Fortunate Son?

Fortunate SonMulla oli pääsiäisenä ohjelmassa John Fogertyn kirjan Fortunate Sonin lukeminen. Mä oikein odotin, että saan keskittyä siihen ja kuulla Fogertyn tarinan. Enkä pettynyt, oli se sen verran huikea stoori.

I’m not running for president, so I don’t have to hide anything!

Fogerty kertoi kirjassa oman näkemyksensä riidoista Creedence Clearwater Revivalin entisten jäsenten, itsensä, Stu Cookin, Dough Cliffordin ja edesmenneen Tom Fogertyn kesken. Jostain syystä Johnilla oli itsellään päähänpinttymä, että bändin pitää olla kuten Crickets ja Beatles ja sen jäsenet tasavertaisia, joten se koko touhu lähti alusta lähtien väärille raiteille. Järkyttävä sopimus Fantasy Records -levy-yhtiön kanssa aiheutti lisäksi sen, että Fogerty sen enempää kuin Creedencekään eivät omistaneet oikeuksia biiseihin, ja levy-yhtiön neuvosta ne yrittivät myös kiertää veroja hukaten samalla miljoonia veroparatiisiin olemattomille tileille. Kaikki se menestys, jonka Creedence koki, hävisi kuin tuhka tuuleen, ja sitä seurasi vuosikymmenien piina.

Kirjassa Fogerty valottaa lapsuuttaan ja äitiään sekä James Burtonia, Scotty Moorea, Elvistä, Buddy Hollya ja monia muita, jotka inspiroivat sen musiikin pariin. Fogertyn mieleen olivat jääneet erityisesti biisintekijät, kuten Carl Perkins ja Stephen Foster. Mutta mä nautin myös niistä muista, ei musiikillisista muistoista. Musta vauvanukke ei olisi ensimmäinen asia, jonka kuuluisa artisti ehkä haluaisi lelukseen mainita, mutta Fogerty ei säästele kirjassa edes itseään. Mullakin oli pienenä nukke, jonka nimi oli sattuneesta syystä pikkuneekeri. Mutta mä en sentään pissannut housuuni paria tusinaa kertaa ala-asteella!

I was there for the music.

Vaikka kaikki on nyt järjestynyt ja Fogertyllä on oma rakas Juliensa, paistaa kirjasta katkeruus hyvin vahvasti läpi. Useammin kuin kerran se mainitsee, että Stulle musiikki ei ollut koko elämä. Fogertyn mukaan nämä kaverit eivät pystyneet keksimään osioita, vaan niille piti näyttää mallia. Stu otti kunnian Down on the Cornerin bassosta, mutta Fogertyn mielestä asia ei mennyt niin. Doug ei pysynyt tahdissa ja se kuuluu erityisesti Lodissa ja Cotton Fieldsissä. Epäluottamus bändikavereihin kärjistyi siihen, että Fogerty soitti levylle toistenkin osuudet.

Fogertyn tyylistä johtaa bändiään tuli mieleen eräs toinen herrasmies, joka kirjassakin usein mainitaan. Tässä oli vain se ero, että Bruce Springsteen on Bruce Springsteen ja Creedence ei ollut John Fogerty. Fogerty pohtii itsekin sitä, oliko se tyranni. Mutta pitäytyy silti väitteessään, että muilta puuttui visio. Se tiesi mihin Creedenceä viedään ja miten se pidetään pinnalla, ja oli myös perfektionisti. Fogerty uskoo myös aidosti auttaneensa ja tukeneensa muita, vaikka se ei niistä tunnu samalta.

Doug farts in the track, that was his contribution.

Kun Tom sitten suuttui siitä, kun John tunnistettiin lentokentällä, päätti John jättäytyä taka-alalle. Olisiko tilanne ollut eri, jos John olisikin ollut näistä veljeksistä vanhempi? Tapahtui yhteenotto, jolloin muut jäsenet vaativat, että myös he voivat tehdä biisejä Creedencelle. Ne siis halusivat tehdä elämänsä ensimmäiset kappaleet Creedencelle, joka oli tuolloin maailman ykkösbändi. Niin syntyi Mardi Gras, joka Fogertyn kostonakin tunnetaan.

Tom jätti bändin ja sai Johninkin pohtimaan samaa. Se piti kuitenkin edelleen kiinni bändifilosofiastaan, ja piti suurena vääryytenä sitä, että Elvis jätti aikoinaan Scotty Mooren ja D.J. Fontanan. Bändärit olivat taas Dougille ja Stulle tärkeämpiä kuin musa, ja pian oli Creedencen aika lopettaa. Fantasy Records piti silti Fogertyn kuristusotteessaan, sillä levyjä oli tekemättä. Fogerty teki Blue Ridge Rangersien kanssa Fantasylle levyn, jonka mäkin muistan. Kuuntelin sitä ja kelasin, että mitähän vittua.

Pardon me for not sounding humble.

Biisien kirjoitus Fogertyltä sujui. Sillä on omanlaisensa metodi biisien tekemiseen, ja sen mukaan hyvään rokkibiisiin kuuluu neljä osaa. Ensimmäinen on nimi, ja niitä Fogertyllä oli tapana keräillä muistivihkoonsa. Joskus ne olivat sielä vuosia, ennen kuin biisi sai alkunsa. Toinen osa hyvää biisiä on soundi. Kolmanneksi biisissä pitää olla jotain erityistä, jotta se jää mieleen. Ja viimesenä muttei vähäisempänä hyvässä rokkibiisissä on kitarariffi.

Old Man Down the Road syntyi kuulemma lauseesta, joka muistikirjassa luki muodossa Somewhere Down the Road. Fogerty näki otsikon kirjassaan ja jäi pohtimaan mitä siellä tiellä on. Vanha mies, jonka ei tarvitse edes olla ihminen. Se voi olla vaikka paholainen. Biisi alkoi saada muotonsa. Kun John sitten palasi muistikirjaansa, ei tuota otsikkoa enää siellä ollut. Ei, vaikka kirjan moneen kertaan selasi. Sama ilmiö tapahtui myöhemmin erään toisenkin biisin kohdalla. Fogerty totesi, että se mitä pitää nähdä, on siellä. Kirjan suljettuaan sitä ei enää ole.

Proud Mary oli nimi Johnin mielessä jo ennen kuin se tiesi mitä se tarkoittaa. Kesti aikansa, ennen kuin siitä tuli siipirataslaiva. Se laiva oli itseasiassa ollut jotain, jota Stephen Foster olisi biisiinsä kirjoittanut. Proud Mary olisi voinut olla sen biisi. Fogerty teki biisejä paikoista, joissa se ei ollut edes käynyt, kuten Mississippistä ja bayousta. Proud Mary käsissään Fogerty tiesi, että se oli kultakimpale. Se sanoi Proud Maryn olevan todella hieno, paljon itseään parempi. Bändin muut jäsenet eivät kuulemma nähneet siinä mitään ihmeellistä.

Lame.

Levy-yhtiö haastoi Fogertyn oikeuteen itsensä plagioinnista. Creedencen hajottuakin Fantasy omisti oikeudet biiseihin, ja Run through the Jungle kuulosti liikaa Green Riveriltä. Levy-yhtiön pomo oli vienyt kaikki rahat ja biisit, mutta halusi vielä tulevatkin biisit itselleen. Oikeudenkäynnissä ei kuitenkaan ollut Fogertyn mielestä kyse biisistä vaan soundista. Se nyt vaan on Fogertyn tyylistä soittaa swamp-rokkia. Fogerty voitti oikeudenkäynnin demonstroimalla miten biisit voivat kuulostaa samalta, vaikka ovatkin ihan eri kappaleita. Riitely Fantasyn kanssa ei loppunut siihenkään. Fogerty yritti ostaa oikeudet Creedencen biiseihin takaisin ja antoi shekin, jonka seurauksena levy-yhtiön pomo lakkasi vastaamasta puheluihin. Se huijasi Johnia taas.

Vuonna 1993 Fogerty muisteli miten oli teininä haaveillut olevansa maailman paras kitaristi. Se ymmärsi, ettei niin koskaan tapahtunut. 48-vuotiaana moni olisi luovuttanut, mutta Fogerty alkoi harjoitella. Pian sen jälkeen Fogerty tajusi, ettei ikinä tule samaan oikeuksia takaisin. Se totesi, että voi elää seuraavatkin 20 vuotta samalla tavoin, piinan ja kivun keskellä, tai se voi hyväksyä mitä tapahtui ja jatkaa eteenpäin. Robert Johnsonin haudalla vieraillessaan Fogerty mietti kuka omistaa Johnsonin biisit nykyään.

It doesn’t matter. The world knows they are your songs.

Kesälukemista: Voittamisen anatomia

Voittamisen anatomia Broidi oli jo pitkään puhunut mulle, että se luki hyvän kirjan, joka munkin pitäisi lukea. Broidin kirjasuositukset ovat osoittautuneet onnistuneiksi aiemminkin, joten sanoin lainaavani siltä sen kirjan kesälomalla. Joka kerta kylässä käydessäni unohdin kuitenkin napata kirjan mukaani, kunnes broidi kiikutti sen itse mun käteeni. Päätin ottaa kirjan mukaan lentokoneeseen matkalukemiseksi.

Niin siinä sitten kävi, että en tiedä yhtään kaarteliko koneen naiskapteeni tällä kertaa jyrkästi Hampurin yllä vai ei, koska mä istuin nenä kiinni kirjassa. Lentokentältä menin suoraan toimistolle, mutta jatkoin lukemista iltapäivällä heti töistä päästyäni. Enkä lopettanut ennen kuin kirja oli loppu. Hosuinkohan vähän liikaa, koska tekisi mieli lukea se samantien uudelleen?

Oskari Saaren kirjoittama Aki Hintsa Voittamisen Anatomia -kirja on varmaan suunnattu miehille, koska Hintsa toimi Formula ykkösissä lääkärinä monia vuosia ja formulamaailmasta kirjassa kerrotaan paljon. Mutta sen sanoma on kuitenkin jotain aivan muuta kuin varikkojuorut. Kirja kertoo kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, erityisesti henkisestä puolesta, ja mainostaa Hintsan kehittämää metodia niin paljon, että mä olen ainakin aivan myyty. Olisin valmis lähtemään Geneven klinikalle heti kun mun yksityissuihkari vaan parkkaisi tänne Hampuriin.

Hintsan Menestyksen ympyrä paljastetaan kirjassa yksityiskohtaisesti ja lopun liitteestä löytyy Hinta Performance -yritysohjelman esittely. Meidän lafka tuskin innostuisi ihmisten hyvinvointia edistävästä ohjelmasta, joten tarkempi tutustuminen jää valitettavasti meikäläiseltä väliin – kun ei sitä suihkariaakaan näy. Mutta kyllä tuosta pienen potkun sai taas takapuoleensa sen suhteen mitä osa-alueita elämässä pitäisi laittaa kuntoon.

Kun pohditaan elämän tärkeimpiä kysymyksiä, kuka mä olen, mitä mä haluan ja kontrolloinko omaa elämääni, niin mä ainakin huomaan pian, että vastauksia ei ole. MBA:ta opiskellessa piti ennen CV:n päivittämistä tehdä itselleen 5-vuotissuunnitelma, joka vaati melko paljon miettimistä sen suhteen, mitä elämältään oikeasti haluaa. Siitä on nyt kulunut noin viisi vuotta ja mä huomaan olevani siinä pisteessä, josta silloin haaveilin. Nyt olisi korkea aika tehdä uusi suunnitelma.

Menestyksen ympyrän muissa osa-alueissa kuten ravinnossa, aktiivisuudessa ja henkisessä energiassa mulla olisi myös paljon parannettavaa. Ainoa asia, joka mun elämässäni on kunnossa, on unen määrä. Ollaan Röllin kanssa molemmat peritty meidän perheen unenlahjat. Mutta kokonaisuutena, ottaen huomioon mun viime aikaiset ongelmat, mä olen vähän hukassa ja Voittamisen anatomia on mulle hyvinkin ajankohtainen teos. Suosittelen kesälukemisiksi muillekin!

Bruce

BruceMulla on kindlessä ladattuna lukemattomia kirjoja, mutta nappasin tämän Brucen kerran lentokentän kirjakaupasta kainalooni, jotta koneessa olisi jotain luettavaa myös laskujen ja nousujen aikana. Voin kertoa, että sillä lentomatkalla ei jännittänyt.

Peter Ames Carlinin kirja on syntynyt yhteistyössä Springsteenin itsensä kanssa ja sen huomaa. Kirja vaikuttaa rehelliseltä kuvaukselta Pomon elämästä, eikä se sorru nostamaan Springsteeniä jalustalle etukäteen.

Vaikka musiikki seurasi Springsteenin mukana jo nuoruudesta, kaikki on kuitenkin ollut hiuskarvan varassa. Aloittelevan artistin elämä ei todellakaan ollut helppoa eikä Springsteen lyönyt itseään läpi ensiyrittämällä. Nykyiset Idolssit ja Voicet antavat ihan hullun kuvan laulajien elämästä. Ei se käy niin, että lahjakas ihminen tuosta noin vaan bongataan telkkariin ja sitten onkin jo eka levy ulkona ja kirkuvat fanit jonossa Baronan oven takana. Jos asiat eivät olisi menneet niinkuin ne menivät, jos koe-esiintyminen Columbialla olisi mennyt pieleen, olisiko Springsteenistä kuitenkin tullut tähti myöhemmin?

Kun Springsteenin ura lähti lentoon Born To Runin myötä, kirja on vauhdikkaampaa luettavaa kuin alussa. Kertomukset tiettyihin biiseihin liittyen ovat kaikkein mielenkiintoisinta luettavaa:

Mutta kun Bruce ensin esitteli Elviksen inspiroiman viisikymmenlukulaisen rockbiisin ”Fire” ja intohimoisen rakkauslaulun ”Because the Night” ja hylkäsi ne sitten molemmat, Van Zandt ei voinut kuin kävellä nuristen pois paikalta. ”Bruce antoi koko ajan pois parasta kamaansa tai ei julkaissut sitä. Se on hänelle hyvin ominaista.” Vaikka Landau toisaalta pitikin silmällä musiikkiteollisuuteen liittyviä asioita – julkisuutta, radiosoittoa, vähittäiskauppoja ja myyntiä – hän ymmärsi silti Brucen päätöksen takana olleen taiteellisen ajatuksen. ”Luulisin hänen epäilleen, että jos ”Fire” olisi otettu mukaan levylle, siitä olisi tullut hittikappale, ja se olisi antanut leiman koko levylle”, Landau selittää. ”Hän ei voinut ottaa ”Fireä” mukaan ja ilmoittaa sitten levy-yhtiölle, ettei siitä voi tehdä singleä. Se ei olisi enää hänen päätettävissään.”

Kirjassa vahvistetaan myös se, että ensimmäisessä persoonassa kirjoitettu The River on itseasiassa kuvaus Brucen siskon Ginnyn elämästä. Ginny tuli raskaaksi 18-vuotiaana ja meni naimisiin Mickey Shaven kanssa. Riverin Ginny kuuli ensimmäisen kerran Madison Square Gardenissa ja luonnollisesti järkyttyi kuulemastaan. Riveristä tuli kuitenkin myöhemmin Ginnyn lempikappale.

Kaikki Springsteenin keikalla olleet tietävät herran lavakarisman, mutta Clemons muisteli asiaa hauskalla tavalla:

”Toiset bändit siihen aikaan halusivat aina päästä takaisin bilettämään”, Clemons sanoo. ”Meille lavalla oleminen oli biletystä. Se oli meidän ilomme. Ei se se, mitä saattaisi tapahtua keikan jälkeen. Me annoimme kaikkemme lavalla, koko ajan.” Clemons vannoi myös, että kun he tuonna vuonna esiintyivät Atlantassa ja Bruce näki fanien alkavan virrata käytäville, hän ryntäsi ulos ja pinkoi teatterin ulko-ovelle, jossa hän käski yleisön palata paikoilleen. ”Ei tämä vielä ole loppu!” Tämä kuulosti epäilyttävältä, mutta Clemons vannoi tarinan olevan totta.

Mä en ainakaan epäile tuota yhtään.

Eri aaltopituudella

Pitkän työpäivän jälkeen ajattelin rentoutua lukemalla kirjaa, jonka kaveri mulle eilen lainasi; Laura Saven Paljain jaloin. Varsin kepeää luettavaa. Not. Pääsin sivulle 52 ennen kuin silmät suunnilleen turposivat umpeen ja huutoitkusta ei meinannut tulla loppua. Ihan hyvä kirja kyllä, mä olen vaan vähän herkkä. Ehkä mä jätän sen kirjan hetkeksi ja uppoudun telkkarin maailmaan.

Kerroin työkaverille tänään aamulla telkkariohjelmasta, jota olin eilen katsonut, Kirsi ja Himoshoppaajat. Se yhdisti Kirsi Salon heti Nordnettiin ja alkoi sitten kertoa mitä itse oli katsonut telkkarista, jotain dokumenttia luokituslaitoksista. Meidän keskustelu siirtyi siis sujuvasti Himoshoppaajista Moody’s ja Standard and Poor’sin maailmaan. Joskus hymyilyttää miten sujuvasti jutellaan täysin eri asioista samaan aikaan.