Duunipäivä miesten maailmassa

Hyvää juhannusta sinne Suomeen! Täällä on tänään työpäivä, joten mä en ole ihan vielä viikonloppufiiliksissä.

Mulla oli eilen tiedossa yhteistyökumppanin järjestämä tapahtuma eli hyvinkin tekninen informaatiopläjäys saksankielellä, mutta siitä huolimatta mä olin oikeasti aika innoissani päivän ohjelmasta, eikä ilmainen aamupala ja lounas suinkaan vähentäneet mun innokkuutta.

Hampuriin tuli vaihteeksi kunnon helteet, joten jo aamusta oli reilut 30 astetta ulkosalla ja saunamainen keli junassa. Junasta ei siis puuttunut kuin kiulu ja vihta, kun mä suuntasin kohti sen yhteistyökumppanin vuokraamaan tilaa Hampurin eteläpuolella. Ensin U-Bahnilla, sitten junalla, sitten toisella junalla, sitten bussilla ja sitten kävellen. Kunnes vastaan tuli umpikuja. Siinä piti olla tie, mutta siinä olikin tietyömaa ja pääsy kielletty. Muuten hyvä, mutta se oli samalla silta.

Kyselin lähistöllä kävelevältä koiranulkoiluttajalta, että tietääkö se miten mä pääsisin siihen toisella puolella tietyömaata näkyvään rakennukseen, kun se silta oli poikki. ”Uimalla”, se vastasi kuivakkaan saksalaiseen tyyliin. Naurahdin, mutta hymy hyytyi kun se alkoi neuvomaan oikeaa kävelyreittiä. 20-30 minsan kiertotie. Ei siinä muu auttanut kuin lähteä kävelemään reippaaseen tahtiin, ja yritin kysellä taksiakin siinä samalla. Vaikka mä lähden aina kotoa ajoissa, niin 20 minsan ylimääräinen lenkki ei silti ollut ihan tervetullut lisä mun matkaani.

Ohitin sen bussipysäkin, jolla olin alunperin jäänyt bussista pois, mutta päätin yrittää ehtisinkö nopeammin perille kävellen, koska niitä busseja kulki puolen tunnin välein. En ehtinyt, koska noin puolessa välissä matkaa bussi ohitti mut. Kauanko mä sen koiranulkoiluttajan kanssa oikein jaarittelin?

Lopulta pääsin perille, hikisenä mutta ajoissa. Olin aamulla valinnut ballerinat kiilakorkosandaaleiden sijasta ja olin nyt melkoisen onnellinen siitä, vaikka pientä hiertymää jalkaterissä tuntui silti tuon spurtin takia.

Tapasin paikan päällä heti järjestävän tahon toimarin, joka ohjasi mut kahvin ja kylmien virvoitusjuomien luo. Samalla se esitteli mut parille professorille ja muutamille muille osallistujille. Siellä oli näköjään minä ja parikymmentä miestä.

Kyseessä oli siis yhteistyökumppaneiden järjestemä luento, jossa ensiksi yksi proffa esitteli hieman fysiikan lakeja Einsteinistä lähtien -siinä vaiheessa mä olin vielä kärryillä- ja sitten toimari ja toinen yhteistyökumppani esittelivät kukin omat tuotteensa. Tilaisuuteen oli kutsuttu sekä niiden että meidän potentiaalisia asiakkaita, ja löysinkin erään asiakkaan kanssa heti pienen yhteistyömahdollisuuden tarjoamalla ratkaisua heidän ongelmaansa. Ei varmaan olisi pitänyt, en vieläkään kuulu töissä bonusten piiriin.

Nuorin osallistuja oli about kymmenvuotias, mutta se johtui siitä, että se oli koira. Toimarin yrityksen yksi Einsteinin näköinen työntekijä kertoi sen olevan yksi hänen kolmesta koirastaan, mutta juuri tällä koiralla on niin paha eroahdistus isännästään, että se seuraa häntä joka paikkaan, myös töihin, vaikka emäntä olisikin kotona. Musta se oli aika söpöä, koska kyseessä oli kuitenkin maltankoira eikä mikään bulldoggi.

Vaikka mä pidin niistä esityksistä, lounaan jälkeinen verkostoituminen vasta kivaa olikin. Yksi osallistuja oli tullut paikan päälle P-Amerikasta ja se kertoi miten se oli odottanut pääsevänsä autobahnille testaamaan vuokra-auton kulkemista. Harmi vaan, että sen vuokra-auto oli Ford Focus. P-Amerikan vieraan paikalliset kollegat kyllä yllyttivät sitä vuokraamaan firman piikkiin urheiluauton, mutta se päätti koittaa ensin miten Focus kulkee. Hämmennys oli kuulemma suuri, kun se oli oikeasti kulkenut ihan reippaasti tärisemättä ja räjähtämättä atomeiksi. Sen paikallinen kollega eli eräs saksalainen Kanada-fani kertoi sitten millainen auto toimarilla on ja miten sillä Audi A6 Competitionilla kelpaa huristella autobahnia. Se oli itse kerran ajanut samanlaisen auton perässä autobahnilla vauhdin ollessa about 180 km/h. Siinä vaiheessa Audi-kuski oli painanut tallan pohjaan ja tämä saksalainen Kanada-fani oli jäänyt kuin seisomaan, vaikka vauhtia oli tosiaan pitkälti toistasataa. Se oli huomannut Audi-kuskin ajaneen liittymästä ylös, ja ohi mennessään se näki vilauksen siitä kuskista. Se oli nainen! Mua hymyilytti. Naiset ei ilmeisesti voi ajaa lujaa, eikä ainakaan Audilla.

Siinä toivossa, ettei mun tarvitsi kuunnella lisää legendoja naiskuskeista, päätin keventää tunnelmaa kertomalla mun viikonlopun Trabant -ajelusta. Se oli menestys ja saksalaiset innostuivat kertomaan P-Amerikan vieraalle Trabien historiaa.

Saksalainen Kanada-fani juoruili mulle, että kollegansa Einstein oli kerran lähetetty valtion ympäristövirastoon työasialle, ja totta kai se oli ottanut sen koiransa mukaan sinne, jonne ei missään nimessä saa viedä koiria. Saksalaiset virastotyöntekijät olivat olleet ihmeissään, kun Einstein oli onnistunut puhumaan sen doginsa sisälle sinnekin. P-Amerikan vieras keksi ehdottaa, että sen olisi pitänyt kertoa sen olevan diabetes- tai epilepsiakoira, niillähän on muiden opas- ja apukoirien tapaan vähän erikoisemmat oikeudet. Saksalainen Kanada-fani päätti heti ehdottaa, että Einsteinin koira ylennetään välittömästi toimiston laiskurintunnistajakoiraksi. Sillä luulisi irtoavan sisäänpääsy virastoon kuin virastoon.

Mun päivä alkoi olla pulkassa, joten lähdin etsimään bussipysäkkiä. Siihen olisi tarvittu etsijäkoiraa, sillä luonnollisestikaan pari lähintä bussipysäkkiä ei ollut toiminnassa. Kengät hiersi ja hiki valui paidan selkämyksessä norona. Viimein bongasin yhden toimivan pysäkin ja päätin jäädä sen lähelle varjoon odottamaan bussia ja mennä sillä ihan minne tahansa, kunhan se menisi edes osittain oikeaan suuntaan. Paikalle osui ystävällinen pappa, jolta kysyin apua. Se ei tiennyt bussin tarkkaa reittiä, mutta sanoi selvittävänsä asian kuskilta. Se neuvoi mua vielä seuraavallakin pysäkillä oikeaan suuntaan. Ihania ihmisiä täällä.

Ihmiset voi olla ihania, mutta kyllä miesten ja naisten välillä on täällä aikamoinen kuilu. Insinöörimäisellä alalla ja eritoten Saksassa on vaan hyväksyttävä, että naiset eivät ole samalla viivalla miesten kanssa. Itseasiassa me ei olla edes samalla stadionilla. Mun elämä olisi kuitenkin aika vaikeaa, jos mä yrittäisin vaatia kaikkia yhtäkkiä muutamaan ajatusmaailmaansa. Parasta sen sijaan onkin hyväksyä tosiasiat ja pyrkiä olemaan oma itsensä, sillä omana itsenäni mä olen tähänkin asti pärjännyt miesten maailmassa. Muistakaa tytöt, että maailma on miesten, mutta elämä naisten!