kulumaan tallusteluun pitkin terminaalin käytäviä. Olisin ehtinyt hilpaisemaan Nykissä, mutta en jaksanut. Luin vihdoin Kindlestä loppuun jo kuukausia sitten aloittamani Stephen Kingin kirjan The Stand eli Tukikohta. Kävin vaihtamassa rahaa ja opettelin käyttämään ipadeja, joilla tilattiin ja maksettiin ruokaostokset ravintolassa. Sen lisäksi niillä sai surffailla netissä, joten jos ihmisten nenä ei ollut kiinni omassa kändessä, oli se vähintäänkin terminaaliravintolan ipadissa. Luottokortti silpaistiin lukijan läpi ilman mitään sen kummempia maksuvahvistuksia.

ipad

Toinen lento Newarkista Losiin sujui sekin hyvin, sillä United ymmärtääkseni ainoana lentoyhtiönä maailmassa tarjoaa matkustajille mahdollisuuden kuunnella lentokoneen ohjaamon ja lennonjohdon välistä keskustelua radiosta. Mun piti nukkua, ja kyllä mä ehkä vähän torkahdinkin, mutta suurimmaksi osaksi mun aika kului lentoliikenteen määrää ihmetellessä. Koko ajan piti varoa jotain konetta jossakin. Mun koneen perämies oli nainen, joka puhui radioon todella selkeästi. Mutta muutama muu epäselvä kommentti muista koneista aiheutti mussa vähän hämmennystä. Lennonjohtajat taas kuulostivat juuri siltä kuin John Cusack kyseissä roolissa leffassaan: arkiselta, mutta tehokkailta. Kaikille piti koko ajan toivottaa hyvää joulua. Keskustelun kuunteleminen radiosta rauhoitti ainakin mun lentopelkoani, koska esimerkiksi korkeuden nostot ja vähennykset kuulin korvanapeista. Myös odotteluun tuli hyvin syy selväksi sen normaalin hiljaisuudessa istumisen ja kaikkien mahdollisten teknisten vikojen mielessäänläpikäymisen sijaan.

Paluumatkalla mä nukuin kuin tukki, se kertonee jotain tiiviin reissun ohjelmasta. Mutta palataan niihin tarkempiin reissukuulumisiin pian!

P.S. Tiedättekö muuten miksi Newarkin lentokentän koodi on juuri EWR eikä vaikka NEW? Navy on varannut Yhdysvalloissa itselleen kaikki N-alkuiset koodit. Ja ewr kuvastaa hyvin sitä, kun pitää kökkiä kuusi tuntia Newarkissa.