John Fogertyn Blue Moon Swamp

FogertyJohn Fogertyn itsensä mielestä Green River on Creedence Clearwater Revivalin paras levy, ja Blue Moon Swamp taas paras soolouralla. Mä muistan vielä tänäkin päivänä sen hetken, kun sain käsiini John Fogertyn uunituoreen Blue Moon Swamp -levyn vuonna 1997. Kuuntelin Blue Moon Swampia ja odotin innolla tulevaa keikkaa Turun Elysee -areenalla, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun näin John Fogertyn livenä.

Fogerty kertoo kirjassaan Fortunate Son Blue Moon Swamp -levyn valmistuneen viimeisen puolentoista vuoden aikana, vaikka se oli työstänyt sitä levyä paljon kauemmin, itseasiassa kymmenen vuotta ja niistä viisi studiossa. Viisi vuotta studiossa joka päivä ei varmaan tullut kovin halvaksi! Yleensä liian pitkään työstetyt albumit voivat kuulostaakin siltä, että niitä on hiottu liian kauan, Blue Moon Swamp kuitenkin vapautui noiden viimeisten vuosien aikana. Blue Moon Swampista tuli niin hyvä, että se toi tekijälleen Grammyn kaikkien vaikeiden vuosien jälkeen.

Southern Streamline

Blue Moon Swampin avausraidasta Southern Streamlinesta syntyi ensin melodia. John Fogerty kertoi vaan kuulleensa melodian päässään ja kirjoittaneensa sen muistiin. Sen jälkeen Fogerty harjoitteli soittamaan biisiä uudelleen ja uudelleen, kunnes se hioutui lopulliseen muotoonsa. Southern Streamline kuulostaa juuri siltä swamp-rokilta, jolla Fogerty itse kuvaa tyyliään.

Southern Streamlinesta löytyi kaksi hyvin erilaista versioita, se alkuperäinen vuodelta -97 ja uudempi vuodelta 2014. Kumpi on parempi?

Hot Rod Heart

Hot Rod Heart iski muhun lujaa heti alusta lähtien. Mulle käy levyjen kanssa usein niin, että juutun hyvän biisin kohdalle enkä malta kuunnella levyä loppuun, ennen kuin sitä yhtä biisiä on sahattu loputon määrä repeatillä. Kuuntelisin Hot Rod Heartia varmaan tänäkin päivänä, ellei se konsertti olisi ollut tulossa ja pakottanut mua eteenpäin levyn kuuntelussa.

Ooh, let’s go ridin’
Cruisin’ down the open road
We can put the top down
Listen to the radio
Big ol’ Buick
And a big ol’ sky
Wheels on fire
And I’ll tell you why
I got a hot rod heart

Eräällä keikalla Fogerty kysyi kuinka monella on Harley Davidson, ja selitti sitten, että seuraava biisi kertoo siitä miten se itse haaveilee ajavansa harrikalla kaunis blondi – vaimonsa Julie – kyydissä kohti valkoista rantaa, auringonlaskua ja aikuisviihdettä.

Blueboy

Se kitara, jonka John Fogerty mainitsee kirjassaan yhdeksi neljästä hyvän biisin osa-alueesta, pomppaa heti tämän biisin alussa esiin. Harvemmin keikoilla kuultu biisi ei kertosäkeensä kanssa iskenyt meikäläiseen, mutta jos siitä selviää kitarasooloon asti, ymmärtää mistä tässä on kyse.

A Hundred and Ten in the Shade

Fogertyllä oli tapana kerätä biisien otsikoita muistikirjaansa, ja tämä nimi, A Hundred and Ten in the Shade, oli ollut muistissa aina 70-luvulta asti. Fogerty oli yrittänyt tehdä otsikosta biisiä jo muutaman kerran aiemmin. Biisi on erittäin bluesmainen ja kuin suoraan syvästä etelästä, vaikka sekin on kirjoitettu Kaliforniassa. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen Fogertyn biisi, joka on syntynyt ihan muualla, kuin minne se vaikuttaa kuuluvan. Tämä biisi sai mulle uuden merkityksen sen jälkeen kun vietin kesän Jenkeissä ja tein töitä ulkona silloin kun tuntui siltä, että oli vähintäänkin se satakymmenen varjossa.

Mä en yleensä tykkää Fogertyn tai Creedencen coveroinnista, mutta joskus harvoin joku onnistuu siinä hyvin. Tässä yksi sellainen, Seldom Scene -nimisen bluegrassbändin versio A Hundred and Ten in the Shadesta:

Rattlesnake Highway

Rattlesnake Highway sisältää aikamoisen määrän itseironiaa.

It may look easy
When you look at me
But it took years of effort
To become the mess that you see

Now what kind of woman
Take you for a ride
Down the rattlesnake highway
An’ leave you busted up inside
All busted up inside

Bring It Down to Jelly Roll

Rento ja letkeä Bring It Down to Jelly Roll rullaa yhtä kevyesti kuin Rolling Stonesin Honky Tonk Woman. Monien mielestä ehkä vähän liikaakin. Mutta eikö Lennonkin joskus sanonut, ettei koskaan nyysi huonoja biisejä?

Walking in a Hurricane

Tämä on mun lempparibiisi koko levyllä (onneksi pääsin siitä Hot Rod Heartista eteenpäin!), mutta herra itse pitää tästä vähiten. Itseasiassa se sanoo tämän olevan ainoa biisi koko levyllä, josta se ei edes pidä. Se työskenteli tämän biisin kanssa vuosia, eikä mielestään koskaan saanut sitä valmiiksi. Mun onnekseni se päätyi kuitenkin levylle.

Swamp River Days

Swamp River Days sopii kaipauksineen suomalaiseen melankoliaan kuin nenä päähän. Se fiilis, jonka Fogerty onnistuu noilla lyriikoilla luomaan kuumasta heinäkuusta ja pickupilla ajosta, on käsinkosketeltava.

Two-lane
Shinin’ in the july dust
Heat risin’ off the road
Out in front of my truck
Pulled my pick-up over the hill
Down the slide gravel through the cat-tails
Give me those swamp river days again

Rambunctious Boy

Fogertyllä oli vaikeuksia löytää hyvää rumpalia Blue Moon Swampille. Tai se löysi monia hyviä, mutta ei yhtään erinomaista. Ei ketään, joka olisi ymmärtänyt sen soundin. Kunnes tuli Kenny Aronoff, jonka rumpalointia mäkin muistan ihailleeni Suomen keikalla. Rumpukapula lensi Aronoffin kädestä sen heilauttaessa kättä ylöspäin, mutta ennen kuin käsi ehti laskea seuraavaan lyöntiin, oli sillä uusi kapula kädessä.

Rambunctios Boy oli ensimmäinen biisi, jota Aronoff soitti, ja jolla se teki Fogertyyn vaikutuksen. Fogerty pitää Aronoffia parhaana rumpalina maailmassa, eikä ihme. Sillä on loistava ajoitus, se on inan verran edellä ja siten juuri oikeassa ajassa soittaen rock’n’rollia parhaimmillaan. Sen lisäksi, että Aronoff on teknisesti hyvä rock’n’rollrumpali, se on myös tunteella mukana. Fogerty on soittanut Aronoffin kanssa kauemmin kuin kenenkään muun muusikon.

Creedencen aikoina Fogerty halusi epätoivoisesti olla bändin jäsen, mutta ei luottanut muihin musiikillisesti. Siksi on jännä, että Wrote a Song for Everyone -albumillaan Fogerty nimenomaan kutsuu muita mukaan ja nauttii kun saa tehdä uusia versioita vanhoista biiseistä lahjakkaiden muusikoiden kanssa. Keith Urban on yksi sen levyn tähdistä, mutta tässä jampat jammailevat Rambunctious Boyn tahdissa:

Joy of My Life

Joy of My Life on hyvin henkilökohtainen biisi, ja se on keikoillakin tullut esiin Fogertyn omistettua kappaleen aina vaimolleen Julielle. Se on myös Fogertyn ainoa rakkauslaulu. Se syntyi alunperin niin, että eräällä Fogertyn ystävällä oli tapana kysyä mitä Julielle kuuluu, ja Fogerty vastasi aina: ”Well, she’s the joy of my life.” Tuo ystävä sanoi, että sä sanot aina niin, sun pitäisi kirjoittaa siitä biisi.

”I’m just a about to get misty right now”, sanoi Fogerty muistellessaan haastattelussa sitä, miten oli poikansa kouluesityksessä soittanut biisin vaimolleen ensimmäistä kertaa. Juliella oli erityisesti raskaana ollessaan ollut tapana sanoa: ”I’ve got to have my rest”, ja senkin Fogerty poimi biisiin niinkuin taitava biisintekijä tehdä voi.

I tiptoed in the room
I know you got to have your rest
She says, ’Come lay beside me,
I’ve been waitin’ since you left’
She’s sweet to me
Must be the luckiest man alive
And did I tell you baby
You are the joy of my life

Blue Moon Nights

Blue Moon Nightsia tehdessään Fogerty ajatteli Sun Recordsia. Se sanoi, että kuvitteli nuoren pojan menemään tapaamaan Sam Phillipsiä repullinen biisejä mukanaan, ja yksi niistä biiseistä olisi tämä.

Bad Bad Boy

Bob Clearmountain oli ehdottanut voivansa miksata albumin, mutta Fogerty ei ollut asiasta vakuuttunut. Clearmountain sanoi, että miksaa yhden biisin ilmaiseksi ensin. Fogerty antoi sille Bad Bad Boyn, ja Fogertyn mielestä Clearmountain oli löytänyt biisin ytimen. Clearmountain sai miksata koko levyn.

Julie oli ollut Fogertyn tukena viimeiset vuodet albumin työstämisen aikana, ja eräänä kauniina päivänä Fogerty tuli kesken päivän kotiin ja ehdotti lounaalle lähtöä. Julie ihmetteli sitä, sillä heillä oli kyllä tapana käydä torstaisin illallisilla, mutta ei lounailla. Sitten se tajusi. Blue Moon Swamp oli vihdoin valmis.

Fortunate Son?

Fortunate SonMulla oli pääsiäisenä ohjelmassa John Fogertyn kirjan Fortunate Sonin lukeminen. Mä oikein odotin, että saan keskittyä siihen ja kuulla Fogertyn tarinan. Enkä pettynyt, oli se sen verran huikea stoori.

I’m not running for president, so I don’t have to hide anything!

Fogerty kertoi kirjassa oman näkemyksensä riidoista Creedence Clearwater Revivalin entisten jäsenten, itsensä, Stu Cookin, Dough Cliffordin ja edesmenneen Tom Fogertyn kesken. Jostain syystä Johnilla oli itsellään päähänpinttymä, että bändin pitää olla kuten Crickets ja Beatles ja sen jäsenet tasavertaisia, joten se koko touhu lähti alusta lähtien väärille raiteille. Järkyttävä sopimus Fantasy Records -levy-yhtiön kanssa aiheutti lisäksi sen, että Fogerty sen enempää kuin Creedencekään eivät omistaneet oikeuksia biiseihin, ja levy-yhtiön neuvosta ne yrittivät myös kiertää veroja hukaten samalla miljoonia veroparatiisiin olemattomille tileille. Kaikki se menestys, jonka Creedence koki, hävisi kuin tuhka tuuleen, ja sitä seurasi vuosikymmenien piina.

Kirjassa Fogerty valottaa lapsuuttaan ja äitiään sekä James Burtonia, Scotty Moorea, Elvistä, Buddy Hollya ja monia muita, jotka inspiroivat sen musiikin pariin. Fogertyn mieleen olivat jääneet erityisesti biisintekijät, kuten Carl Perkins ja Stephen Foster. Mutta mä nautin myös niistä muista, ei musiikillisista muistoista. Musta vauvanukke ei olisi ensimmäinen asia, jonka kuuluisa artisti ehkä haluaisi lelukseen mainita, mutta Fogerty ei säästele kirjassa edes itseään. Mullakin oli pienenä nukke, jonka nimi oli sattuneesta syystä pikkuneekeri. Mutta mä en sentään pissannut housuuni paria tusinaa kertaa ala-asteella!

I was there for the music.

Vaikka kaikki on nyt järjestynyt ja Fogertyllä on oma rakas Juliensa, paistaa kirjasta katkeruus hyvin vahvasti läpi. Useammin kuin kerran se mainitsee, että Stulle musiikki ei ollut koko elämä. Fogertyn mukaan nämä kaverit eivät pystyneet keksimään osioita, vaan niille piti näyttää mallia. Stu otti kunnian Down on the Cornerin bassosta, mutta Fogertyn mielestä asia ei mennyt niin. Doug ei pysynyt tahdissa ja se kuuluu erityisesti Lodissa ja Cotton Fieldsissä. Epäluottamus bändikavereihin kärjistyi siihen, että Fogerty soitti levylle toistenkin osuudet.

Fogertyn tyylistä johtaa bändiään tuli mieleen eräs toinen herrasmies, joka kirjassakin usein mainitaan. Tässä oli vain se ero, että Bruce Springsteen on Bruce Springsteen ja Creedence ei ollut John Fogerty. Fogerty pohtii itsekin sitä, oliko se tyranni. Mutta pitäytyy silti väitteessään, että muilta puuttui visio. Se tiesi mihin Creedenceä viedään ja miten se pidetään pinnalla, ja oli myös perfektionisti. Fogerty uskoo myös aidosti auttaneensa ja tukeneensa muita, vaikka se ei niistä tunnu samalta.

Doug farts in the track, that was his contribution.

Kun Tom sitten suuttui siitä, kun John tunnistettiin lentokentällä, päätti John jättäytyä taka-alalle. Olisiko tilanne ollut eri, jos John olisikin ollut näistä veljeksistä vanhempi? Tapahtui yhteenotto, jolloin muut jäsenet vaativat, että myös he voivat tehdä biisejä Creedencelle. Ne siis halusivat tehdä elämänsä ensimmäiset kappaleet Creedencelle, joka oli tuolloin maailman ykkösbändi. Niin syntyi Mardi Gras, joka Fogertyn kostonakin tunnetaan.

Tom jätti bändin ja sai Johninkin pohtimaan samaa. Se piti kuitenkin edelleen kiinni bändifilosofiastaan, ja piti suurena vääryytenä sitä, että Elvis jätti aikoinaan Scotty Mooren ja D.J. Fontanan. Bändärit olivat taas Dougille ja Stulle tärkeämpiä kuin musa, ja pian oli Creedencen aika lopettaa. Fantasy Records piti silti Fogertyn kuristusotteessaan, sillä levyjä oli tekemättä. Fogerty teki Blue Ridge Rangersien kanssa Fantasylle levyn, jonka mäkin muistan. Kuuntelin sitä ja kelasin, että mitähän vittua.

Pardon me for not sounding humble.

Biisien kirjoitus Fogertyltä sujui. Sillä on omanlaisensa metodi biisien tekemiseen, ja sen mukaan hyvään rokkibiisiin kuuluu neljä osaa. Ensimmäinen on nimi, ja niitä Fogertyllä oli tapana keräillä muistivihkoonsa. Joskus ne olivat sielä vuosia, ennen kuin biisi sai alkunsa. Toinen osa hyvää biisiä on soundi. Kolmanneksi biisissä pitää olla jotain erityistä, jotta se jää mieleen. Ja viimesenä muttei vähäisempänä hyvässä rokkibiisissä on kitarariffi.

Old Man Down the Road syntyi kuulemma lauseesta, joka muistikirjassa luki muodossa Somewhere Down the Road. Fogerty näki otsikon kirjassaan ja jäi pohtimaan mitä siellä tiellä on. Vanha mies, jonka ei tarvitse edes olla ihminen. Se voi olla vaikka paholainen. Biisi alkoi saada muotonsa. Kun John sitten palasi muistikirjaansa, ei tuota otsikkoa enää siellä ollut. Ei, vaikka kirjan moneen kertaan selasi. Sama ilmiö tapahtui myöhemmin erään toisenkin biisin kohdalla. Fogerty totesi, että se mitä pitää nähdä, on siellä. Kirjan suljettuaan sitä ei enää ole.

Proud Mary oli nimi Johnin mielessä jo ennen kuin se tiesi mitä se tarkoittaa. Kesti aikansa, ennen kuin siitä tuli siipirataslaiva. Se laiva oli itseasiassa ollut jotain, jota Stephen Foster olisi biisiinsä kirjoittanut. Proud Mary olisi voinut olla sen biisi. Fogerty teki biisejä paikoista, joissa se ei ollut edes käynyt, kuten Mississippistä ja bayousta. Proud Mary käsissään Fogerty tiesi, että se oli kultakimpale. Se sanoi Proud Maryn olevan todella hieno, paljon itseään parempi. Bändin muut jäsenet eivät kuulemma nähneet siinä mitään ihmeellistä.

Lame.

Levy-yhtiö haastoi Fogertyn oikeuteen itsensä plagioinnista. Creedencen hajottuakin Fantasy omisti oikeudet biiseihin, ja Run through the Jungle kuulosti liikaa Green Riveriltä. Levy-yhtiön pomo oli vienyt kaikki rahat ja biisit, mutta halusi vielä tulevatkin biisit itselleen. Oikeudenkäynnissä ei kuitenkaan ollut Fogertyn mielestä kyse biisistä vaan soundista. Se nyt vaan on Fogertyn tyylistä soittaa swamp-rokkia. Fogerty voitti oikeudenkäynnin demonstroimalla miten biisit voivat kuulostaa samalta, vaikka ovatkin ihan eri kappaleita. Riitely Fantasyn kanssa ei loppunut siihenkään. Fogerty yritti ostaa oikeudet Creedencen biiseihin takaisin ja antoi shekin, jonka seurauksena levy-yhtiön pomo lakkasi vastaamasta puheluihin. Se huijasi Johnia taas.

Vuonna 1993 Fogerty muisteli miten oli teininä haaveillut olevansa maailman paras kitaristi. Se ymmärsi, ettei niin koskaan tapahtunut. 48-vuotiaana moni olisi luovuttanut, mutta Fogerty alkoi harjoitella. Pian sen jälkeen Fogerty tajusi, ettei ikinä tule samaan oikeuksia takaisin. Se totesi, että voi elää seuraavatkin 20 vuotta samalla tavoin, piinan ja kivun keskellä, tai se voi hyväksyä mitä tapahtui ja jatkaa eteenpäin. Robert Johnsonin haudalla vieraillessaan Fogerty mietti kuka omistaa Johnsonin biisit nykyään.

It doesn’t matter. The world knows they are your songs.

Fogertyn nimmari

Mä olen ollut John Fogertyn fani vuodesta -97, jolloin broidi vei mut ekaa kertaa konserttiin. Olin toki kuunnellut CCR:n musaa jo ennen konserttia, mutta vasta tuolloin se todella iski. Mä muistan sen ekan konsertin niin elävästi vieläkin. Muistan miten tunsin sydämen lyövän rumpujen tahtiin ja koko katsomon tärisevän jalkojen alla. Fogerty on ollut osa mun elämääni siitä lähtien.

Nyt mä olen onnentyttö, sillä mä sain käsiini kaksi Fogertyn numeroitua ja omistuskirjoituksella varustettua Fortunate Son -kirjaa. Kiitos John Fogerty Storelle! Tämä #35 on mun, mutta on itsestäänselvää, että se toinen kuuluu broidille.

Fogerty     Fogertyn nimmari

Fortunate Son

FogertyJoko teillä on tämä kirja ennakkotilauksessa? En ehkä malta odottaa lokakuuhun! Vaikka Kindlen kirjat tulevat paljon halvemmiksi kuin printatut versiot, tämä oli pakko tilata ihan hypisteltäväksi asti.

Fortunate Son on lyriikoiltaan hyvin syyttävä ja eriarvoisuutta osoittava kappale, ja Fogertyn omien sanojen mukaan kirjan nimi tulee nimenomaan biisinsä sanomasta, koska Fogerty myöntää eläneensä Amerikan unelmaa ja olleensa itse sitä kautta Fortunate Son. Kirjasta herra kertoo seuraavaa:

“You’re going to hear where it all started, my passion to become the best musician I could be. You’ll travel down some rough roads, but that road leads to something beautiful. My book won’t be sugarcoated! It’s all in there.”

Fogertyn vastine haasteeseen

Tässä Fogertyn vastaus haasteeseen, josta eilen kerroin:

John Fogerty’s statement about current lawsuit:

I was driving my daughter to school yesterday and I was surprised to learn I was being sued by my former band mates who call themselves Creedence Clearwater Revisited.

The people who come to my shows know they will hear me sing and play the songs I wrote and recorded over the past four decades of my career. Every night we play live, I’m thrilled to see all of those fans singing along to the songs that have touched them. I am at a wonderful place in my life. I am playing the music that I love and wrote, with full joy and having my son Shane joining along side of me–it doesn’t get much better than that.

No lawyers, lawsuits, or angry ex-band members will stop me ever again from singing my songs. I am going to continue to tour and play all my songs every single night I am out on the road.
Rockin’ all over the world!

John Fogerty

Creedence Clearwater Revival

Noi bändien nimet on aina vähän ongelmallinen juttu. Se kun on sopimuksesta kiinni milloin bändi lakkaa olemasta sama bändi, eli riittääkö vaikka vain yksi alkuperäisjäsen vai omistaako joku muu oikeuden nimeen. CCR:n osalta näköjään pelkkä kiertueen nimi on ongelma.

Cosmo Clifford, Stu Cook ja Tom Fogertyn leski ovat Classic Rockin mukaan haastaneet John Fogertyn oikeuteen siitä syystä, että tämä käytti CCR:n nimeä tämän vuoden Pohjois-Amerikan kiertueessaan. Kiertueen aiheena oli CCR:n vuoden -69 biisit, ja Cliffordin ja Cookin mukaan se rikkoi vuonna 2001 tehtyä sopimusta, joka kieltää CCR:n nimen käytön. Fogerty itse kielsi muita käyttämästä nimeä Creedence Clearwater Revisited vuonna 1996, joten ei ole ensimmäinen kerta, kun herrat asiassa toisiaan nokittelevat. Ja kun Clifford ja Cook nyt kiertueen jälkeen vaativat korvauksia siitä, että ihmiset ovat virheellisesti voineet kuvitella bändin olevan koossa, Fogerty puolestaan on huhujen mukaan valmistelemassa haastetta vastapuolelle maksamattomista rojalteista.

Ei vissiin tarvitse odotella CCR:n paluuta ihan lähiaikoina?

Fogertyn haastattelu

John Fogerty kertoo haastattelussa albumistaan Wrote a Song for Everyone. Fogertyn viimeisin ei herätä meikäläisessä juuri mitään tunteita, koska suuri osa albumilla vierailevista artisteista on mulle vieraita. Haastattelussa Fogerty puhuu albumin lisäksi rakkaudestaan countrymusiikkia kohtaan ja on oikeassa sanoessaan:

”I think about what I listened to growing up and the radio was really different than it is now. So many of the great songs that we may look back now and call country were played on the radio right next to Elvis Presley and the Beatles.”

Koska CCR:llä oli 60-luvulla niin paljon hittejä Suzie Q:sta alkaen, Creedenceä sanottiin vain sinkkubiisejä tekeväksi bändiksi. Se ei häirinnyt Fogertyä itseään. Vuosia myöhemmin huomattiin, että itseasiassa ne ensimmäiset albumit on loistavia, ja Fogerty kommentoi asiaa toteamalla:

”Well, the album didn’t change. You guys changed around it.”

Musiikin aikakausien kehitys on mielenkiintoinen juttu, esimerkiksi rap oli kova juttu etenkin 90-luvun kulta-aikaan ja se on noussut taas pinnalle tämän vuosituhannen alusta alkaen. Vuosikymmenet vaihtuu, mutta Fogerty on ja pysyy.