Villien prezewalskinhevosten jäljillä

Kun palattiin Tereljin kansallispuistosta kaupunkiin, poikettiin matkalla pienellä Tsinggis Khanin muistomerkillä.

Siellä oli paljon ihmisiä ja mua alkoi ahdistaa se paluu kaupunkiin ja väenpaljouteen. Meillä oli vielä pari päivää aikaa Ulan Batorissa, mutta mä kyselin meidän oppaalta Egiltä mitä kivaa Mongoliassa voisi vielä tehdä ennen kotiinpaluuta. Osa porukasta lähti suoraan lentokentälle, ja osa, kuten mun saksalainen kaverini, lähti riippuliitämään kaupungin laidalle. Mutta mä en oikein innostunut kummastakaan.

Toinen matkalla olleista amerikkalaisista, Mary, intoili prezewalskinhevosista, ja mä yllätyin, kun kuulin Egiltä, että niitä on mahdollista nähdä villinä ja vapaana Hustain kansallispuistossa vain muutaman tunnin ajomatkan päässä Ulan Batorista. Sinne siis! Egi järjesti pari kaveriaan meille kuskiksi. Ne hakivat meidät aamukympiltä hotellista ja ylläripylläri, että pojat ei puhuneet sanaakaan englantia. No, ei muuta kuin kyytiin, eiköhän ne tiedä minne ollaan menossa. Kuunneltiin matkalla mongolialaista räppiä ja Despacitoa, sekä poikettiin supermarkettiin ostamaan vähän eväitä mukaan. Matkalla pojat osoittelivat innokkaasti keltaista peltoa ja mä otin siitä kuvan vaan, jotta ne hiljeni. En tiedä mitä ihmeellistä siinä rypsipellossa olisi pitänyt nähdä.

Noin kolmen tunnin ajon jälkeen tultiin perille Hustain portille. Me käytiin Maryn kanssa maksamassa sisäänpääsymaksut puistoon ja hakemassa kartat mukaamme. Teitä ei mennyt siellä montaa eikä kuskit karttaa kaivanneet, mutta meistä oli ihan kiva katsella missä mennään. Ja mehän mentiin. Ajettiin ja ajettiin ja ajettiin. Eikä hevosista näkynyt vilaustakaan paria lantakasaa lukuunottamatta. Tultiin jollekin vanhalle hautausmaalle, jolla varmaan oli mielenkiintoinen tarina kun pojatkin nousivat autosta ottamaan kuvia. Mutta ei ne meille mitään pystyneet kertomaan eikä Egiinkään saatu yhteyttä, kun ei puhelimissa ollut taaskaan kenttää. Kartan mukaan oltiin jo ihan toisessa päässä Hustain puistoa.

Matka jatkui ja me syötiin välillä energiapatukoita. Tässä kansallispuistossa ei paljon puita näkynyt, joten mä en juonut ihan niin paljon vettä kuin olisi ehkä pitänyt. En halunnut juosta pissalla ulkona, kun mitään näkösuojaa ei autoa lukuunottamatta ollut. Me ilmeisesti myös eksyttiin, koska yhdessä vaiheessa meidän kuskit pysähtyivät erään jurtan luo ja kyselivät ajo-ohjeita. Tai sitten ne kysyivät onko niitä hummia näkynyt jossakin.

Mä muistan miten mä olin 7-vuotiaana luokkaretkellä Korkeasaaressa ja näin siellä prezewalskinhevosia. Se laji itseasiassa ehti jo hävitä luonnosta, mutta nämä Mongoliaan istutetut villihevoset polveutuvat Euroopan eläintarhoissa olleisiin kantoihin. Mä olen itseasiassa aina tuosta Korkeasaaren visiitistä lähtien kuvitellut, ettei prezewalskinhevosia elä enää luonnossa. Hustain kansallispuistossa oli pieni museo, jossa kerrottiin puiston eläimistöstä ja prezewalskinhevosen historiasta. Prezewalskinhevonen poikkeaa DNA:taan nykyhevosesta, mutta ei ole sen esi-isä. Se on siis kokonaan eri laji kuin tavallinen hevonen. Nykyisinkin se on erittäin uhanalainen laji, vaikka uudelleenistutus esimerkiksi Mongoliaan on onnistunut.

Kun hevosia ei näkynyt, me ilmeisesti päätettiin mennä omia polkuja ja lähdettiin sillä sedanilla offroadille. Ajeltiin siis ihan ilman minkäänlaista tietä siellä nummilla ja välillä aika jyrkkiäkin rinteitä. Punainen hiekka vain pöllysi. Pojat olivat ilmeisesti päättäneet löytää ne hevoset. Me katseltiin kelloa, sillä se oli jo kolme ja Mary oli lähdössä vielä samana iltana paluulennolleen. Oltiin aika pettyneitä, ettei ehkä nähdäkään niitä hevosia. Kaiken tämän ajelun jälkeen.

Jatkettiin matkaa, ajeltiin edelleen offroadia, isoja kiviä väistellen ja vuorenrinteitä kivuten. Mua alkoi vähän pelottaa, mutta ilmeisesti meno huippasi välillä myös kuskeja, koska ne pysähtyivät ja nousivat autosta katselemaan parempaa tai loivempaa reittiä. Tai sitten ne katselivat mikä olisi vielä hurjempi polku, mihin nämä kikattavat hullut turistit voisi viedä. Meillä oli ihan leppoisaa näiden kavereiden kanssa, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Välillä pohdittiin Maryn kanssa, että mitä jos auton rengas hajoaa johonkin kiveen ja sitten ollaan siellä ilman matkapuhelinverkkoa. Hustai ei ole ihan sama kuin Korkeasaari.

Lopulta se odotettu hetki koitti ja ihahaat tulivat näkyviin. ”Takhei”, meidän oppaat totesivat. Ne olivat kaukana vuoren rinteellä, pieni lauma kellertäviä hevosia. Zoomattiin niitä kameralla ja todettiin, että siellä se lauma nyt on. Aivan selvästi prezewalskinhevosia. Oli henkeäsalpaavaa nähdä luonnossa sellainen laji, joka on sieltä jo kertaalleen hävinnyt.

Tämä oli mulle hyvä opetus siitä, että vaikka kuinka inhoan eläintarhoja ja niiden eläimille tarjoamia pieniä oloja, eläintarhat tekevät myös tärkeää työtä. Ne eivät pelkästään opeta lapsille maapallon monimuotoisuudesta, vaan voivat jopa pelastaa jonkin lajin sukupuutolta.

Päästiin vihdoin kotimatkalle ja Mary ehti kuin ehtikin paluulennolleen. Mä pyysin kuskeja tiputtamaan mut irkkupubi Grand Khaniin drinksuille Egin ja muun porukan kanssa. Egi ihmetteli miten meillä näin pitkään meni, sillä se oli ohjeistanut kavereitaan vaan ajamaan meidät Hustaihin ja pienen kierroksen jälkeen takaisin. Enpä osaa sanoa, mutta olen pirun iloinen, että pojat otti homman tosissaan ja löysivät meille ne hevoset.

Nomadien matkassa Mongoliassa

Mä olin kehunut G Adventuresia mun kaverille niin paljon, että tässä Mongolian reissussa mua jännitti eniten se, onko meillä onnistunut reissu ja tykästyykö frendikin tähän touhuun. Ja koska reissun onnistumiseen vaikuttaa hyvin suuresti se millä porukalla ollaan menossa, jännitti se matkakumppaneiden tapaaminen enemmän kuin koskaan.

Kun me ensimmäisenä iltana hotellissa treffattiin meidän paikallinen opas ja reissukaverit, mä yllätyin erityisesti siitä, että matkassa mukana oli kolme islantilaista ja yksi turkkilainen. En ole koskaan ennen törmännyt niihin kansallisuuksiin G Adventuresin reissuilla. Lisäksi meidän porukkaan mahtui pari jenkkiä, yksi britti ja yksi puolalais-kanadalainen. Sekä tietysti me, suomalainen ja saksalainen. Katselin jengiä aloituspalaverissa ja ajattelin, että se turkkilainen sisustussuunnittelija punaisine kynsineen tulee vielä olemaan vaikeuksissa maaseudulla härkävankkureiden ja jurttien keskellä.

Mutta hienointa on huomata olleensa väärässä jonkun ihmisen suhteen. Eikä koskaan pitäisi tuomita ketään ulkonäön perusteella. Heräsin nimittäin eräänä yönä jääkylmässä jurtassa siihen, että tämä turkkilainen sisustussuunnittelija nousi ylös sängystä, asteli kaminan luo ja alkoi puhaltaa liekkiä sinne lisättyihin puihin, jotka vain savusivat melkein sammuneen hiilloksen päällä. Se sai tulen syttymään ja savuntulo kaminasta jurttaan lakkasi. Se nainen periaatteessa pelasti mun henkeni.

Meidän reissu alkoi sillä, että hypättiin bussiin, jolla ajettiin Tereljin kansallispuiston alueelle. Seuraavaksi rinkat lastattiin härkävankkureihin, jotka olivat tulleet hakemaan meidät ensimmäiseen leiriin. Matkalla leiriin ylitettiin joki, ja tuntui siltä kuin oltaisiin hypätty ajassa parisataa vuotta taaksepäin. Hyvästi sähkö.

Koko reissun ideana oli siis siirtyä joka päivä nomadien leiristä toiseen, opetella heidän perinteisiä tapojaan ja juoda vodkaa. Tai no, ei se matkakuvaus ehkä ihan tuollainen G Adventuresin saitilla alunperin ollut, mutta mitä muuta tekemistä Mongoliassa muka on?

Mä mietin millaiset vieroitusoireet puhelimen menettämisestä tulee, mutta mun stressaantuneelle mielelle teki vain ja ainoastaan hyvää olla ilman sähköpostia ja sosiaalista mediaa hetken aikaa. Mulla ei ollut edes rannekelloa mukana, joten mä en koskaan tiennyt mitä kello on. Seurasin vain muita lounaalle tai illalliselle, silloin kun niiden aika oli. Syksy oli Mongoliassa parhaimmillaan, joten enimmäkseen mä vain ihmettelin mielettömän kauniita maisemia.

Nomadiperheet valmistivat meille ruokaa, mutta me yritettiin auttaa päivän askareissa parhaamme mukaan. Joka päivä käytiin keräämässä risuja iltanuotiota varten ja yhdessä leirissä ”autettiin” lypsämään lehmät. Voi lehmäparkoja. Yksi perhe omisti kanoja ja ne piti pyydystää ennen talvileiriin siirtymistä. Kas siinäpä kiva ohjelmanumero pöllöille turisteille. Mutta me saatiin ne kanat kiinni, ja sitten se perheen isäntä hyppäsi naapurinisännän, 2-vuotiaan tyttärensä ja sen kanalaatikon kanssa mopon selkään ja lähti viemään niitä kanoja talvileiriin. Vanhemmat lapset joutuivat asumaan viikot poissa kotoa koulun takia, mutta nämä nuoremmat lapset olivat meidän ilona muutamassa perheessä. Yksi kuriton poika sai kerran aikamoisen läimäytyksen takapuolelleen, joten kovin vapaata kasvatusta ei täällä näytetty suosivan.

Meillä oli päivittäin kaikenlaisia aktiviteetteja, perheet opettivat meille mm. jousiammuntaa, juuston ja vodkan tekemistä maidosta ja härkien valjastamista. Tokaan leiriin me matkattiin vuorten yli hevosilla, ja mä pelkäsin sitä ihan hulluna etukäteen. Mun polle osoittautui kuitenkin ihan rauhalliseksi oriksi, vaikka nämä mongolialaiset hevoset ovat tavallaan puolivillejä, sillä ne elävät vapaana luonnossa silloin kun niillä ei ratsasteta. Aina kun me oltiin liikkumassa ratsain, perheille piti kertoa edellisenä päivänä, jotta ne ehtivät etsimään hevoset ja ottamaan ne kiinni. Meidän pisin ratsastusvaellus kesti reippaalla vauhdilla joku nelisen tuntia, joten sen päivän iltana tiesi kyllä ratsastaneensa.

Meidän sekalainen porukkamme osoittautui todella hauskaksi jengiksi. Mä tulin hyvin toimeen meidän oppaan kanssa, joka opiskeli kaivosalaa yliopistossa ja aikoi Rio Tintolle töihin. Islantilaiset olivat keskenään kavereita jo ennen matkaa, mutta puhuivat keskenäänkin englantia, jos joku meistä muista sattui olemaan lähettyvillä. Se turkkilainen ei osannut englantia juuri ollenkaan, mutta hyvin sekin viihtyi meidän kanssa. Iltanuotioilla laulettiin ja pelailtiin, muun muassa vuohenluilla pelattavaa shagaita. Kuultiin ja opittiin Mongoliasta niin paljon, että ihastuin siihen maahan ja sen värikkääseen historiaan.

Ilma maaseudulla vaikutti paljon paremmalta hengittää. Ruoka oli samantyylistä kuin jo Ulan Batorissa maistettiin, paitsi yksinkertaisempaa ja lihapitoisempaa. Kolmesta kasvissyöjästä tuli kuusi viikon loppuun mennessä, kun lihakiintiö alkoi tulla muillekin kuin kasvissyöjille täyteen. Suihkuja tai saunaa ei tunnettu missään, mutta mä hyppäsin yhden islantilaisen ja meidän oppaan kanssa jääkylmään jokeen uimaan ja pesemään hiukseni puolessa välissä viikkoa. Kuivashamppoo ja kosteuspyyhkeet olivat kaikkien uudet ystävät. Vessat olivat puuceen tyylisiä hökkeleitä, paitsi että yleensä niissä oli vain kaksi lankkua lattiana ja reikä niiden välissä. Välillä niissä ei ollut ovia ollenkaan. Joillekin vessat olivat isompi ongelma kuin toisille, mua ne eivät häirinneet, mutta kyllä mäkin toivoin, ettei öisin tarvitsisi lähteä vessaan. Ne kun eivät yleensä olleet ihan leirin vieressä, ja niitä härkiä, lehmiä, jakkeja ja muuta karjaa laidunsi usein leirin ympärillä ja vessamatkan varrella.

Mä en olisi halunnut palata takaisin kaupunkiin ja normaaliin elämään. Elämä Tereljissä oli niin yksinkertaista ja rauhallista. Oli hienoa kuulla miten G Adventuresin reissaajien matkakohdevalinta vaikutti juuri näiden ihmisten elämään. Tämän turistien majoittamisen takia perheet pystyivät jatkamaan vanhaa elintapaansa eikä niiden tarvinnut muuttaa jurttansa kanssa kaupungin laitamille töitä etsimään. Perheet olivat jopa onnistuneet investoimaan isompaan karjaan ja useampiin jurttiin meidän turistien takia. Suosittelen siis tätä matkaa lämpimästi teillekin. Kuivashampoota ja babywipeseja vaan reppuun ja menoksi!

Saasteinen, saasteisempi, Ulan Bator

Koska mä en ole pitkään aikaan kirjoitellut blogiin, mulla on vähän matkatarinoita rästissä. Sairasloman lisäksi mä olen nimittäin ehtinyt myös lomailemaan. Silloin kun on väsynyt, on tosi vaikeaa edes ajatella matkustamista. Mutta sitten kun saa aikaiseksi lähteä, tekee se matka tosi hyvää. Etenkin jos on ilman puhelinta ja sähköä jossain Sisä-Mongoliassa.

Mä olen halunnut käydä Ulan Batorissa siitä lähtien kun olin Kiinassa vaihtarina 2000-luvun alkupuolella. Meillä oli vähän suunnitelmissa tulla Trans-Siperian junalla Pekingistä Moskovaan vaihdon päättyessä, mutta se ei sitten onnistunutkaan Sarsin iskiessä maahan. Suomeen lentäessäni katselin Austrian Airwaysin koneessa omalta ruudultani koneen alla olevan maisemakameran kuvaa juuri silloin kun lennettiin Ulan Batorin yli ja ajattelin, että tuonne palaan joku päivä.

Viime vuonna vihdoin pääsin Mongoliaan. Treffasin mun saksalaisen kaverin Moskovan kentällä, josta me jatkettiin yhtä matkaa Ulan Batoriin. Aeroflotin lento laskeutui Ulan Batoriin aamutuimaan ja me käytiin ensimmäiseksi vaihtamassa rahaa lentokentällä palvelevassa pankissa, Mongolian valuuttaa kun ei kovin helposti pysty muualla vaihtamaan. Sovittiin taksikuskien kanssa hinta kyydistä hotellille ja lähdettiin viemään rinkat sinne. (Rasti seinään, me bisnesihmiset nimittäin todellakin oltiin reissussa rinkkojen kera. Tätä ei tapahdu usein. Eikä toiste.)

Puma-Imperial -hotelli vaikutti oikein siistiltä, mutta samaa ei voinut sanoa Ulan Batorista. Ulan Bator on yksi maailman kylmimmistä ja saasteisimmista kaupungeista. Lämpötila oli vielä ihan siedettävä eli syksyinen, mutta hiilivoimalat tupruttivat kaupungin ympäristössä jo nyt sen verran, että mua alkoi heti yskittää ja kurkkua kirveli. Millainenkohan se ilmanlaatu on talvella?

Me oltiin kaverin kanssa molemmat vähän huonosti valmistauduttu tähän reissuun. Kaveri oli ollut tosi kiireinen töissä ja mä olin keskittynyt lähinnä Röllin sairasteluun. Puma Imperialissa me sitten kyseltiin hotellin vastaanotosta, että mitä meidän kannattaisi ekana päivänä kaupungissa tehdä. Hotellin reipas vastaanottovirkailija ehdotti, että voidaan vuokrata taksi päiväksi ja se kuski voi viedä meidät tärkeimmille nähtävyyksille ja johonkin kivaan lounaspaikkaan sitten myöhemmin. Tingittiin hetken aikaa hinnasta ja sitten vastaanottovirkailija soitti meille taksin. Kävi ilmi, että se taksi ei varsinaisesti ollut taksi, vaan hotellin respan veli, joka ei osannut sanaakaan englantia. No, eipä se meitä haitannut, joten kyytiin vaan.

Me käytiin läpi Ulan Batorin tärkeimmät nähtävyydet Zaizanin monumentilta Gandanin luostariin, mutta ei varsinaisesti opittu niistä mitään, kun meidän oppaan englanninkielentaito oli niin heikko. Välillä se soitti siskolleen hotellille, ja sisko tulkkasi meidän keskusteluja hetken aikaa englanniksi. Lounasaikaan se kuski vei meidät mongolialaiseen ravintolaan, jonne kutsuttiin se mukaan syömään. Se auttoi meitä ruokalistan ymmärtämisessä; moooo oli nautaa, bäääää oli lammasta ja iihahaa hevosta. Todennäköisesti siis. Tilattiin pöytä täyteen ruokaa ja maisteltiin kaikkea siitä hevosesta lähtien.

Illalla olikin sitten aika treffata G Adventuresin porukka, jonka kanssa vietettiin seuraava viikko nomadielämää Tereljin kansallispuistossa. Jätettiin haikeat hyvästi kunnon vessoille ja varastettiin hotellihuoneesta loput vessapaperit mukaamme. Me oltiin valmiina jurttaelämään.