Netflix-suositus: Trevor Noah – Son of Patricia

Eteläafrikkalainen kaveri vinkkasi mulle johannesburgilaisesta Trevor Noahista jo vuosia sitten, ja tällä hetkellä The Daily Show ja erityisesti sen osio Between The Scenes kuuluvat mun ehdottomiin lemppareihin Youtubessa. Daily Showssa Trevor Noahin terävä ja tavallaan viaton hahmo ruotii päivän polttavaa politiikkaa ja muita uutisia, ja Between The Scenes on Noahin tarinointia yleisön kanssa. Daily Shown lisäksi Noah tekee paljon stand up -keikkoja ja sen koko tyypin energiamäärä tuntuu ihan käsittämättömältä. Mä en tiedä mitä se vetää, mutta mä haluan sitä samaa.

Noahin Son of Patricia -show pureutuu erityisesti etnisyyteen ja rasismiin, joista puhutaan paljon myös Daily Showssa. Noahin isä on valkoihoinen sveitsiläinen ja äiti tummaihoinen xhosa, ja Noah on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Sowetossa, Etelä-Afrikassa, apartheidin aikaan. Melkoisen haastavat kortit siis tyypille jaettu pienenä, mutta Noahin mukaan monesta asiasta on äitiään kiittäminen. Tämä show ei kuitenkaan keskity Noahin äitiin tai lapsuuteen, vaan niistä voi lukea lisää Noahin kirjasta Born a Crime: Stories From a South African Childhood. Noah puhuu englannin ja xhosan lisäksi zulua, sothoa, afrikaansia, tswanaa, tsongaa ja saksaa. Noahin mielestä se, mitä kieltä ihminen puhuu, määritteleekin ihmistä enemmän kuin ihonväri. Vaikka Noah on itse värillinen, niin hän kokee olleensa kuin kameleontti ja pystyneensä puhumisellaan vaikuttamaan siihen, miten ihmiset hänet näkevät ja kokevat.

Noah on tarinankertoja ja sen erityinen lahjakkuus amerikkalaisessa maailmassa on se, että se on ulkopuolinen ja katsoo sitä ulkopuolisin silmin. Tässä showssa Noah kertoo siitä, miten ironista on, että amerikkalaiset kokevat tacojen olevan niin periamerikkalaista, että niitä pitäisi jokaisen turistin Jenkeissa syödä. Tai kuinka amerikkalaisten kaverien mielestä on lomaa lähteä telttailemaan alkeellisiin oloihin, tai mennä balilaisen ihmisen kotiin kokemaan autenttista balilaisuutta. Noah käyttää näistä termiä poverty porn tourism, köyhyyspornoturismi.

I think there should be a rule in America that says you can hate immigrants all you want, but if you do, you don’t get to eat their food. That’s a fair exchange for me. If you hate immigrants, no immigrant food. No Mexican food, no Caribbean food, no Dominican food, no Asian food, nothing. Only potatoes. I’m not even saying flavored potatoes. Just plain potatoes, no spice. Because, no immigrants, no spice. Don’t ever forget that. Both figuratively and literally, no spice. I know some people who would take that. I know there are some people right now who would be like, “Well, you know what Trevor? Take your immigrants, take your spice, and get the hell outta here.” You say that now because you’ve never lived a life without spice. But don’t ever forget, a life without spice was so hard, so hard that it made white people sail around the world to find it. This wasn’t regular sailing. It wasn’t a Disney cruise. These people lived at a time when they believed that if you went that way you would fall off the edge of the earth and die. And still, some man was eating some white lady’s cooking and was like, “I can’t do this shit anymore!”

Vahva katselusuositus tälle. Naurattaa, mutta pistää myös ajattelemaan.

Mikä muu nyt on Netflixissä in? Mitä sarjoja seuraatte?

Reissunaisen reppu: Etelä-Afrikka 2008

Mulla on ollut tapana viettää joulut joko pohjoisen pakkasissa tai kaukomatkoilla. Vuonna 2008 oli vuorossa joulu Johannesburgissa.

Menomatka meni vähän turhan jännittäväksi kun ensimmäinen lento Helsingistä Pariisiin oli tunnin myöhässä ja lyhensi reilua vaihtoaikaa Pariisissa minimiin. Pelkäsin todella myöhästyväni jatkolennolta ja lyhyellä lomalla se olisi tylsää. Kaikeksi onneksi ehdin kuin ehdinkin Air Francen koneeseen puoli tuntia terminaaleissa pingottuani. Yölento sujui hyvin, enimmäkseen nukkuessa. Keskipaikka ei ole mun suosikki, mutta vierustoverit olivat mukavia eivätkä turhan suurikokoisia, joten tilaa oli riittävästi. Itse asiassa epäilen käytävällä istuvan olleen Air Francen oma air marshal. Sain Zimbabwen yllä lentäessämme kuulla alhaalla maanpinnalla siintävistä näkymistä, muun muassa timanttikaivoksista ja eläinten juomapaikoista, joten reitti oli sille tuttu. Sillä oli Air Francen laukku käsimatkatavarana eikä mitään muita matkatavaroita. Kun mä kysyin siltä onko se työmatkalla, se sanoi lentävänsä työkseen. Kun mä harmittelin sitä keskipaikan penkkiä, se sanoi että voi nousta ylös koska vaan ja päästää mut pois, koska hän ei voi nukkua lennoilla.

Mun Saksasta kotoisin oleva kaveri oli Johannesburgissa vastassa. Se kyseli mua ennen tulleilta ihmisiltä miltä lennolta ne ovat tulossa, koska pelkäsi myöhästyneensä ja kadottaneensa mut jonnekin. Tosiasiassa olin vain odottanut laukkuani, joka kuin ihmeen kaupalla sekin oli ehtinyt jatkolennolle.

Kuumuus iski kasvoille heti lentokentältä autolle mennessä, mutta ensimmäinen asia, johon todella kiinnitin huomiota, oli punainen maaperä. Ihan niin kuin luontodokumenteissa! Katselin vasemmanpuoleista liikennettä ja maisemia kun ajettiin kaverin kotiin Boksburgiin.

Koska mä olin perillä aamulla, alkoi tiukka ohjelma heti ensimmäisenä päivänä safarilla. Bongasin ensimmäiset seeprat enkä edes yrittänyt peittää innostustani. Muut olivat ehkä hieman pettyneitä siihen, ettei auton renkaita järsiviä leijonia näkynyt, mutta mulle seeprat, antiloopit ja värikkäät linnut olivat jo hieno kokemus. Seuraavana päivänä safari jatkui Lion & Rhino Parkissa, sekä historiallisesti merkittävässä luolassa Cradle of Humankindissa. Carnivoressa sain syödä niin paljon kuin jaksoin kaikkia aikaisemmin näkemiäni eläimiä ja vähän muitakin 170 randilla. Lihansyöjän taivas.

Seepra

Johannesburgin keskustassa on pari pilvenpiirtäjää, jotka ovat varmaan maailman kalleimmat Johnny Walkerin mainostelineet. Tapasin pari vuorikiipeilijää, joista toinen työkseen kiipeili korkeisiin paikkoihin asentamaan mainoksia. Se kyseinen pilvenpiirtäjä on mainosteline siksi, että se on edelleen tyhjillään. En tiedä onko se edes valmistunut ennen kuin se on hylätty, mutta se on seutuna niin huonoa, ettei se houkuttele edes yrityksiä.

Me ajettiin kauppakeskukseen Sandtoniin ja käveltiin siellä Nelson Mandela Squarelle. Arki Joburgissa on ajelua aitojen sisältä aitojen sisälle, jotta voi sitten muutaman metrin kävellä turvallisesti. Mua ei varsinaisesti pelottanut, mutta oudolta se tuntui. Joburgissa ihmishengellä ei ole mitään arvoa. Joku tyyppi voidaan ampua liikennevaloissa autoonsa vaan siksi, että sen auto voidaan varastaa. Juna-radan rakentamisesta ei tullut mitään kun ne raaka-aineet varastettiin sitä mukaa, kun sitä rataa yritettiin rakentaa.

Mandela sai aikaan suuria muutoksia Apartheidin jälkeen, mutta mun vieraillessa Etelä-Afrikassa ensimmäistä kertaa, oli maassa vielä paljon jännitteitä värillisten ja valkoisten välillä. Yritykset saivat pisteitä ja jonkinlaista etua tummaihoisten palkkaamisesta, ja mitä korkeampaan positioon, sen paremmat pisteet. Se aiheutti luonnollisesti eripuraa, koska koulutuksella tai pätevyydellä ei ollut edelleenkään mitään merkitystä, vain ihonvärillä. Maan johtohahmoihin jo silloin kuulunut Zuma on surullisenkuuluisa esimerkki siitä, mikä korkeastikoulutettuja ihmisiä hiertää. Kun korkeassa asemassa oleva poliitikko laukoo jotain asioita, ihmiset kuuntelevat. Mutta siitä huolimatta aidsilta ei voi suojautua suihkussakäymisellä.

Mandela

Tiistaiaamuna herätys oli kello neljä, ja suuntana taas lentokenttä. Vielä ei ollut aika suunnata kotiin vaan lyhyelle visiitille Kapkaupunkiin eli Cape Towniin vanhoja ystäviä tervehtimään. Vuokra-auton saaminen Cape Townissa osoittautui yllättävän suureksi haasteeksi, mutta onni oli meidän puolellamme ja pieni Kia Picanto järjestyi kuin järjestyikin lopulta kahdeksi päiväksi. Paikallisia kavereita oli mahtavaa nähdä. Mutta niiltä opin, että edes päiväsaikaan turvallisenoloisessa Cape Townissa ei todellakaan pysähdytä yöllä punaisiin valoihin. Vaara oli läsnä sielläkin, paikallistenkin elämässä, mutta niille se oli arkipäivää.

Ekana päivänä Cape Townissa suunnattiin kohti Hyväntoivonniemeä. Matkalla poikettiin Boulders Beachillä bongaamassa söpöjä pingviinejä. Itse Hyväntoivonniemi sijaitsee kansallispuistossa, jonne pitää maksaa pieni pääsymaksu, mutta ne maisemat ovat kyllä sen arvoiset. Kaksi kirkkaansinistä valtamerta kohtaa tuulisessa niemenkärjessä. On vaikea laittaa kaikkia mun näkemiä paikkoja minkäänlaiseen järjestykseen, mutta Cape Point meni ehdottomasti kärkikahinoihin niistä paikoista, jotka salpaa hengen ja vetää sanattomaksi. Niin mielettömän kaunista.

Hyväntoivonniemi

Jouluaattoaamuna mentiin Stellenboschin viinitiloille, koska sumuinen ja pilvinen sää ei ollut omiaan Pöytävuorelle kapuamiselle. Taas seurasi siis paljon istumista autossa hökkelikylien vilistäessä ohi. Tulevat jalkapallon MM-kisat 2010 näkyivät jo monissa yhteyksissä, stadionkin oli jo puolivalmis. Viinitilavisiitti oli kiva, mutta valitettavasti meidän täytyi sen jälkeen hyvästellä Cape Town ystävineen ja palata takaisin Joburgiin. Jouluaatto hurahti siis ohi nopeasti. Seuraavana aamuna oli sitten varsinainen joulu. Meidät oli kutsuttu kaverin ystäväperheen luo puutarhajuhliin, joten sen päivän otimme todella rennosti, ilman mitään nähtävyyksiä tai turistihömpötyksiä. Ruoka on pääosassa myös eteläafrikkalaisessa joulussa, ja buffettityylinen pöytä notkui kaikista herkuista.

Mä en tänä päivänäkään voi käsittää, miten mun saksalainen kaverini pystyi asumaan Johannesburgissa niinkin monta vuotta. Mulle Johannesburg olisi yhtä kuin vankila. Kiva siellä ja vähän turvallisemmassa Cape Townissa on käydä, mutta miten siellä voisi asua, kun ei edes ulos lenkille voi lähteä?