Jääkiekkoa: Hamburg Freezers – Augsburger Panther

Mä olin lauantai-iltana yhdellä clubilla Reeperbahnilla InterNationin tapahtumassa, jonne oli 299 ilmoittautunutta 63 eri maasta. Aika kansainvälinen meininki siis. Mä jutustelin joulupukista japanilaisen kanssa ja löysin muutamia tosi kivoja saksalaisia. Yhdelle saksalaiselle kerroin olevani menossa lätkämatsiin seuraavana päivänä, ja se arvioi, että Hamburg Freezers ei ole yhtä hyvä kuin Suomen parhaimmat joukkueet, mutta ei myöskään olisi meidän SM-liigassa viimeisenä. Yhden matsin nähtyäni en ole sen kanssa samaa mieltä. Freezers häviäisi SoPallekin.

Hamburg FreezersBarclaycard Arena oli mulle tuttu jo Kissin konsertista, ja meillä oli liput melko ylös fanikatsomon sivulla olevaan osioon. Sieltä oli ihan hyvät näkymät jäälle ja halli täyttyi jo hyvissä ajoin ennen matsia. Joukkue tuli kentälle jättimäisen veskarinmaskin läpi ja pelaajaesittelyssä kuuluttaja luetteli pelaajien etunimet yksi kerrallaan, ja yleisö lisäsi etunimiin yhteen ääneen sukunimet. Tuo sama toistui kaikkien maalien jälkeen maalintekijän ja syöttäjien nimet infotessa. Ja niitä maaleja kyllä riitti.

Pelin alussa mä kiinnitin ehkä ensimmäisenä huomiota siihen, että aika vauhdikkaasti mentiin päästä päähän. Joukkueet vaikuttivat tasaväkisiltä. Yhtään pienintäkään torikokousta ei saatu päädyissä aikaan, eikä pelikatkoja päätykahnauksista tullut koko pelin aikana kuin yksi. Koko pelityyli oli niin erilainen suomalaiseen kiekkoon verrattuna, että mä aloin epäilemään sääntöjen olevan erilaiset. Taklauksia ei tehty ainuttakaan. Mä en edes tykkää väkivaltaisesta pelistä, mutta tästä puuttui nyt jotain oleellista. Jäähyjä tuli ihan samoista asioista kuten Suomessakin, ja pitkät kiekot ja paitsiot vihellettiin pois. Mutta se agressiivisuus puuttui pelistä niin tyystin, että mä en voi uskoa Karalahden joskus pelanneen yhden kauden Hampurissa.

Erien välillä mä yritin googletella sääntöjä, koska pakkohan jossain oli olla pykälä, joka kieltää toiseen pelaajaan koskemisen. Jos kaksi pelaajaa ryntäsi kiekon perässä päätyyn niin, että olivat siellä samaan aikaan, Suomessa olisi kaukalon laidat tärisseet pelaajien törmätessä toisiinsa ja laitaa vasten. Täällä pelaajat jarruttivat ennen laitaa ja varmaan alkoivat keskustelemaan siitä kumpi ottaa kiekon: ”Ota sä vaan!” ”Eikun ota sä, mä luulen, että sä ehdit tänne päätyyn ensin.”

Hamburg FreezersSe mikä mut yllätti todella iloisesti, oli koko hallin täyttävä meteli. Katsojia Barclaycardille mahtuu maksimissaan about 16 000, ja vaikka tyhjiäkin paikkoja näkyi, oli fiilis ihan mieletön. Laulut raikasivat ennen matsia kuullusta kannustuslaulusta kotijoukkueen maalien jälkeiseen Rockin’ All Over The Worldiin. Jopa ylälehtereillä yleisö huuteli kannustushuutoja ja piti meteliä.

Kuten jo mainitsin, maaleja tosiaan tuli, mutta se on kuulemma normaalia näissä peleissä. Tilanne oli kolmannen erän viime minuuteilla Freezerseille 5-4, mutta Augsburg perhana onnistui tasottamaan, joten jatkoajalle mentiin. Viisi minuuttia jatkoaikaa ei sisältänyt mitään jännittävää, ja sitten seurasi rankkarilaukaukset.

Eka rankkari onnistui hienosti, mutta sen jälkeen hampurilaisilta loppui yritys. Yksikin pelaaja, en yhtään tiedä kuka, otti kovan vauhdin, nappasi kiekon keskiympyrästä mukaansa, luisteli kohti Augsburgin molaria, pysähtyi ja sutaisi sen kiekon sitten päin maalivahtia. Mikä yritys se muka oli? Mä en ole ollut hokkareilla varmaan kymmeneen vuoteen, mut mä väitän että olisin saanut paremman yrityksen aikaiseksi. Tappiohan näistä rankkareista sitten seurasi.

Suurin osa Hampurin jääkiekkojoukkueesta valmentajat mukaanlukien on kanadalaisia, joten mä odotin kyllä sen perusteella paljon taidokkaampaa ja fyysisesti parempaa peliä. Mun seuralainen pettyi lähinnä cheerleadereiden tasoon. No, olihan se ihan hyvää viihdettä, mutta ei musta fania tullut.

Huumoripitoinen small talk

Huumori on aika vaikea laji, kuten Sinebrychoff sen juuri osoitti. Mutta mekkogaten sijaan mä mietin nyt huumoria kansainvälisessä ympäristössä ja vieraalla kielellä. Otetaan esimerkkinä tuo edellisiltainen verkostoitumistapahtuma. Small talk ei pelkästään sekään ole aina helppoa, mutta kun siihen lisää vielä huumorin, ollaan melkoisen haasteen edessä. On aika vaikea heittää hauskaa läppää sellaisten ihmisten kanssa, joista juuri kukaan ei puhu äidinkielenään englantia ja joiden tausta on keskenään täysin erilainen.

Mä onnistuin pariin kertaan vahingossa naurattamaan juttelutovereita. Olin juttelemassa slovakialaisen, romanialaisen, nigerialaisen ja albanialaisen kanssa kun meitä kohti käveli pitkä kaveri, jolla oli pitkät hiukset ja karvainen naama. Kukaan meistä ei voinut olla huomaamatta sitä tyyppiä, ja nigerialainen totesi neutraalisti, että tänne tulee näköjään vieläkin lisää porukkaa. Se tyyppi käveli mun vierestä (kun siitähän se polku meni) ja mä vilkaisin sen nimilappua. Meillä kaikilla oli siis nimilaput, joissa luki etunimi ja maa. Slovakialainen huomasi mun tsekanneen sen lapun ja kysyi multa näinkö mä mitä siinä luki. ”En nähnyt, sen lappu oli väärin päin. Ehkä se oli aussi”, mä vastasin. Se yksinkertainen heitto osui ja upposi ainakin slovakialaiseen.

Kansallisuuksista ja stereotypioista saisi aikaan paljonkin juttuja, mutta se on vaarallinen aihe. Varminta onkin vitsailla omasta taustastaan, silloin ei kovin helposti voi loukata kanssakeskustelijoita. Eräs itävaltalainen sanoi olleensa kerran juhannuksen aikaan Helsingissä, joka oli autio. Ihmiset olivat mökeillään ryyppäämässä. Se kertoi kuulleensa traditiosta, jossa veikataan aina ennen juhannusta kuinka moni sen viikonlopun aikana kuolee. Tunnistin kyllä tuon tradition, hyvin on suomalaiset valistaneet tätäkin ulkomaanelävää. Kerroin sitten itävaltalaiselle toisesta veikkauksesta, jota Suomessa juhannuksena pelataan:

”Two Finnish guys go into the sauna, each with a litre of Vodka. They each drink the vodka, and then one guy goes outside. The other guy has to guess who went outside.”

Mun pomolla on tapana kertoa ulkomaalaisille tätä vitsiä suomalaisten juroudesta:

Two Finnish guys hadn’t seen each other for ages, so they decided to get together for ”one” beer. At the end of the first pint the first one says ”How have you been?” and the other one just grunts in reply. At the end of the second pint the first one asks ”So how’s your family?” and again the other one just grunts in reply. After three pints the first one asks ”How’s work going?” The other one turns and shouts: ”Perkele! Did we come here to talk or drink?!”

Verkostoitumassa

Olin taas verkostoitumassa. Varmaan sadan desibelin puheensorina, joku 30 astetta lämpöä ja niin ahdasta, että Pekingin metro ei tuntunut tuon rinnalla miltään. Siinä kun verkostoituu neljättä tuntia, niin olo on ehkä vähän kuin muikulla verkossa.

Tämä parin sadan hengen InterNations -tapaaminen oli baarissa, jossa oli hyvät drinksut. Hintaa niillä oli 8 euroa, kunnes baarimikko kiipesi tiskille ja kailotti drinksujen maksavan 5 euroa seuraavan tunnin aikana. Siitä ei seurannut mitään ryntäystä tiskiä kohti, koska liikkumaan ei oikeastaan pystynyt. Paitsi että huolimatta siitä missä kohtaa baaria mä seisoin, mun selän takaa tuntui aina menevän se yksi ja ainoa polku baaritiskille tai vessaan. Hirveetä tönimistä. Ihanista uusista ja vanhoista tuttavuuksista huolimatta mä lopulta melkein juoksin ulos sieltä baarista. Kiitti mulle riitti.

Mietin tässä, että yksikään niistä parista kymmenestä ihmisestä, joiden kanssa illan aikana jutustelin, ei ollut samasta maasta. Mielenkiintoisimmat tapaukset oli Iranista, Venäjältä ja Syyriasta. Iranilainen sattui olemaan mun kanssa samalla alalla ja syyrialaisen kanssa keskusteltiin muun muassa Jerashista. Venäläinen sen sijaan ei halunnut puhua mun kanssa jääkiekosta, kumma juttu.

InterNations

Osallistuin eilen elämäni ekaan InterNations -tapahtumaan. En vielä oikein tiedä mitä mieltä olen koko organisaatiosta ja sen toiminnasta, koska kyseessä on maksullinen, vaikkakin edullinen, järjestö. InterNations toimii ympäri maailmaa, ja ideana on saattaa yhteen samoista asioista kiinnostuneita ulkomaalaisia. Nettisivuilla pystyy siis jäsenmaksun maksamisen jälkeen klikkaamaan itsensä eri aihepiirin ryhmiin tyyliin elokuvat, kävelyretket, kulttuuri, konsertit, ammattillinen verkostoituminen tai vaikka naisverkosto. Kukin ryhmä järkkää omia tapahtumiaan vetäjän aktiivisuudesta riippuen.

Mä olin jo aiemmin tällä viikolla menossa isoon illanviettoon InterNations -porukan kesken, mutta se olisi ollut keskiviikkona, jolloin olin vähän heikossa hapessa. Torstaina yhden ryhmän vetäjä kyseli onko naisväellä kiinnostusta drinksuille, ja meitä oli useampikin, joka sanoi, että torstai ei käy, mutta perjantai olisi parempi. Tapahtuma siirrettiin sitten perjantaille, joten mä päätin mennä paikalle.

Tapahtumapaikalla haahuilin hetken ympäriinsä kunnes ensimmäinen nainen tuli kysymyään olenko osallistumassa InterNations -tapahtumaan. Se sattui olemaan amerikkalainen 53-vuotias investointipankin johtaja. Amerikkalainen oli aika hauska tapaus, se kertoi olevansa parhaillaan eroamassa aviomiehestään, joka on pummi, jota hän on elättänyt vuosikymmeniä. Se kertoi kirjoittavansa erosta näytelmää ja päästiin juonessa kolmanteen näytökseen asti ennen kuin muita alkoi tulla paikalle. Meidän lisäksi sinne kerääntyi ihan kiva porukka Bulgariasta, Brasiliasta, Azerbaijanista, Valko-Venäjältä, Venäjältä ja Italiasta. Venäläinen osasi paljon suomea, koska oli ehtinyt asua Tikkurilassa vuosia sitten. Brassi, joka sattui olemaan mun kanssa samalla alalla, oli kiertänyt maailmaa ja asunut Jenkeissä, E-Afrikassa ja Kiinassakin. Juteltavaa näiden mimmien kanssa kyllä riitti.

Bulgarialainen kertoi mulle vitsin. Se sanoi, että suomalainen tyyppi oli puhelinpalaverissa amerikkalaisen myyjän kanssa tarkoituksenaan neuvotella jatkosopimuksesta. Ensin jenkki selitti Superbowl -viikonlopun kohokohtia suomalaisen nyökytellessä luurin toisessa päässä. Sitten mentiin itse sopimukseen, joka ei ollut muuttunut ehdoiltaan. Amerikkalainen kävi ne läpi yksitellen suomalaisen kuunnellessa sujuvasti. Seuraavaksi alkoi hintaneuvottelu. Amerikkalainen aloitti kertomalla oman näkemyksensä asiaan ja kysyi mitä suomalainen on asiasta mieltä. Hiljaisuus. Amerikkalainen ajatteli, ettei neuvottelusta tule mitään ja asiakas on varmasti karkaamassa kilpailijalle. Se päätti laskea hintaa samantien 15 prosenttia. Suomalainen ei sanonut mitään. Amerikkalainen perusteli pitkään tuotteen jo hyväksi havaittuja puolia ja pitkää asiakkuussuhdetta, jota ei pitäisi unohtaa. Kun suomalainen ei edelleenkään sanonut mitään, amerikkalainen laski hintaa 50 prosenttia ja sanoi, että sen alemmaksi ei vaan voi mennä, koska heille ei jää itselleen mitään katetta. Suomalainen rykäisi ja sanoi: ”I have been thinking, is it more correct to say I agree or I am agreeing?”