Jenkkiautoja silmänkantamattomiin

Mulle sattui edellisviikolla ihan hyvään väliin yllättävä työmatka Suomeen. Venytin nimittäin tietysti lentoja taas viikonlopun yli niin, että pystyin menemään sekä Kiikalan Burnout Partyyn että Forssan Pick Nickiin. Molempina päivinä mulla oli kummipoika matkassa, joten siirtyminen paikasta toiseen tapahtui Harrikan sijaan autolla. Täytyy sanoa, että itselle ei ole kyllä kertynyt yhtään kilometrejä moottoripyörällä tänä kesänä. Mä en tosin ota siitä asiasta mitään stressiä, tärkeintä on viettää aikaa kummipoitsun kanssa niin paljon kuin mahdollista. Ja kiitos työmatkojen, sitä aikaa on nyt runsaasti.

Forssan Pick Nick 2016

Forssan Pick Nick 2016

Forssan Pick Nick 2016

Forssan Pick Nick 2016

Forssan Pick Nick 2016

Kuvat on Pick Nickistä, mutta molemmissa tapahtumissa mä en voinut kuin ihmetellä tätä suomalaista meininkiä alkoholin anniskelualueiden suhteen. Kiikalassa kiihdytysradan sivussa oli pieni tienpätkä, jolta löytyi makkara- ja muutama muu myyntikoju. Jos sen sijaan olisit halunnut nauttia makkaran kanssa oluen, löytyi juomat paljon sivummalla olevalta aidatulta anniskelualueelta, jonka portilla pari järkkäriä seisoi valvomassa menoa. Oluen kanssa ei tietenkään ollut mitään asiaa ulos karsinasta, ja tuskin lasten kanssa olisi ollut edes sallittua mennä anniskelualueen sisälle. Pick Nickissä mä sitten tipahdin totaalisesti törmätessäni tähän:

IMG_1212

Oluen vienti ulos ANKARASTI KIELLETTY! Soo soo!

Me ollaan jotenkin niin totuttu tähän hyysäykseen ja näihin sääntöihin, että omassa pienessä mielessä ne tuntuu jopa osittain järkeenkäyviltä. Että onhan se hyvä, ettei lapset näe humalaisia oluttölkit kädessä ympärillään. Mutta oikeasti?! Eipä ole lapset Saksassakaan yhtään kieroonkasvaneita sen takia, että oluttölkit kädessä saa kävellä ympäriinsä erilaisissa tapahtumissa ja katsomoissa. Miltä me muka niitä lapsia kuvitellaan suojelevamme? Kyllä ne se juopon mallin näkee ihan kotosalla, jos niikseen tulee. Vai oliko näihin sääntöihin joku ihan muu syy kuin lapset? En nimittäin jaksa uskoa sitäkään, että juoppoja pelastetaan kadotukselta sillä, että niiden pitää kivassa kesäisessä yleisötapahtumassa juoda olutta karsinassa.

Hamburg Harley Days 2016

Mulle oli päivänselvää missä vietän juhannuksen tänä vuonna. Hampurin harrikkapäivillä oli hieman huono keli perjantaina ja lauantaina, ja lauantaina sattui vielä sellanen ikävä juttu, että yksi Fatboy varastettiin alueelta. Toivottavasti se pyörä löytyy. Sunnuntaina sentään aurinko helli koko jengiä ja paraati ajettiin kivassa kelissä.

Hamburg Harley Days

Hamburg Harley Days houkuttelee paikalle vuosittain kymmeniätuhansia motoristeja ja satojatuhansia katsojia. Paikallisten iloksi se lauantain sade tosiaan hiljensi pärinää, mutta sunnuntain loppuparaati oli sitten sitäkin äänekkäämpi. Viime vuonna lanseerattiin ”Respect for Hamburg” -kampanja harrikkapäivien osallistujille, ja tänäkin vuonna muistutuksia siitä näkyi Harley Villagessa ja tienvarsilla. Musta tämä viikon ajan jatkunut pärinä on ollut ihan mahtavaa ja kohottanut fiilistä kivasti viikonloppua kohden.

Hamburg Harley Days

Hamburg Harley Days

Mukana Harley päivillä oli Harley Davidsonin CEO Matthew S. Levatich ja varmasti kaikkien huomion keskipisteenä ollut legendaarinen Paul Teutul Sr Orange County Choppersista. Lauantaina Paul Sr tuomaroi HOGin Hamburg Chapterin järjestämää Ride-In Bike Showta Mönckebergstraßella, ja sunnuntaina se ajeli paraatin kärkijoukoissa. Mukanaan sillä oli kaksi näyttelypyörää, erittäin mielenkiintoisen näköinen Eragon Chopper sekä kuuluisa New York Fire Bike, joka on tehty tribuuttina niille 343 New Yorkin palomiehelle, jotka kuolivat 11.9. iskussa.

Hamburg Harley Days

Harrikoita silmänkantamattomiin

HHD4Perjantaina alkanut jatkuva pärinä ennakoi paljon katseltavaa viikonlopuksi, mutta mä en ole ikinä nähnyt niin paljon Harrikoita yhdessä paikassa kuin tänä viikonloppuna Hampurin Harley -päivillä. Kävelin varmaan 3 kilsaa enkä edes nähnyt sen pyöräparkin loppupäätä. Välillä oli viihde- ja tankkauspisteitä yleisölle, jota myös riitti melkoisesti. Bändit soitti hyvää rokkia ja tunnelma oli leppoisa.

Sportstereista ylivoimaisesti eniten bongasin Forty-Eight -mallia. Niitä todellakin riitti. Ja lähes kaikki vielä sillä perusmustalla värillä. Tykästyin itsekin siihen etu- ja takapyörältään tasapainoisen näköiseen pienitankkiseen designiin aikoinani, mutta nyt mä olen päässyt siitä ihastuksesta jo yli. Tänk kaad.

Keli ei lauantain osalta ollut motoristeille kovin suosiollinen, mutta aurinko porotti todella kuumasti sunnuntain paraatin aikana, joten sitä kelpasi katsella. Ihan vähän vaan tuli omaa pyörää ikävä!

Moottoripyörä on moottoripyörä..

HDViimeksi Suomessa käydessä ehdin avaamaan ajokauden hyvin kylmällä ajolenkillä ja vaihtamaan sen jälkeen pyörään moottoriöljyt. Akku oli tosin ehtinyt tyhjentyä pitkän talven aikana, joten ilman latausta pyörä ei käyntiin hyrähtänyt. Koska ajaminen jäi parin päivän visiitillä vain siihen öljynvaihtoon, pitää akkua latailla varmaan toistamiseen sitten kun vihdoin kesälomalla ajelemaan ehdin.

Täällä mun tekee mieli ajaa, etenkin kun harrikat päristelevät ohi. Mutta yhtään ei tee mieli tulla Suomeen moottoripyöräilemään. Mun mielestä tiet oli jo viime kesänä niin huonossa kunnossa, ettei siitä enää asfaltin kanssa huonommaksi pääse. Olin väärässä.

Lueskelin Trafin sivuilta yhtä vanhaa tutkimusta, vuodelta 2008, aiheesta, ja siinä todettiin jännä asia:

”Eräs huomionarvoinen seikka tuloksissa on, kuinka usein kuljettajat olivat raportoineet tien kuntoon liittyvät tekijät onnettomuuksien syynä – huomattavasti useammin kuin tutkijalautakuntien raporteissa kuolemaan johtaneiden onnettomuuksien syistä – ja kuinka usein esim. tiellä ollut irtomateriaali liittyi loukkaantumiseen johtaneisiin onnettomuuksiin.”

Suomeksi siis, kuolleet eivät ole olleet kertomassa onnettomuudesta eikä onnettomuustutkinta ole niissä tapauksissa nimennyt pääsyyksi tien kuntoa! Jo viime kesänä tästä aiheesta riehuessani totesin, että tien ollessa huonossa kunnossa kuskin huomio kiinnittyy aivan vääriin asioihin. Kun huomio kiinnittyy väärään asiaan eli tiehen, saattaa jokin muu asia jäädä havainnoimatta tai sen havainnoiminen hidastua merkittävästi. Eikö teiden kunnolle voisi vihdoinkin tehdä jotain?!

Mun kummipoikani, 1,5-vee, on tottunut näkemään harrikoita kotona ja naapurissa. Mamman luona kyläilessään poitsu näki ekaa kertaa siellä tallissa olevan vanhan moottoripyörän, joka ei ollut samaa merkkiä. Arvatkaa mitä se siihen sanoi?

”Skootteri!”

Miltä tuntuu ajaa harrikalla?

Niin paljon kuin mä tykkäänkin ajella porukalla kavereiden kanssa, yksin ajaminen on joskus melkoinen nautinto. Silloin kun perse ei puudu, hämähäkki ei kiipeile visiirissä, hanska ei ole huonosti tai päätä ei särje. Silloin kun aurinko paistaa mustaan visiiriin ja lämmittää nahkatakkia hienoisen tuulenvireen pitäessä kuitenkin lämpötilan ideaalina.

Harmaa asfaltti kiitää renkaiden alla ja hienoinenkin painonmuutos mutkassa riittää kallistamaan pyörää tien suuntaisesti. Avaimet heiluvat virtalukossa tuulen mukana ja vauhdin kasvaessa ilmavirta ottaa kiinni hartioihin ja kypärään. Ilman korvatulppia pyörän moottorin äänen kuulee kunnolla eikä oikeaa vaihdetta tarvitse hakea. Juuri tankatun pyörän bensan haju sekoittuu teiden varsilla kasvavien kukkien tuoksuun sekä kauempaa pelloilta ja maatiloilta tulevaan lannanhajuun.

Fyysisten tekijöiden kuten lämmön, ilmanvirran, tuoksujen ja äänen lisäksi harrikalla ajamisessa on jotain muutakin. Yksin ajaessa ei tarvitse sopia kenenkään kanssa minne ajetaan. Tie on avoinna. Mielessä voi pyöriä ajatus suunnasta, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Kun pienet valkoiset pilvet taivaalla näyttävät pysyvän paikoillaan, ei sadettakaan tarvitse pelätä. Ainoa asia, johon ajatukset keskittyvät, on ajaminen.

Harrikkaa ajaessa pää tyhjentyy kaikesta muusta ja asiat asettuvat oikeaan perspektiiviin. Aika menettää merkityksensä. Tärkeintä on juuri se hetki. Aistit terästäytyvät ja tiukemmat mutkat tuovat ajamiseen haastetta, joka tuntuu siltä, kuin elämä virtaisi joka sisäänhengityksellä enemmän ja enemmän keuhkoihin. Vartalo ohjaa pyörää hienovaraisin liikkein lähes automaattisesti. Silmät tarkkailevat muuta liikennettä, tietä ja teiden pientareita, mutta kypärän sisässä on yksin oman päänsä kanssa, miltein näkymättömänä muulle maailmalle. Ilmavirta suhisee. Hymyilyttää. Ihminen on onnellisimmillaan harrikan selässä.

Tee-se-itse: Harrikan kytkin- ja jarruvipujen vaihto

HD vipuMuutosten suunnittelu tähän pyörään on vähän sama kuin Miss Universumin kauneusleikkaukset. Miksi parantaa täydellistä? Päätin kuitenkin kokeilla miltä näin pieni muutos näyttää ja ennen kaikkea tuntuu. Oberonin säädettävät kytkin- ja jarruvivut on saaneet kehuja etenkin naismotoristeilta, joten ei muuta kuin meisseli kauniiseen käteen.

Vipujen vaihto oli helppoa kuin heinänteko, sillä löysin Youtubesta videon, jossa selostetaan koko operaatio kädestä pitäen. Pitäisi olla melkoinen douche nozzle, jos ei tuon katsomisen jälkeen onnistu.

Uusavuttomuus ei kelpaa enää selitykseksi mihinkään, Youtubesta löytyy kaikki:

Pienen pojan joululahja

Nyt seuraa suuri joululahjapaljastus. Älkää kertoko kenellekään!

Ensimmäinen hankkimani joululahja tänä vuonna on tietenkin kummipojalle. Kuten jo eilen sanoin, mä otan vakavasti sen uskonnollisen kasvattajan roolin. Tänä jouluna poitsu saa siis lahjaksi nämä:

HD

HDtools

My first Harley tool kit sisältää pehmoleluvasaran, -ruuvimeisselin, -jakoavaimen ja -porakoneen. Vaikka ne ovat pehmoleluja, pitävät ne erilaisia ääniä. Meisselissä ja jakarissa on helistimet, vasara eli hakkameisseli vinkuu ja porakoneessa on rapiseva muovi sisällä.

Rölli on tästä lahjasta todella kateellinen.

Ristiäiset

LelutKyllä mun veikkaukseni nimestä osui ihan oikeaan.

Oli aivan ihanat ristiäiset. Pappi oli oikein mukava, vaikkei kummitäti tiennyt mihin seurakuntaan kuuluu. Mä käyn harvoin kirkossa, mutta uskonnollisen kasvatuksen otan vakavasti. Ensimmäiset Harley Davidson -tarvikkeet kummipojalle on jo hankittu joulua odottamaan.

Poitsu oli koko toimituksen ajan kiltisti. Edes vaihto kummitätien sylistä toiseen, välillä papin syliin ja sitten takaisin kummin syliin, ei pahemmin päivänokosia häirinnyt. Kasteestakaan ei seurannut itkua. Tosin isä kertoi, että poika oli edellisenä iltana nauttinut kylvystä ja ensimmäistä kertaa tajunnut, että siellä vedessä voi potkia yhtä lujaa kuin muutenkin. Pieni vesipeto.