Fortunate Son?

Fortunate SonMulla oli pääsiäisenä ohjelmassa John Fogertyn kirjan Fortunate Sonin lukeminen. Mä oikein odotin, että saan keskittyä siihen ja kuulla Fogertyn tarinan. Enkä pettynyt, oli se sen verran huikea stoori.

I’m not running for president, so I don’t have to hide anything!

Fogerty kertoi kirjassa oman näkemyksensä riidoista Creedence Clearwater Revivalin entisten jäsenten, itsensä, Stu Cookin, Dough Cliffordin ja edesmenneen Tom Fogertyn kesken. Jostain syystä Johnilla oli itsellään päähänpinttymä, että bändin pitää olla kuten Crickets ja Beatles ja sen jäsenet tasavertaisia, joten se koko touhu lähti alusta lähtien väärille raiteille. Järkyttävä sopimus Fantasy Records -levy-yhtiön kanssa aiheutti lisäksi sen, että Fogerty sen enempää kuin Creedencekään eivät omistaneet oikeuksia biiseihin, ja levy-yhtiön neuvosta ne yrittivät myös kiertää veroja hukaten samalla miljoonia veroparatiisiin olemattomille tileille. Kaikki se menestys, jonka Creedence koki, hävisi kuin tuhka tuuleen, ja sitä seurasi vuosikymmenien piina.

Kirjassa Fogerty valottaa lapsuuttaan ja äitiään sekä James Burtonia, Scotty Moorea, Elvistä, Buddy Hollya ja monia muita, jotka inspiroivat sen musiikin pariin. Fogertyn mieleen olivat jääneet erityisesti biisintekijät, kuten Carl Perkins ja Stephen Foster. Mutta mä nautin myös niistä muista, ei musiikillisista muistoista. Musta vauvanukke ei olisi ensimmäinen asia, jonka kuuluisa artisti ehkä haluaisi lelukseen mainita, mutta Fogerty ei säästele kirjassa edes itseään. Mullakin oli pienenä nukke, jonka nimi oli sattuneesta syystä pikkuneekeri. Mutta mä en sentään pissannut housuuni paria tusinaa kertaa ala-asteella!

I was there for the music.

Vaikka kaikki on nyt järjestynyt ja Fogertyllä on oma rakas Juliensa, paistaa kirjasta katkeruus hyvin vahvasti läpi. Useammin kuin kerran se mainitsee, että Stulle musiikki ei ollut koko elämä. Fogertyn mukaan nämä kaverit eivät pystyneet keksimään osioita, vaan niille piti näyttää mallia. Stu otti kunnian Down on the Cornerin bassosta, mutta Fogertyn mielestä asia ei mennyt niin. Doug ei pysynyt tahdissa ja se kuuluu erityisesti Lodissa ja Cotton Fieldsissä. Epäluottamus bändikavereihin kärjistyi siihen, että Fogerty soitti levylle toistenkin osuudet.

Fogertyn tyylistä johtaa bändiään tuli mieleen eräs toinen herrasmies, joka kirjassakin usein mainitaan. Tässä oli vain se ero, että Bruce Springsteen on Bruce Springsteen ja Creedence ei ollut John Fogerty. Fogerty pohtii itsekin sitä, oliko se tyranni. Mutta pitäytyy silti väitteessään, että muilta puuttui visio. Se tiesi mihin Creedenceä viedään ja miten se pidetään pinnalla, ja oli myös perfektionisti. Fogerty uskoo myös aidosti auttaneensa ja tukeneensa muita, vaikka se ei niistä tunnu samalta.

Doug farts in the track, that was his contribution.

Kun Tom sitten suuttui siitä, kun John tunnistettiin lentokentällä, päätti John jättäytyä taka-alalle. Olisiko tilanne ollut eri, jos John olisikin ollut näistä veljeksistä vanhempi? Tapahtui yhteenotto, jolloin muut jäsenet vaativat, että myös he voivat tehdä biisejä Creedencelle. Ne siis halusivat tehdä elämänsä ensimmäiset kappaleet Creedencelle, joka oli tuolloin maailman ykkösbändi. Niin syntyi Mardi Gras, joka Fogertyn kostonakin tunnetaan.

Tom jätti bändin ja sai Johninkin pohtimaan samaa. Se piti kuitenkin edelleen kiinni bändifilosofiastaan, ja piti suurena vääryytenä sitä, että Elvis jätti aikoinaan Scotty Mooren ja D.J. Fontanan. Bändärit olivat taas Dougille ja Stulle tärkeämpiä kuin musa, ja pian oli Creedencen aika lopettaa. Fantasy Records piti silti Fogertyn kuristusotteessaan, sillä levyjä oli tekemättä. Fogerty teki Blue Ridge Rangersien kanssa Fantasylle levyn, jonka mäkin muistan. Kuuntelin sitä ja kelasin, että mitähän vittua.

Pardon me for not sounding humble.

Biisien kirjoitus Fogertyltä sujui. Sillä on omanlaisensa metodi biisien tekemiseen, ja sen mukaan hyvään rokkibiisiin kuuluu neljä osaa. Ensimmäinen on nimi, ja niitä Fogertyllä oli tapana keräillä muistivihkoonsa. Joskus ne olivat sielä vuosia, ennen kuin biisi sai alkunsa. Toinen osa hyvää biisiä on soundi. Kolmanneksi biisissä pitää olla jotain erityistä, jotta se jää mieleen. Ja viimesenä muttei vähäisempänä hyvässä rokkibiisissä on kitarariffi.

Old Man Down the Road syntyi kuulemma lauseesta, joka muistikirjassa luki muodossa Somewhere Down the Road. Fogerty näki otsikon kirjassaan ja jäi pohtimaan mitä siellä tiellä on. Vanha mies, jonka ei tarvitse edes olla ihminen. Se voi olla vaikka paholainen. Biisi alkoi saada muotonsa. Kun John sitten palasi muistikirjaansa, ei tuota otsikkoa enää siellä ollut. Ei, vaikka kirjan moneen kertaan selasi. Sama ilmiö tapahtui myöhemmin erään toisenkin biisin kohdalla. Fogerty totesi, että se mitä pitää nähdä, on siellä. Kirjan suljettuaan sitä ei enää ole.

Proud Mary oli nimi Johnin mielessä jo ennen kuin se tiesi mitä se tarkoittaa. Kesti aikansa, ennen kuin siitä tuli siipirataslaiva. Se laiva oli itseasiassa ollut jotain, jota Stephen Foster olisi biisiinsä kirjoittanut. Proud Mary olisi voinut olla sen biisi. Fogerty teki biisejä paikoista, joissa se ei ollut edes käynyt, kuten Mississippistä ja bayousta. Proud Mary käsissään Fogerty tiesi, että se oli kultakimpale. Se sanoi Proud Maryn olevan todella hieno, paljon itseään parempi. Bändin muut jäsenet eivät kuulemma nähneet siinä mitään ihmeellistä.

Lame.

Levy-yhtiö haastoi Fogertyn oikeuteen itsensä plagioinnista. Creedencen hajottuakin Fantasy omisti oikeudet biiseihin, ja Run through the Jungle kuulosti liikaa Green Riveriltä. Levy-yhtiön pomo oli vienyt kaikki rahat ja biisit, mutta halusi vielä tulevatkin biisit itselleen. Oikeudenkäynnissä ei kuitenkaan ollut Fogertyn mielestä kyse biisistä vaan soundista. Se nyt vaan on Fogertyn tyylistä soittaa swamp-rokkia. Fogerty voitti oikeudenkäynnin demonstroimalla miten biisit voivat kuulostaa samalta, vaikka ovatkin ihan eri kappaleita. Riitely Fantasyn kanssa ei loppunut siihenkään. Fogerty yritti ostaa oikeudet Creedencen biiseihin takaisin ja antoi shekin, jonka seurauksena levy-yhtiön pomo lakkasi vastaamasta puheluihin. Se huijasi Johnia taas.

Vuonna 1993 Fogerty muisteli miten oli teininä haaveillut olevansa maailman paras kitaristi. Se ymmärsi, ettei niin koskaan tapahtunut. 48-vuotiaana moni olisi luovuttanut, mutta Fogerty alkoi harjoitella. Pian sen jälkeen Fogerty tajusi, ettei ikinä tule samaan oikeuksia takaisin. Se totesi, että voi elää seuraavatkin 20 vuotta samalla tavoin, piinan ja kivun keskellä, tai se voi hyväksyä mitä tapahtui ja jatkaa eteenpäin. Robert Johnsonin haudalla vieraillessaan Fogerty mietti kuka omistaa Johnsonin biisit nykyään.

It doesn’t matter. The world knows they are your songs.

Fogertyn nimmari

Mä olen ollut John Fogertyn fani vuodesta -97, jolloin broidi vei mut ekaa kertaa konserttiin. Olin toki kuunnellut CCR:n musaa jo ennen konserttia, mutta vasta tuolloin se todella iski. Mä muistan sen ekan konsertin niin elävästi vieläkin. Muistan miten tunsin sydämen lyövän rumpujen tahtiin ja koko katsomon tärisevän jalkojen alla. Fogerty on ollut osa mun elämääni siitä lähtien.

Nyt mä olen onnentyttö, sillä mä sain käsiini kaksi Fogertyn numeroitua ja omistuskirjoituksella varustettua Fortunate Son -kirjaa. Kiitos John Fogerty Storelle! Tämä #35 on mun, mutta on itsestäänselvää, että se toinen kuuluu broidille.

Fogerty     Fogertyn nimmari

Fortunate Son

FogertyJoko teillä on tämä kirja ennakkotilauksessa? En ehkä malta odottaa lokakuuhun! Vaikka Kindlen kirjat tulevat paljon halvemmiksi kuin printatut versiot, tämä oli pakko tilata ihan hypisteltäväksi asti.

Fortunate Son on lyriikoiltaan hyvin syyttävä ja eriarvoisuutta osoittava kappale, ja Fogertyn omien sanojen mukaan kirjan nimi tulee nimenomaan biisinsä sanomasta, koska Fogerty myöntää eläneensä Amerikan unelmaa ja olleensa itse sitä kautta Fortunate Son. Kirjasta herra kertoo seuraavaa:

“You’re going to hear where it all started, my passion to become the best musician I could be. You’ll travel down some rough roads, but that road leads to something beautiful. My book won’t be sugarcoated! It’s all in there.”

Viikonloppu Hampurissa

JackEn olisi ikinä uskonut, että mun naapurustossa on baari, jossa tuplaviski (eli 8 cl) maksaa 6 euroa, seinällä komeilee Setzerin kitara ja musiikkina soi muun muassa Fogerty ja ZZTop. Tuon lähemmäs taivasta ihminen ei hengissä ollessaan voi päästä. Paitsi ehkä seuraavana päivänä kun löytää naapurustostaan intialaisen ravintolan, jonka ruoka on taivaallista.

Tuolla rokkibaarissa oli edullisten tuplaviskien lisäksi kantiksilla mahdollisuus ostaa juomansa pulloissa. Pulloja säilytettiin sitten tiskin takana jokaisen omalla nimilapulla varustettuna. Eräs tyyppi tuli hakemaan juotavaansa ja ihmetteli kun baarimikko otti pullon giniä hyllyltä. Se ei muistanut ostaneensa giniä edellisellä baarireissullaan, mutta oli kuitenkin ihan tyytyväinen valintaansa. Mun kaveri nauroi, että jos mä saan joskus oman pullon sinne, niin mun pitää antaa niille kaksi valokuvaa itsestäni. Toinen pullon etupuolelle osoittamaan kenen pullo on kyseessä, ja taakse kuva meikäläisestä siinä vaiheessa, jolloin ei enää tarjoilla.

Tuli viikonloppua tutustuttua tarkemmin St Pauliin ja Reeperbahniin, joka on juuri sellainen, kuin mitä siitä sanotaan: syntinen, likainen ja värikäs. Grosse Freiheitillä mua kiinnosti erityisesti Beatlesin historia ja sitä varten piti poiketa edesmenneellä Star Clubilla. Olen taas ihan väärällä vuosikymmenellä, koska Star Club sulki ovensa jo -69, eikä paikan nykyiset showt houkutelleet ihan yhtä paljon kuin Chuck Berry tai Ray Charles olisivat tehneet.

Fogertyn vastine haasteeseen

Tässä Fogertyn vastaus haasteeseen, josta eilen kerroin:

John Fogerty’s statement about current lawsuit:

I was driving my daughter to school yesterday and I was surprised to learn I was being sued by my former band mates who call themselves Creedence Clearwater Revisited.

The people who come to my shows know they will hear me sing and play the songs I wrote and recorded over the past four decades of my career. Every night we play live, I’m thrilled to see all of those fans singing along to the songs that have touched them. I am at a wonderful place in my life. I am playing the music that I love and wrote, with full joy and having my son Shane joining along side of me–it doesn’t get much better than that.

No lawyers, lawsuits, or angry ex-band members will stop me ever again from singing my songs. I am going to continue to tour and play all my songs every single night I am out on the road.
Rockin’ all over the world!

John Fogerty

Creedence Clearwater Revival

Noi bändien nimet on aina vähän ongelmallinen juttu. Se kun on sopimuksesta kiinni milloin bändi lakkaa olemasta sama bändi, eli riittääkö vaikka vain yksi alkuperäisjäsen vai omistaako joku muu oikeuden nimeen. CCR:n osalta näköjään pelkkä kiertueen nimi on ongelma.

Cosmo Clifford, Stu Cook ja Tom Fogertyn leski ovat Classic Rockin mukaan haastaneet John Fogertyn oikeuteen siitä syystä, että tämä käytti CCR:n nimeä tämän vuoden Pohjois-Amerikan kiertueessaan. Kiertueen aiheena oli CCR:n vuoden -69 biisit, ja Cliffordin ja Cookin mukaan se rikkoi vuonna 2001 tehtyä sopimusta, joka kieltää CCR:n nimen käytön. Fogerty itse kielsi muita käyttämästä nimeä Creedence Clearwater Revisited vuonna 1996, joten ei ole ensimmäinen kerta, kun herrat asiassa toisiaan nokittelevat. Ja kun Clifford ja Cook nyt kiertueen jälkeen vaativat korvauksia siitä, että ihmiset ovat virheellisesti voineet kuvitella bändin olevan koossa, Fogerty puolestaan on huhujen mukaan valmistelemassa haastetta vastapuolelle maksamattomista rojalteista.

Ei vissiin tarvitse odotella CCR:n paluuta ihan lähiaikoina?

Fogertyn haastattelu

John Fogerty kertoo haastattelussa albumistaan Wrote a Song for Everyone. Fogertyn viimeisin ei herätä meikäläisessä juuri mitään tunteita, koska suuri osa albumilla vierailevista artisteista on mulle vieraita. Haastattelussa Fogerty puhuu albumin lisäksi rakkaudestaan countrymusiikkia kohtaan ja on oikeassa sanoessaan:

”I think about what I listened to growing up and the radio was really different than it is now. So many of the great songs that we may look back now and call country were played on the radio right next to Elvis Presley and the Beatles.”

Koska CCR:llä oli 60-luvulla niin paljon hittejä Suzie Q:sta alkaen, Creedenceä sanottiin vain sinkkubiisejä tekeväksi bändiksi. Se ei häirinnyt Fogertyä itseään. Vuosia myöhemmin huomattiin, että itseasiassa ne ensimmäiset albumit on loistavia, ja Fogerty kommentoi asiaa toteamalla:

”Well, the album didn’t change. You guys changed around it.”

Musiikin aikakausien kehitys on mielenkiintoinen juttu, esimerkiksi rap oli kova juttu etenkin 90-luvun kulta-aikaan ja se on noussut taas pinnalle tämän vuosituhannen alusta alkaen. Vuosikymmenet vaihtuu, mutta Fogerty on ja pysyy.

Hyvää synttäriä Bruce!

Päivä kului toimistolla kivasti E Street Radiota kuunnellen. Radion vierasdeejiinä oli -ylläripylläri- Bruce Springsteen ja paljon muutakin kivaa ohjelmaa päivään mahtui. Fanien synttäritoivotukset ja kertomukset omista keikkakokemuksistaan olivat päivän hauskinta antia. Tuli hienoja lukuja budjettiin kun fani kertoi radiossa käyneensä 82 konsertissa. Nimimerkillä tavoitteena 82 miljoona myyntiä ensi vuodelle.

Ei ikinä uskoisi, että Springsteen täyttää tänään 65. Ja Fogerty, joka lähtee marraskuussa konserttikiertueelle Kanadaan, täyttää ensi vuoden toukokuussa 70 vuotta. Eläkeiästä huolimatta kumpikaan ei näytä hidastavan tahtia. Eikä pidäkään, kun molemmat elävät musiikille.

Livedownloads: Fogerty

FogertyTiesittekö, että Fogertyn konserttitaltiointeja voi ostaa täältä: livedownloads.com/fogerty?

Kohta ei tarvitse keikalle lähteä ollenkaan. Ei puutu kuin ukon itsensä heijastaminen fogscreeniin 3D:nä, hienhajua puhaltava tuuletin, kaatosade ja pari promillea niin virtuaali-Puistoblues on siinä.

En ole vielä yhtään konsertti- tai biisitaltiointia tuolta ostanut, mutta pitää tutustua tarjontaan vähän tarkemmin. Ainakin yksittäisissä biiseissä on mielenkiintoisia vaihtoehtoja, miten olisi Lodi tai coveri Sharp Dressed Man? Näissä on kai sellainen poitti, että mitä kalliimpi tallenne, sen parempi äänenlaatu. Toivottavasti ainakin parempi kuin Youtuben keikkavideoissa yleensä.

Tämä on artistille yksi pieni lisätienesti, mutta faneille tässä on se etu, ettei jengin tarvitse katsoa puolta konsertista kameran linssin läpi tallentaakseen musan, huonolla äänenlaadulla. Sitten kun vielä pääsisi itse jollekin keikalle, jonka biisejä fiilistellä jälkikäteen kotosalla tai autossa kuunnellen!