Ecuadorin maanjäristys

Ecuadorin maanjäristyksestä kantautuu joitakin uutisia tänne Eurooppaan, mutta ei ne kovin suurta haloota aiheuta. Mä kuulin asiasta ensimmäiseksi lauantaina Facebookista, mistäpä muualtakaan. Pari kaveria Quitossa ja Guayaquilissä olivat klikanneet itsensä turvaan sitä Facebookin turvanappiominaisuutta käyttäen. Kaikista kavereista ei ole kuulunut mitään. Epätietoisuus ei ole ollenkaan kivaa, mutta mun epätietoisuus on minimaalista verrattuna niihin ihmisiin, jotka etsivät läheisiään Ecuadorissa. Uutisissa uhriluku on kasvanut koko ajan, mutta kateissa on vielä suuri määrä ihmisiä, noin 1500 ihmistä ja niistä 300 lapsia.

Järistyksen keskus oli rannikkolla, joten pahimmat tulot ovat siellä; Mantassa, Montecristissä ja monissa muissa mullekin tutuissa paikoissa. Mun kaveri satamakaupunki Guayaquilissä laittoi heti lauantaina pystyyn keräyksen, ja paikalla on monia avustusjärjestöjä. Se tilanne on varmasti siellä tosi vaikea. Ecuador on vuoristoinen maa, ja kun maanjäristys katkaisee tien, toista reittiä ei ole. Vesipula on paha. Eikä tilanne ole vielä ohi.

Recordemos que además, el Cotopaxi nos respira en la nuca.

Eilen illallakin Ecuadorissa järisi maa, rannikolla Esmeraldasissa se tuntui pienenä tärinänä. Sen magnitudi oli 5.9, ja sen keskus oli 97 kilometrin päässä lähimmästä tulivuoresta. Tulivuoret on ne, jotka mua pelottaa jostain syystä eniten. Ecuadorissa on 25 toimivaa tulivuorta, ja niistä 3 on tällä hetkellä punaisessa hälytystilassa eli purkautumassa. Ne on Reventador, Tungurahua ja Sangay. Cotopaxi on oranssi eli siellä on pientä aktiivisuutta meneillään. Jopa Quitossa oleva Pinchinca, jonka huipulla mäkin kävin, on tällä hetkellä levoton ja siten keltainen.

Tulivuoret

Tungurahua tuprutteli melkoisesti silloinkin, kun mä asuin Quitossa. Se aktivoitui vuonna 2000 ja on possautellut siitä lähtien. Se oli silloinkin punaisessa hälytystilassa ja tulivuoren juurella olevassa Bañosin kylpyläkaupungissa ei suositeltu majoittumaan. Mikä me tietenkin tehtiin. Kuulin paikallisilta silloin, että Tungurahuan vulkaaninen tuhka voisi aiheuttaa paljon tuhoa Quitossa asti, koska rakennukset eivät välttämättä kestäisi sitä. Kuten ne eivät kestä maanjäristystäkään. Baños elää turismista ja vaarasta huolimatta siellä on koko ajan ihmisiä, jotka ajattelevat ehtivänsä pois, jos paha purkaus alkaa. Turistit eivät ehkä ymmärrä tilannetta, mutta paikalliset tiedostavat asian paremmin. Ihmiset eivät välttämättä ole valmiita, mutta ne hyväksyvät sen vaaran. Ei niillä oikein ole vaihtoehtoa.

Reventador purkautui viimeksi isosti vuonna 2002, 26 vuoden hiljaiselon jälkeen. Tuhkapatsaus nousi silloin 17 kilomerin korkeuteen ja laavavirta katkaisi tien pääkaupunkiin. 3 tuntia purkauksesta tuhka pimensi Quiton. Tällä hetkellä pieniä maanjäristyksiä on vain muutaman kilometrin päässä Reventadorista.

Pichincha on tosiaan ihan Quiton kupeessa, tai oikeammin Quito on siinä tulivuoren kupeessa. Joskus satoja vuosia sitten Pichincha on purkautunut niin, että tuhkaa oli 30 cm kerros Quiton alueella. Se olisi järkyttävä katastrofi 2 miljoonan asukkaan kaupungissa. Mun perheeni Ecuadorissa muisteli Pichincan edellistä pienempää purkausta ja kertoi katsoneensa sitä kotitalonsa ikkunoista. Mä tuijotin sitä kaunista vuorta enkä pystynyt edes kuvittelemaan sitä asiaa. Nyt Pichincha on itseasiassa se tulivuori, joka on noista lähimpänä lauantaisen 7.8 magnitudin järistyksen episentrumia.

Resulta del todo inaudito que no sepamos de dónde vendrá el dinero y cómo se le devolverá algo de normalidad a los damnificados de la zona.

Tulivuorten juurella on kuitenkin nyt eri tilanne kuin rannikolla, jonne järistys iski. Jo nyt kysellään oliko Ecuador valmistautunut näin pahaan järistykseen sijainnistaan huolimatta. Chilessä ja Japanissa, jossa järistyksiä tapahtuu usein, ollaan ehkä paremmin valmistauduttu maanjäristyksien varalta. Ecuadorissa järisi kunnolla viimeksi 1979, ja sen jälkeen siellä on harjoiteltu tilannetta varten reilun viiden vuoden välein. Tai ehkä seitsemän. Tai ehkä harvemmin. Ihmiset unohtavat nopeasti. Kun pahimmasta kriisistä selvitään, alkaa jälleenrakentaminen, mutta siihenkään ei olla valmistauduttu, ainakaan rahallisesti.

Mä en löytänyt Suomen Punaisen ristin kautta kampanjaa, jonka kohdemaa olisi Ecuador. Unicefin kautta voi lahjoittaa hätäapurahastoon, jolla autetaan lapsia kaikkialla kriisien keskellä, ja Cruz Rojan kautta lahjoituksen voi osoittaa suoraan Ecuadoriin.

Ecuador terremoto

Joulukuu vuonna 2005 (Ecuador osa 4/4)

Vika osa Ecuador-muisteluista jäljellä! Ja vuorossa loppuhuipennus eli tarinointia ja kuvia Galapagossaarilta.

3. joulukuuta

Terkut Cuencasta! Lennettiin Jörgin kanssa tänne tänään, ja eikös koneessa ollut tuttujakin. Pari matkatoimiston työntekijää, jotka oli mun kanssa siellä Mantan reisulla samaan aikaan. Huomenna ohjelmassa on inkarauniot, tänään ollaan vaan tutustuttu kaupunkiin kävellen ristiin rastiin pikkukatuja.

5. joulukuuta

Toinenkin adventti pääsi livahtamaan ohi. Olin kyllä kirkossa, ihan sattumalta. Kävelin illalla katedraalin ohi ja kuulin niin kaunista laulua, että päätin kurkata sisälle.

Cuenca on kaunis kaupunki. Joki ja vanhat rakennukset tuovat mieleen Budapestin, pienoiskoossa. Ja koska tämä on niin pieni, ei tuttuihin voi olla törmäämättä. Ollaan nähty ne mun tutut matkatoimistokaverit ainakin pariin kertaan. Lisäksi lauantai-iltana poikettiin erääseen pikkukahvilaan, jossa oli paljon turisteja, muun muassa pari brittiä. Myöhemmin samana iltana nähtiin ne brittituristit kadulla, ja ne kysyivät meiltä muistetaanko me missä se kahvila on, jossa he olivat alkuillasta. Seuraavana aamuna sama parivaljakko oli samassa bussissa kanssamme matkalla Ingapircaan.

Ingapirca ei ollut vaivan ja matkan arvoinen, etenkään Jörgin mielestä. Reilut pari tuntia bussissa per suunta, ja lyhyt kiertely paikanpäällä siinä välissä. Puutui takapuoli. Mutta onpahan Ecuadorin suurimmat inkarauniot nähty ja valokuvattu. Toisin kuin Macchu Picchu, nämä rauniot eivät koskaan olleet kadoksissa, vaan paikalliset käyttivät kiviä rakennustarpeinaan vuosien ajan ennen kuin paikasta tuli suojeltu alue. Raunioiden ns. löytäjät olivat ranskalaisia, ja niinpä suurin osa kaivauksista löydetyistä esineistä on roudattu Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Itse paikan päällä on siis lähinnä kylttejä tyyliin ”tässä oli jotakin”.

6. joulukuuta

Kävästiin tänään Museo del Banco Centralissa. Oli ihan mielenkiintoinen, mutta hieman hämärä museo. Käveltiin vahingossa joka ainoa näyttely väärään suuntaan eli automaattivalot syttyivät vasta kun oltiin lähdössä huoneesta.

8. joulukuuta

Loikoilin aamulla kotona terassilla ja nautin auringon lämmöstä. KLM:n kone sattui laskeutumaan yhdeksältä, ja hienosti tuli alas. Icarolla ei sitten mennyt ihan yhtä hyvin. Ekan yrityksen jälkeen ihmettelin, että mitä hittoa toi kone meinaa, lensi vaan lentokentän yli, vaikka oli aluksi selkeästi laskeutumassa. Jäin mielenkiinnolla odottamaan toista yritystä. Samanlainen nokka ajoissa ylös -tyyli toisellakin kertaa.

Mun isäntäperheen poika, joka on käymässä kotona, tuli myös terassille ja selitin mitä seuraan. Kolmas yritys ja me molemmat jännättiin kuinka käy. Kone laskeutui, laskeutui ja laskeutui.. Kunnes rullasi kiitoradalla. Sitten se kiihdytti uudelleen ja nosti nokan jyrkästi ylös juuri ennen vuorta. Ja samantien tiukka kaarros oikealle kun ei korkeus ehkä aivan riittänytkään vuoren ylitykseen. Mietittiin, että mikä mahtaa olla ongelma. Jarrut??

No, neljäs yritys tuli pian ja mua pelotti jo ihan sikana. Huomenna aamulla oma lento, ei kiva. Onneksi se on AeroGalilla, Icaroon en astuisi mistään hinnasta. Neljännellä kerralla laskeutuminen onnistui, vaikkakin koko kiitoradan mitta tarvittiin. Eikä kuulemma ollut eka kerta kun Icarolla on ongelmia.

Hätälaskeutumiset täällä suoritetaan aina vuorta kohti, koska toisessa päässä kiitorataa alkaa heti kaupunki. Ecuadorilaista logiikkaa: pysähtyy se kone siihen vuoreen viimeistään.

9. joulukuuta

Päivä alkoi tosi huonosti kun en voinut edes hiuksia pestä. Kaasu oli loppu. Pikaisen jääkylmän suihkun jälkeen lähdin aamukuudelta ulos etsimään taksia.

Lennon kapteeni oli aivan ihana. ”Poiketaan tosta Cotopaxin kautta kun on niin hyvä ilma.” Uskomaton näky, lennettiin ihan vuoren vierestä, about lumirajan korkeudelta. Aurinko paistoi rinteille ja pilvet olivat meidän alapuolella. Koneessa mun vierustoveri, eräs sveitsiläinen, kertoi tulleensa eilen illalla Buenos Airesista Quitoon ja kahden tunnin kaduilla dallailun jälkeen se oli lyöty maahan ja ryöstetty.

Lonesome GeorgeGalapagossaarille saavuttuani päivä parani huomattavasti, kun mukava opas oli vastassa. Sen ryhmään kuului mun lisäksi vaan yksi italialainen, joten meillä oli rento meininki. ”Mennäänkö hotelliin ottamaan Finlandia-vodkat” se heitti.

Tavattiin Tatjana hotellissa ja heti lounaan jälkeen suunnattiin Charles Darwinin asemalle jättiläiskilpikonnia tutkailemaan. On ne valtavia. Lonesome George on yhdeltä saarelta löydetty, ainoa lajiaan, noin 90-vuotias uros, eikä se suostu parittelemaan muiden lajien naaraiden kanssa. Ovat yrittäneet kloonata sen kuten Dollyn, mut se ei ole vielä onnistunut. Saa nähdä miten Ykälle käy.

Juttu jatkuu joskus, en tiedä yhtään miten tiukka ohjelma on. Mut nyt mä löysin sen paratiisin!

10. joulukuuta

HyljeTänään pulikoitiin jättiläiskilpikonnien, merijellonien ja haiden kanssa. Okei, myönnän, meinasin taas tukehtua snorkkelini kanssa kun hai lähestyi, ja kapusin aika nopeesti takaisin paattiin. Ne konnat on mielettömän kokosia, voivat painaa jopa 250 kiloa.

Eilen ihmeteltiin, että mikäs fiesta poliisilaitoksen pihalla on. Poppi soi, joten mentiin uteliaina katsomaan. Ystävällinen poliisisetä tyrkytti meille jotain lappuja ja kysyi osallistutaanko mekin bingoon. Bingoon?! No ei nyt tällä kertaa. Suunnattiin rantabaariin. Muut tilasivat mojitoja ja cuba librejä ja meikäläinen jatkoi edelleen kiltisti kokislinjalla. Tarjoilija tosin epäili, että mulla on kuumetta kun tilasin kokiksen ilman Finlandia-vodkaa ja kokeili mun otsaani. Miten niin mä näytän ihan suomalaiselta?

Sen italialaisen tyypin kanssa on hauska yrittää jutskailla. Bello bambino, heitin jo sujuvasti pikkukilpikonnasta. Quattro staggionia en ole vielä saanut sopimaan mihinkään väliin.

Yksi tuttukin täällä on. Hassua sinänsä. Yksi ranskalainen nainen, se sama, johon törmäsin extranjeriassa ja joka oli siellä rannikolla mun ja matkatoimistoporukoiden kanssa samaan aikaan.

11. joulukuuta

Snorklattiin taas tänään. Olin leikkimässä merileijonien ja pingviinien kanssa kun Tate muistutti, että tänään on taas adventtisunnuntai. Niin se aika rientää.

BartolomePäivän retken kohteena oli Bartolomen saari noin 3 tunnin venematkan ja useiden matkapahoinvointitablettien päässä. Merenkäynti ei tosin menomatkalla ollut rajua, joten istuttiin kannella ja katseltiin auringonnousua. Saarelle saavuttuamme kiivettiin satoja askelmia ylös kraaterille, ja tämä saari oli näkemisen arvoinen. Tuntui, että kävelisi vieraalla planeetalla kun ympärillä oli vain laavaa ja pari laavakaktusta. Alhaalla näkyi turkoosi meri ja autiot hiekkarannat.

Kapteeni oli mukava ja kuskasi meidät hiekkarannalle kumiveneellä lounasta odottelemaan. Toinen puoli saaren rannasta on turisteilta kiellettyä aluetta, mutta toiselle puolelle on lupa mennä. Joku näki ison valkohain snorklatessa, joten mä päätin pysytellä rannan tuntumassa. Pikkukalat ei tunnu enää missään, mutta haita mä pelkään edelleen.

Lounas oli tietenkin pollo del mar eli kalaa. Ruokahalu oli tosin auringossa kadonnut, mutta hieman oli syötävä. Paluumatka oli todella rankka, alus tuntui välillä kaatuvan kyljelleen kun noustiin aallonharjalle. Muutamat oksensivat, mutta mä tuijotin tiiviisti edessä olevia saaria ja horisonttia, ja selvisin kuin selvisinkin matkasta vain hieman kalpeana.Galapagos

Huomisen retkestä ei ole vielä mitään havaintoa. Tänään olisi oikeasti ollut ohjelmassa Tortuga Bayn valkoiset hiekkarannat kävelymatkan päässä hotellista, mutta opas järjesti meidät kolme mukaan tuonne Bartolomeen ilman lisämaksua.

12. joulukuuta

Eilen oli barbecue hotellilla ja tänään syötiin hummeria. Ruuasta ei ainakaan voi valittaa. Gianluigi tervehti aamulla sanomalla ”buongiorno”, johon mä heitin ”malgiorno” ja Tate ”johnporno”. Sitten Luigi halusi näyttää mulle kuvan kamerastaan, ja kesti hetken aikaa tajuta, että se puhuu pojastaan. Ihan söötti, mikäs siinä. Mut mikä juttu toi on, että isäpapat aina näyttää sinkkupoikiensa kuvia vaikka ne on tuhansien kilometrien päässä. Ylpeitä ovat lapsistaan.

GalapagosMeillä on eri opas joka pv. Tämänpäiväinen opas oli ilkeä. Makoiltiin biitsillä ja se laittoi kätensä mun vatsalle ja sanoi: ”Cafe con leche.” Haha, ei naurata. Lähdin uimaan mutta juoksin hiukan lujaa takas rannalle. Haiparvi tuli pyörimään mun jalkoihin heti kun kävelin veteen. Eivät ne kuulemma yleensä syö ihmisiä kun ruokaa riittää muutenkin. Köllöteltiin hiekalla ja katseltiin, kun iguana tallusteli ohi. Tälläistä täällä.

13. joulukuuta

Kotona Quitossa jälleen, paratiisiloma on loppu. Tulin kipeäksi vikana päivänä Galapagossaarilla, ei ollut mukavaa. Pyörrytti ja mikään ei taaskaan pysynyt sisällä, ihan sama homma kuin viime sairaalareissulla kuukausi sitten. Keksin ottaa matkapahoinvointitabletteja ennen lentoja, joten selvisin kuin selvisinkin matkasta kunnialla. Hyvännäkösiä stuertteja muuten Aerogalilla.

Eilen oli retkiohjelmassa muun muassa ne Tortuga Bayn valkoiset hiekkarannat ja laavatunnelit. Sanoinkuvaamatonta kävellä suuressa laavan synnyttämässä luolassa, joka johtaa saaren huipulta aina mereen asti, kymmeniä kilometrejä. Tänään matkalla kentälle poikettiin vielä viimeistä nähtävyyttä katsomaan, los gemeloksia. Sääli oli päättää loma, mutta Quitossakin on vielä nähtävää.

16. joulukuuta

Viime yö kului taas vessanlattialla, mikä ei ole lainkaan mukava paikka enää. Siellä oli kuulemma pieni tulva sillä aikaa kun olin Galapagossaarilla, ja koko lattiamatto haisee ihan hirveelle ja on vieläkin märkä. Lattiamatto vessaan ei ehkä ole maailman paras idea? Lääkekuuri on vieläkin päällä, mutta ei mitään tehoa. Vahvoja pöpöjä.

Kaikesta huolimatta tänään oli museopäivä. Guyasamin on ihan mieletön, ja oppaat molemmissa sen museoissa olivat loistavia. Nautin todella niistä maalauksista.

Iltapäivällä vahvistin lentoni ja sitten suunnattiin Megamaxin jouluosastolle kadonnutta joulufiilistä etsimään. Ei löytynyt. Suomessa on kuulemma lunta. Kaunista varmaan.

Isäntäperheen äiti oppi tänään mun nimeni, ei sanonu enää Jenniferiksi. Buenoo, eihän siihen mennytkään kuin neljä kuukautta.

18. joulukuuta

Aamulla oli aikainen herätys kello kahdeksan, ja taksilla kohti eteläistä Aucasin joukkueen jalisstadionia. El Nacionalin mestaruuden ratkaiseva matsi. Oltiin ajoissa, saatiin liput, ja sitten varustauduttiin asianmukaisesti. Mulla oli El Nacionalin punainen pelipaita, rannehuivi, liput maalattuina molempiin poskiin ja päässä tonttulakki. Varattiin hyvät paikat katsomosta, ja seurattiin ottelua edeltävää alle 15-vuotiaiden harjoitusmatsia.

Yllättäen meidän eteen ilmestyi radiohaastattelija, joka puhui suoraan lähetykseen. Kysyi multa mm. mistä olen, mitä teen Ecuadorissa, olenko matkustellut täällä paljon, ja kannatanko Nacionalia. Hetken kuluttua huomasin, että lehtikuvaajat ottaa musta kuvia. Käskivät seisomaan ja jatkoivat kuvien ottamista ihmisten viheltäessä ympärillä. Pitää pyytää kavereita postittamaan mulle lehti mikäli ne kuvat jonnekin joskus päätyvät. Harvemmin sitä ehkä tonttuja täälläpäin näkee.

El Nacional muuten voitti, 4-1. Mielettömät bileet.

Tämä on viimeinen päivitys blogiin, joten Quito vaikenee nyt. Adios!

Kirjottelin muuten Lonesome Georgista aiempaan blogiini reilu vuosi sitten, kun uutiset Galapagossaarilta kantautuivat Suomeen saakka.

Marraskuu 2005 (Ecuador osa 3/4)

Ecuador-tarinat jatkuvat, nyt marraskuun osalta.

4. marraskuuta.

QuitoTällä viikolla oli pari vapaapäivää, mutta tänään taas aherretaan toimistossa. Suurin osa matkatoimistoista on tämän perjantainkin kiinni, mutta mepä ei.

Pyhien aiheena oli kuolleiden muistaminen. Indigenoille se merkitsee ateriaa kuolleiden kanssa, ja etenkin pyhiin liittyvän herkun colada moradan syömistä. Siitä touhuttiin tiistaina töissäkin, mutta en ehtinyt missään välissä maistaa sitä. Keskiviikkona kotosalla huomasin talon täyttyneen taas kaikista mahdollisista sukulaisista, jopa serkku Venäjältä oli tullut paikalle. Hain kamerani valmiiksi lounasta varten, ja kun tuo paljon puhuttu herkku viimein tarjoiltiin, hämmästyin. Pullaa ja marjasoppaa!

8. marraskuuta

Lähdin aamulla aikaisin Extranjeriaan saadakseni lisäaikaa viisumilleni, joka umpeutuu ensi kuun alussa. Olin varustautunut kaikella, mitä kuulemani mukaan piti ottaa mukaan. Hieman dollareita, 3 passikuvaa, kirje/todistus perheeltä perheessä asumisesta, perheen äidin henkilöllisyystodistuksen kopio, oma passi ja kopio omasta passista. (Kopiot, kopiot, kopiot!)

Mun suureksi yllätykseksi jonoa turistien viisumipuolelle ei ollut yhtään, jouduin vaan hakemaan oven suusta numerolapun ja pääsin heti tiskille. Nuori miesvirkailija katseli mun passin maahantuloleimaa, ja ilmoitti sitten, että mun pitää joulukuun ekana tai tokana päivänä tulla uudelleen hakemaan se 30 lisäpäivän leima. Kysyin miksen saa sitä kolmeakymmentä päivää lisää jo nyt. Ei mitenkään onnistu, oli tyly vastaus. Kysyin, että mitä jos en ole Quitossa joulukuun alkupäivinä (yeah right, ihan kuin jättäisin kaupungin suurimmat juhlat väliin!) vaan matkustelen muualla Ecuadorissa. ”Minä päivinä matkustat?” ”En tiedä vielä.” Hymyilin oikein nätisti ja yritin kiltisti: Por favor, eikö sitä leimaa voi laittaa nyt jo passiin, haluaisin olla täällä jouluun asti.. Lopulta se virkailija suostui, kysyi riittääkö 60 päivää eli lisäleima tammikuun alkuun asti. Sitten se leimasi mun passin ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Ei pyytänyt rahaa, valokuvia, kirjettä perheeltä eikä mitään. En voinut uskoa, että se kävi noin helposti. Seisoin siinä tiskin vieressä tyhmänä ja kysyin, että onko tämä nyt tällä selvä. Ei juoksutusta minnekään toiseen paikaan, ei lisäkopioita? Olin melkein pettynyt, eihän multa kulunut kuin puolitoistatuntia työpäivästä!

Törmäsin erääseen tuttuun Extranjeriassa, ranskalaiseen naiseen, joka oli edellisviikonloppuna sillä matkatoimistojen matkalla mukana. Se työskentelee ranskalaisten turistien kanssa täällä, ja on naimisissa ecuadorilaisen kanssa. Oli kuulemma eilen jonottanut 3 tuntia ja saanut kuulla, että yksi paperi puuttuu. Tänään uusi jonotus, vain saadakseen luvan lähteä maasta viikonlopuksi Kolumbiaan. Eläköön avoin Eurooppa! Kuulin myös kauhutarinan tältä rouvalta, se oli huumattu kadulla siten, että joku mies oli kysynyt tietä paperilapulla, ja paperilapusta huume oli joutunut joko ihoon imeytymällä tai hengityksen mukana tämän naisen elimistöön. Se oli talutettu autoon ja siltä oli ongittu sen kotiosoite. Kotoa sitten oli hävinnut kaikki mikä vähänkin vietävissä on, mutta oli silti lääkärien mukaan onnekas, sillä kyseinen huume aiheuttaa usein kooman. Todettiin sitten melkein yhteen ääneen, että ihana maa tämä Ecuador.

10. marraskuuta

Belgialaiset onnistuivat sitten aiheuttamaan tulvan alakerran vessassa eilen, vaikka olin heti ekana päivänä muistuttanut, ettei vessapaperia heitetä pönttöön. Muuttivat sitten Thomaksen vanhaan huoneeseen, ja tänä aamuna meillä oli kylppärissä hieman ruuhkaa. Aamupalalla taas keskusteltiin sellasella hyvin yksinkertaisella espanjalla, ja musta tuntuu että mun kielitaito ottaa takapakkia kun kuuntelen niitä. Lupasin taas lähteä lauantaipäiväksi Otavaloon, oppaana olo jatkuu. Aina mielummin sinne kuin merenguemaratoniin näillä helteillä. Päätin muutenkin hieman vähentää salsatunteja jatkossa, ehtii sitä baarissakin treenaamaan.

Äsken ikkunan ohi käveli pari saksalaista turistia viereisestä hotellista. Kamerat kaulassa, hellehatut päässä, beiget shortsit, sandaalit, sukat ja raidalliset t-paidat päällä ja kartat kädessä. Nauroin kunnes näin oman heijastukseni tietokoneen näytostä. Ei edes auttaisi, vaikka värjäisin hiukseni. Iho on kalpea kuin haamulla, vaikka kuvittelin olevani ruskettunut. Renato näytti valokuvaa meistä, ja mä voin melkein pahoin. Onko pohjoismaalainen luonnollisesti näin valkoinen vai olenko mä sairas? Toisaalta suihkussa taas huomaan miten kädet ja kasvot on kuin eri vartalosta, väriero on lievästi sanottuna huima. Pitää ilmeisesti vaan vältellä peiliin katsomista ja harhakuvitella, että sulaudun joukkoon.

Olin tänä aamuna hyvällä tuulella ja poikkesin ostamaan kanelipullia työmatkalla. Kaikki mussuttavat niitä ja kyselevät onko tänään mun synttärit. Kai sitä muutenkin saa työkavereitaan hemmotella? Tekisi mieli kunnon kahvia, mutta toistaiseksi olen löytänyt vasta yhden kahvilan, jossa kahvi on edes siedettävää. Kupillinen pikakahvia aamuisin on melko varmasti poistanut mun kofeiiniriippuvuuden kokonaan, pitäisi vaan muistaa se sitten Suomeen palattua.

11. marraskuuta

Omituista porukkaa lappaa edelleen toimistossa. Joku ulkomaanelävä kauppasi meikkejä. Kysyi mistä mä oon ja kertoi itse olevansa Irlannista. Vastasin, että niin mä vähän päättelin. ”Ai aksentista?” Nyökkäsin, kun en kehdannut sanoa, että sen punakasta naamasta.

Perhe tuntuu näköjään vähän liiankin perheeltä välillä. Efrain ei halua päästää mua halpamatkalle Galapagossaarille morfoperhosia bongailemaan, koska se paatti on kuulemma liian vanha ollakseen turvallinen. Pöh, on sitä jo aiemminkin täällä pelastusliivien varassa pulikoitu. Kävin kertomassa isolle pomolle, etten jatka töissä kuin tämän kuun loppuun, koska haluaisin hieman reissata, ja se lupasi katsoa mulle jonkun alennuksen.

13. marraskuuta

OtavaloOli virkistävää taas käydä Otavalossa. Olen oppinut jo liikkumaan siellä kaupungilla ihan täysin ilman karttaa, ja osaan jo bussinkin reitin. Takaisintulomatkalla tosin meidän luupää-bussikuski päätti ottaa kisan toisen bussin kanssa, kun se toinen ohitti meidät. Kumpi on ekana rotkossa?! Loppumatka yritettiin sillä mutkaisella vuoristotiellä tunkea sen toisen ohi väkisin, ja aina tuli joku rekka valoja väläytellen ja hirmusesti töötäten vastaan. Kaktukset kukki tien varressa puisten ristien joukossa, hienot maisemat oli.

17. marraskuuta

Tuli sitten pieni sairaalareissu tohon väliin. Ehkä ruokamyrkytys, who knows. Nyt on sitten flunssa. Pitää vieläkin käydä joka aamu sairaalassa testeissä, ja tänään meinasin repiä pelihousuni taksikuskin kanssa. Tunnen reitin sinne jo niin hyvin, että mua ei huijata. Ja se kuski kääntyi täysin väärään suuntaan yhdestä risteyksestä. Vähänkö suutuin. Jotain se mumisi vahingosta, mutta varmuuden vuoksi annoin sen kuulla kunniansa. Että sapetti.

18. marraskuuta

Lääkäri määräsi kuukaudeksi lisää lääkkeitä, ja totaaliseen kieltoon vastaavaksi ajaksi muun muassa rasvainen ruoka, sitrusmehut ja alkoholi. Onneksi ryyppäsin eilen. Efrain oli mun kanssa sairaalassa, vitsi se on hauska. Sanoi ihan vakavalla naamalla: ”Mä vilkaisin sun labratuloksia”. Olin ihan pihalla. Se jatkoi: ”Sulla on kaksi sydäntä. Toinen on kehon sisällä ja toisen olet menettänyt.”

21. marraskuuta

Meidän perheeseen tuli uusi asukki Saksasta. Ajattelin, että mun tsägällä se on taas joku pitkätukkanen Thomas, mut vattu! Söpö vastavalmistunut 29-vee insinööri. Uuh. Lähdin oikein mielelläni sille oppaaksi sunnuntaina, käytiin syömässä, käveltiin vanhassa kaupungissa ja lopuksi mentiin vielä Vivariumin käärmenäyttelyyn.

Iltapäivällä vaan otettiin aurinkoa meidän partsilla, oli sitten sellaset 28 astetta lämmintä. Alkoi tehdä mieli biitsille, mutta vielä olisi about viikko töitä. Pian on Fiesta de Quiton aika, eikä mikään ihan pieni juhla olekaan. Kestää viikon, ja sinä aikana on joka ilta esim. härkätaisteluita ja kulkueita kaupungissa. 27. päivä kaupunkiin saapuu Ricky Martin.

22. marraskuuta

Kuulin tänään, että suurin piirtein puolet koulusta on lähdössä kotia kohti 19. joulukuuta. Ruotsalainen Jenny lentää myos KLM:llä ja iloitsi mulle: ”Jee! Me mennään samalla lennolla! Joudutko säkin odottamaan monta tuntia Amsterdamissa?!” Tosi jee. Suorastaan riemastuttavan ihanaa. Noh, on se toisaalta kiva, ettei tarvitse kenenkään vieraan olkapäähän kuolata koneessa.

Tytöt oli ostaneet mullekin lipun Juanesin stadionkeikalle perjantaiksi. Tatjana kertoi, miten tämä mun perheessä asuva insinööri Jörg oli esitellyt koulussa itsensä ja lausunut nimensä englantilaisittain ääntäen.. Tänään illalla lähdetään kuulemma baariin porukalla, ja Jenny heitti ovelta: ”So we meet you and jerk at half past eight at Papaya!”

24. marraskuuta

Kielikoululaisia on hiukan ryöstetty viime aikoina. Oltiin eilen tosiaan ulkona noin viidentoista hengen porukalla, ja kuulin, että tyyliin kahta tyttöä ei ole vielä ryöstetty, kaikki muut on. Joku jamppa oli menettänyt koko rinkkansa laitettuaan sen bussin matkatavaratilaan kuittia vastaan. Jonkun laukku oli tosiaan viilletty Gringolandiassa auki pohjasta ja sillä tavoin pöllitty sisältö. Yhdeltä oli viety takki linja-autossa. Suurin osa on menettänyt kameransa. Mä en pahemmin ole kuskannut sitä mukana, joten mulla se on vielä tallessa. Tosin ajattelin ottaa sen lauantaina Ramon Antiguaan, saa nähdä kuinka käy. Pitäisi varmaan täyttää vakuutushakemukset valmiiksi.

Tapasin sen suomalaisenkin tytsyn, joka on kolmisen viikkoa kielikoulussa. Riisiliina vai mikä Inkariina olikin. Ihan mukava, ei vaan huvittanut puhua eilen yhtään suomea. Saksakin alkoi ihan tosissaan ottamaan päähän, suurin osa porukasta kun mongersi sitä. Onneksi en ole koulussa enää.

Quitossa valitaan reina lähipäivinä. Efrain vitsaili aamulla, että tänä vuonna reina onkin ulkomaalainen ja hän ei malta odottaa, että pääsee onnittelemaan meidän perheen hijitaa. Haha. Mä tunnetusti diggaan suviheinätyttökisoja, heti osallistun reinaturnaukseen!

24. marraskuuta

Luin eräästä blogista kommentin töykeän suomalaisen bussikuskin käytöksestä ja siitä seurauksena liikennelaitokselle kirjoitetusta palautteesta enkä voinut olla hymyilemättä. Pitäisikö munkin kirjottaa kiukkuinen palautekirje joka kerta kun olen lentää nurin Ecoviassa roikuttuani ensin henkeni hädässä bussin sisällä olevassa tolpassa? Taksikuskien kanssa olen riidellyt useammin kuin kerran, mutta kaikki tämä kuuluu asiaan eikä taksiliittoon valittaminen ole aiheellista. Voi olla, etta Suomeen palattuani olen jälleen oma itseni, valmiina nostamaan äläkän pienemmästäkin häiriöstä, josta saan kärsiä. Täällä kuitenkin kaikkeen – –

Oho! Hirmut luotiliivipoliisit a la CGB ryykäsivät juuri ovesta sisälle! Joku oli painanut jotain hätänappia aamulla kun se ryöstetty asiakas -kalabaliikki oli. Eipä noilla kestänytkään kuin puoli päivää kiirehtiä paikalle.

– – tottuu. Mä oon viime aikoina alkanut jopa pitää tästä kulttuurista. Lähinnä naurattaa, jos yksinkertaisen asian hoitamiseen menee tunteja. Mitään lässytystä en vieläkään jaksa kuunnella, mutta on silti kiva tuntea olevansa kauniimman sukupuolen edustaja. Machot on machoja mut on ne silti aika ihania. Jaime tiivisti loistavasti täkäläisten miesten mentaliteetin eräästä ystävästään puhuessaan: ”Esta casado pero no fanatico.”

28. marraskuuta

Hyvä meininki olympiastadionilla, mutta parempikin olisi voinut olla. Äijällä oli kaikki ainekset kunnon bileisiin. La Tierra, A Dios Le Pido, La Camisa Negra, Damelo, La Paga, La Noche… Toinen toistaan parempia biisejä, joiden tahdissa KAIKKI tanssi. Mutta pakko oli vetää väliin lapsilleen omistettu slovari, jonka aikana melkein nukahdin seisaalleen. Ja tietenkin mukaan ängettiin myös yksi ’pelastakaa maailma’ -biisi screenille heijastettuine sotakärsimyskuvineen. Sou not. Oltiin onnellisia, ettei oltu yhtään lähempänä lavaa. On se sen verran ruma äijä. Jäisi kyllä nimmarit pyytämättä, jos Juanes kävelisi pimeällä kujalla vastaan. Lämppäribändin tanssiryhmä alotti muuten aika yllättäen Daruden tahdissa. Jonkun verran hämmästyin.

Jenny ja Tate olivat käyneet eläintarhassa ja oli kuulemma ihan hyvät oltavat eläimillä. Rumia laamoja ja jättiläiskilpikonnia. Jenny oli alkanut antaa lentosuukkoja yhdelle apinalle (siis oikealle, ei kellekään työntekijälle) ja se apina oli ihan rakastunut Jennyyn. Ruotsalaisnaiset osaa.

Lauantaiaamupäivä vietettiin shoppaillen Ejido-puistossa. Jenny osti korviksia koko suvulle ja mä tingin paikallisesta taiteesta. Olen tosi tyytyväinen niihin tauluihin, vaikka kehystäminen Suomessa maksaa ainakin tuplasti enemmän kuin itse maalaukset.

Illalla suunnattiin Jörgin kanssa salsabaariin, jossa Renatokin oli. Outoa katsoa sitä menoa selvinpäin, ihmiset oli toinen toistaan enemmän hiprakassa. Pyysin Renatoa hakemaan mulle vettä ja se toi olutta. Myöhemmin kun halusin kokiksen, multa kysyttiin että vodkalla vai rommilla. Olisi varmaan pitänyt pyytää tohtori Montalvolta lääkärintodistus. Baaria varten.

Sunnuntaina celciukset kohosi taas lähemmäs kolmeakymmentä ja mä hankin rusketusraidat terassilla löhöillen. Katselin kuinka liitovarjoharrastajat hyppivät Pichinchalta ja lentokoneet laskeutuivat Mariscal Sucrelle. Huomasin, että naapurilla oli uima-allas, mutta ei valitettavasti käytössä. Jollakin oli pyykit kuivumassa ja mun alkoi tehdä mieli pestä pyykkiä. Koko suku tuli taas meille lounaalle, joten mun rauha rikkoontui ja päätin lähteä kaupungille.

Päätettiin mennä Taten kanssa piruuttamme kysymään mitä liput Ricky Martinin konserttiin maksavat. Ei meillä ollut edes rahaa mukana, ja koska konsertti oli pienessä 5000 hengen salissa, ajateltiin, että tuskin lippuja enää edes on tarjolla. Oltiin lentää takapuolellemme lippuluukulla: 40 dollaria. Äkkiä taksi alle ja kotiin hakemaan rahaa!

Jos celciukset oli aamupäivällä korkeella, ilta oli sitten jotain ihan uskomatonta. Niin loistavaa lantionliikettä en ole aiemmin nähnyt. JA NE FARKUT. Uuh. Ja tietenkin se lauloi kaikki parhaimmat biisit mukaan lukien Livin La Vida Loca, Maria, Vuelve, Lola Lola, Por Arriba Por Abajo, Corazonado, La Bomba ja La Copa De La Vida. Yhdessä vaiheessa joku heitti Martinille Ecuadorin lipun ja samalla alkoi katosta sataa eriväristä paperisilppua. Mieletöntä.

Mietittiin mikä mahtaa olla miehen oikea nimi, tuskin se on Ricky, ja me kun ei olla faneja niin ei tiedetä kyseisesta artistista oikeastaan mitään. Mä totesin, että se on varmaan joku Jaime, ja Tate lisäsi että Martinez. Aika sexy mies se Jaime Martinez.

Tate on jo kauan ihaillut Pepsin mainospaitaa, jossa lukee ”Se habla español”, ja tuolla konsertissa eräällä oluen myyjällä oli sellainen päällään. Eikös Tate rynnännyt kysymään voiko se ostaa sen. Täällä kaikki on kaupan, tyyppi myi paidan päältään viidellä dollarilla!

29. marraskuuta

Ihana päivä! Kyllä voi kummasti yksi simppeli tekstari piristää aamulla kun unisena yrittää uskaltautua pois lämpimän peiton alta: ”Hola amor que tengas un buen dia!” Tulin töihin oikein mielelläni, mutta siihen saattaa tietysti vaikuttaa sekin, että on toiseksi viimeinen työpäivä.

Ensimmäinen adventti tuli ja meni, missasin sen ihan täysin. Toisaalta parempi kun ei availe joulukalenterin luukkuja, ei tarvitse koko ajan ajatella miten vähiin päivät käy.

Tästä se joulunodotus alkaa. On vaan todella tyhmä fiilis kun kävelee helteestä sisälle kauppakeskukseen, jossa joululaulut vaan raikaa. Ja muovikuusikauppa käy.

30. marraskuuta

Vika päivä töissä! Jörgin ohje aamulla oli, että koita näyttää vähän vähemmän iloiselta kun meet töihin. Loma alkakoon!

Lomasta ja viimeisistä päivistä Ecuadorissa sitten taas ensi kuussa. Näitä lukiessa tulee vähän ikävä machojen maahan!

Lokakuu vuonna 2005 (Ecuador, osa 2/4)

Tässä niitä taas tulee, postauksia vuorten keskeltä vuodelta 2005. Lokakuuta lukiessa kyyneleet valuivat silmistä solkenaan. Olen jättänyt paljon kirjoittamatta, enkä enää saa bloginkaan avulla loogista järjestystä päässäni oleville muistoille. Andy, jonka tekstissä mainitsen, katselee tätä maailmanmenoa nyt pilvenreunalta.

1. lokakuuta

Nyt alkoi salsan opettelu oikein todenteolla. 3 tuntia viikossa. Pakko oppia muutakin kuin reggeatonia ja merengeä kun täällä kerran olen! Ensimmäinen tunti oli tuskallinen, jalat on vieläkin vähän jäykät tiistain ratsastuksesta. Mutta hauskaa se oli. Mä tosin olin ryhmän ainoa vasta-alkaja, mutta pistän pokkana kaiken pohjoismaalaisen jäykkyyden piikkiin. Sitäpaitsi, lohduttaa paljon kun näen jonkun ecuadorilaisen tanssivan huonommin kuin kilpatanssijat yleensä.

Koulu loppui tänään. Hirmu nopeesti se kuukausi meni. Viikonloppuna on tiedossa rentoutumista Bañosin kylpyläkaupungissa vesiputousten ja kuumien lähteiden äärellä, mutta maanantaina alkaa arki ja työt. Kävin keskiviikkona pikaisesti tutustumassa uusiin työkavereihin ja ihan mukavanoloista porukkaa oli. Saa nähdä sitten mitä siellä saan tehdä ja viihdynkö vai en.

2. lokakuuta

Menin perjantai-iltana aikaisin nukkumaan sushiaterian jälkeen (kyllä, minä mereneläviä rakastava söin sushia) ja la aamuna aikaisin lähdettiin Bañosiin. Noin kolmen tunnin bussimatkan jälkeen käytiin heittämässä reput hostelliin ja päätettiin kiertää vesiputoukset taksilla. Vuokrattiin taksi kuljettajineen kolmeksi tunniksi 20 dollarilla, ja lähdettiin matkaan. Kerran taksi jopa ajoi erään putouksen läpi, ilmainen autopesu. Välillä me käveltiin putouksilla ja taksikuski odotteli kiltisti autossa. Illalla kierreltiin kaupungilla, kuunneltiin kaduilla soittavia bändejä ja syötiin kunnon pihviateria.

Seuraavan päivän ohjelman päättäminen ei ollut helppoa. Tatjana ei halunnut pyöräillä, mä en halunnut millekään jokiseikkailulle eikä Ramona halunnut kylpylään. Lopulta päätettiin jättää Baños ja aktiivinen tulivuori Tungurahua taakse ja tutustua pariin pieneen naapurikylään, Pelileoon ja Ambatoon. Joista tosin otettiin bussi hyvin pian takaisin pääkaupunkiin. Pelileossa nähtiin eläinlääkäriasema nimeltä James Brown. Italialainen Francesco pohti, että parantaakohan ne eläimiä laulamalla Get up, get on up.

6. lokakuuta

Päivät on pitkiä mutta mielenkiintoisia töissä. Hirveetä hulinaa, josta en ymmärrä puoliakaan. Matkatoimistot täällä toimivat ehkä vähän eri tyylillä kuin Suomessa, tietokoneet ei windows ysikaseineen aina pelaa, arkistointisysteemi sen sijaan toimii hyvin ilman kansioita pelkällä narulla ja saksilla. Yllättäen mä oon saanut niputtaa kaikki varaukset ja muistiinpanot mitä ikinä oon käsiini saanut turismipuolella. Työntekijoitä on noin 15 ja ihan hauskaa porukkaa tuntuu olevan. Mun ekana työpäivänä Rositalla oli synttärit ja me haettiin Connyn kanssa sille suklaakakku lähipuodista. Ruokiksella sitten laulettiin synttäribiisi ja repesin kun hieman hompahtava Arturo alkoi laulun päätteeksi matkia Marilynia ja laulaa ”Happy birthday Mr. President”.

8. lokakuuta

Työkaverit osoittivat suomenkielentaitonsa tänään. Elizabeth kysyi multa yllättäen mitä suomen sana huoranpenikka tarkoittaa, ja Arturo tiesi, että korva on oreja. Himohomoäpärän ymmärtämisessä mulla oli lieviä vaikeuksia. Conny kuunteli meitä sivukorvalla ja huomasi pomon lähestyvän: ”Huoranpenikka viene!” Marian uusi lempinimi levisi nopeasti ja ruokiksella Marian sihteeri Rocio juorusi huoranpenikan $500 maksaneista uusista housuista.

Mä en tiennyt tästä maasta paljon mitään ennen tänne tuloa. Mitä nyt Madissa aikoinani törmäsin pariin ecuadorilaiseen, ja netistä luin jänniä satuja tai tositarinoita viimeisestä inkakuninkaasta. Olen kuitenkin opinnut paljon.

Ecuadorin kolme suurinta kaupunkia ovat noin 2 miljoonan asukkaan pääkaupunki Quito, rannikkokaupunki Guayaquil ja historiallisesti merkittävä Cuenca. Maan tärkeimmät vientituotteet ovat öljy, banaanit, ruusut, kahvi, kaakao ja yllätyksekseni myös puu. Espanjan lisäksi täällä puhutaan 13 intiaanikieltä, joista yleisin on quichua. Osaan sitä vasta muutaman sanan (krapula=chuchaqui).

Ecuadorissa on 26 tulivuorta, joista suurimmat ovat Cotopaxi, Chimborazo, Pichinca, Cotacahci, Tungurahua ja Cayambe. Väittävät, että Chimborazo on teknisesti ottaen maailman korkein vuori, sillä maapallo on ovaali ja Chimborazo sijaitsee pallon korkeimmalla kohdalla.

Cotopaxin kansallispuisto on vain yksi 26 suojelualueesta, jotka peittävät yhteensä 18% maapinta-alasta. Ecuadorissa on maailman 4. eniten lintulajeja; 1640 lajia, ja sanomattakin on selvää, että Galapagossaarten yli 300-vuotiaat kilpikonnat ja liskot ovat osa monipuolista eläinmaailmaa.

..Mutta nyt salsatunneille. ¡Hasta luego!

9. lokakuuta

Koko viikon kaikki touhusivat jalispelistä ja perjantai-iltana salsabaarissakin laulettiin kannustuslauluja. Kun la aamuna lähdettiin kohti lähellä sijaitsevaa Atahualpan olympiastadionia, huomattiin todella miten isosta jutusta on kyse. Kaikilla, jotka liikenteessä nähtiin, oli Ecuadorin pelipaita päällä. Ja kaikki kulkivat kohti stadionia.

Pukeuduttiin itsekin matkalla asianmukaisesti, ja Andy maalasi Ecuadorin ja Saksan lippuja jokaisen kasvoihin. Pääsylippuja ei ollut helppo saada, itsekin maksettiin 15 dollarin lipuista tuplahinta. Stadioni oli ääriään myöten täynnä jo klo 11 ja ottelu alkoi vasta klo 16! Tungettiin joukkoon ja istuuduttiin rapuille kun ei muualla ollut enää tilaa. Viiden tunnin odotus ei tuntunut hyvälle takapuolessa, mutta liikkumaankaan ei pystynyt. Pelin alkua odotellessa laulu raikui ja aallot kiersivät ympäri stadionia. Hävittäjät tekivät useita ylilentoja, helikopterit pörräsivät lähellä ja yllättäen parisenkymmentä laskuvarjohyppääjää laskeutui stadionin kentälle. Toiset mahalaskutyylillä ja toiset jaloilleen aplodien saattelemina.

Hirvittävä vihellyskonsertti alkoi heti kun kolme Uruguayn pelaajaa astui kentälle. Vihdoin ottelu alkoi ja odotus palkittiin. Peli oli ikävä kyllä maaliton, mutta tasapeli tarkoitti puuttuvaa pistettä Ecuadorille. En edes yritä kuvailla mitä tapahtui kun tuomari vihelsi pelin päättyneeksi ja Ecuadorin pääsy Saksan MM-kisoihin varmistui.

13. lokakuuta

Argh. Asiakkaat on Gespalla aika vaativia, mutta vähänkö meinasi savu nousta korvista yhden señoran kanssa. On lähdössä Buenos Airesiin kymmeneksi päiväksi ja valitti kun matkatavaroiden maksimipaino on 30 kiloa. Eikä mikään auttanut, se kun on kaikilla lentoyhtiöillä sama ellei kyseessä ole mannertenvälinen lento. Teki hiukan mieli huomauttaa, että sillon ku mä tulin tänne NELJÄKSI KUUKAUDEKSI niin mun matkatavaroiden painoraja oli 20 KILOA. Samperi.

Muutenkin ihmisten mentaliteetti joskus ihmetyttää. Nämä vitsaili sillä, että ihmisiä kuoli jalismatsin jälkeisessä fiestassa, ihan ku fiesta ei olis fiesta ilman loukkaantuneita tai kuolleita. Guayaguilissa ihmisiä on kuollut saastuneen veden takia ja nämä kauhistelevat vaan poliisien pahoinpitelytapausta Jenkeissä.

Yhtenä päivänä perheen isä selitti, miten hienoa kerran oli ollut katsella ikkunasta kun Pichinca purkautui. Katsella ikkunasta?!

16. lokakuuta

Ei lähdettykään Mindoon viikonlopuksi, päätettiin lähteä katsomaan raftingin MM-kisoja. Meillä ei ollu oikein tarkkaa tietoa mistään, mutta ajateltiin, että kyllä se sitten paikan päällä selviää. Hypättiin bussiin ja matkattiin kohti Baezaa, pikkukylä 1/2 tuntia Papallactan kylpylästä eteenpäin, noin 2 tuntia Quitosta.

Baezassa seistiin tyhminä keskellä pääkatua ja ihmeteltiin kun ketään ei ole missään. Sitten pari ystävällistä ecuadorilaista kertoivat olevansa matkalla raftingiin, joten hypättiin niiden pickupin lavalle. Noin parikymmentä minuuttia myöhemmin otsat ja nenät punaisina auringosta tultiin kylään nimeltä El Chaco. Siellä näkyi olevan jo enemmänkin ihmisiä, ja seurattiin kävellen ihmisjoukkoa pitkän matkaa alas joelle.

Saavuttiin juuri parahiksi päivän toiseen lähtöön, ja kyllä oli hienon näköistä kun maat vuorollaan laskivat jokea alas. Istuttiin rinteessä, syötiin piirakoita ja kannustettiin Adellin toiveesta Englantia ja Tatjanan ja Roberton takia Saksaa. Parin tunnin päästä päätettiin lähteä etsimään hostellia jostakin lähikylästä, Chaco ja Baeza olivat kuulemma jo täynnä. Alkoi sataa, mutta päästiin Venäjän joukkueen kanssa samalla kyydillä ylös joelta.

Siellä sitten seistiin, Chacon keskustassa, vesisateessa ja ihmeteltiin, että mitenköhän täältä pääsee pois. Pyydettiin autoilijoilta kyytiä, ja yhden pickupin takana oli tilaa, joten luvassa oli taas hieman pomppuinen, märkä, kylmä ja pitkä matka Papallactaan. Tiesululla sadeviittaan pukeutuneet poliisitkin nauroivat meille hulluille gringoille konekiväärit käsissään, jokseenkin hassu tilanne. Papallactaan kuitenkin saavuttiin ja onnistuttiin saamaan yösija jopa lämpimällä vedellä! Illalliseksi maittoi paikallinen herkku, lohi, eikä hintakaan ($3,50) päätä huimannut.

Meille ei ihan siellä joella selvinnyt mikä joukkue voitti, joten piti tarkistaa tilanne. Näyttää siltä, että päästiin maailmanmestareiden kyydillä pois joelta.

20. lokakuuta

Sattuipa hassusti. Heidi tuli eilen mun kanssa salsatunnille ja tuntien jälkeen kysyin miksei se tullut katsomaan raftingia. Oli kuulemma myös ollut El Chacossa, mutta siellä ei ollut kenttää kännyköissä eikä siis voinut ottaa muhun yhteyttä.

Kerroin omasta seikkailusta, siitä miten oltiin saatu kyyti paluumatkalla Papallactaan. ”Ihan totta? Me otettiin ihmisiä kyytiin siitä risteyksestä ja jätettiin ne hostellin eteen Papallactaan.” Mainitsin, etta se auto, jonka kyydissä oltiin, oli sisältäkin täynnä ihmisiä. ”No meitä oli kahdeksan. Yhdellä niistä kyytiläisistä oli sininen takki ja yhdellä vaaleansininen.” Tatjana ja Adell. Ei voi olla totta!! Oltiin saman auton kyydissä eikä huomattu sitä itse! Hostellin edessä Tatjana ja Adell menivät kiittämään kyydistä auton vierelle, mutta mä pysyin auton takana, niinpä Heidi ei nähnyt mua edes silloin. Varsinainen sattuma.

23. lokakuuta

Piti mennä Renaton kanssa Pichinchalle lauantaina, mutta on kaksi sanaa, joita mä en voi yhdessä vastustaa: shoppailu ja Otavalo. Niinpä suunnattiin Andyn kanssa Otavaloon. Bussiterminaalissa paikan päällä törmättiin pariin amerikkalaiseen pariskuntaan, jotka palloilivat vähän eksyneen näköisinä siellä. Tarjottiin auttavaa kättä eli sanottiin, että seuratkaa vaan meitä niin löydätte käsityömarkkinat. Siellä sitten taas tingittiin pikkuponchoista ja shakkilaudoista, joissa nappuloina ovat espanjalaiset ja inkat. Kunnon pihviaterian ($4) jälkeen torkuttiin kotimatka bussissa ja päätettiin olla pelaamatta shakkia sillä mutkaisella vuoristotiellä, ettei nappulat huku.

QuitoIllalla ajeltiin Hernanin, Paulinan ja Andyn kanssa vanhassa kaupungissa, ja ensimmäisen kerran mä huomasin tässä kaupungissa muutakin kaunista kuin vuoret. Katedraali, basilika ja muut rakennukset oli tosi kauniisti valaistu liloin, vihrein ja keltaisin valoin, vaikka valaistus olikin Cuencan huonon vesitilanteen takia säästötilassa. Jätettiin auto kahden poliisiauton väliin ja varmistettiin poliisisediltä, ettei ne lähde vähään aikaan minnekään. Niinpä päästiin kävelemään presidentinaukiolle ja ihastelemaan rakennuksia vähän lähempää.

24. lokakuuta

Aika kuluu ihan mielettömän nopeasti! Viikolla ei paljon muuta ehdi kuin käydä töissä, salsatunneilla ja iltaisin nähdä kavereita. Yhtenä iltana viime viikolla mentiin Renaton kanssa kävelemään MegaMaxin jouluosastolle, ja siellä riitti säihkettä ja loistoa. Kerroin Renatolle, että olen tavannut joulupukin, joka osaa kaikkia mahdollisia kieliä ja on ainakin 300-vuotias.. ”Uskotko sä siihen oikeasti?!”

25. lokakuuta

Mun sanavarasto on laajentunut ainakin mitä tulee synnytykseen, vauvoihin tai äitiyteen. Kiitos Tanjan ja Sennan ja Suomesta kantautuneiden uutisten.

Muutenkin kuuluu ihan hyvää. Tänään varmistui viikonlopun matka biitsille ja Isla de Plataan eli köyhän miehen Galapagossaarille. Vaikka sanoin nimeni kirjain kirjaimelta vähintään kolmeen kertaan, eiköhän se perjantaina lentolipussa kuitenkin väärin lue. Itse en joudu maksamaan luksusluokan viikonlopusta retkineen mitään, Toppsa maksaa matkan ja Gespa verot. Mukava se on välillä pieni palkintokin ahkerasta työnteosta saada.

26. lokakuuta

Mulla oli aamulla hauskaa. Ibrahim selitti mulle keittiössä jotain juttua Isla de Platasta, ilman tekohampaitaan, oranssi lippalakki päässä. Mä yritin parhaani mukaan olla tukehtumatta kahviini ja katsoa vakavin silmin sitä Repe Sorsaa tai Aku Ankkaa.. ”Hay mucchoss animaless en la Issshla de Plata.”

27. lokakuuta

En mä ihan väärässä ollut kun epäilin, että paketin nouto ei tule olemaan helppoa.

Ensin menin postiin. Bussilla, 25 centavoa. Sinne mikä oli kauempana kuin kuusi muuta postia. Piti tosin kauan etsiä sitä paikkaa. Annoin aarrekarttani postin virkailijalle, maksoin dollarin, ja kuulin, että paketin saamiseen tarvitaan kaksi passinkopiota. Sain ohjeet missä voin teettää lisää kopioita, joten juoksin sinne (4 centavoa). Ja takaisin postiin. Odotin reilun 1/2 tuntia, kunnes nimeni huudettiin täysin oikein, ja pääsin tullin puolelle. Paketti avattiin ja tullimies oli tosi reilu, oli kuin ei salmiakkia tai suklaata huomaisikaan: ”Ei täällä ole kuin kirjoja.” Normaalisti kaikesta vastaanotetusta pitää maksaa reiluhkokin summa, mutta kirjat ovat poikkeus. Niihin vaaditaan vain yksi dokumentti. Sitten eikun kirjojen tulliyksikköön toiselle puolelle kaupunkia sitä paperia hakemaan. Taksilla, 1 dollari. Raput yhdeksänteen kerrokseen. Siellä kuulin, että tarvitsen kopiot paketinnoutopaperistakin. Eli taas erääseen kopiointipaikkaan kopioita hakemaan (10 centavoa). Takaisin kirjatulliin, sinne ysikerrokseen, leimat papereihin ja kaksi dollaria virkailijalle. Taksi takaisin postiin $1.25. Taksikuski eksyi, oli asunut täällä vasta pari kuukautta. Postissa menin suoraan kivalle tullimiehelle viemään kirjadokumenttiani, vain kuullakseni, että siitä tarvitaan kaksi kopiota. Vaihteeksi kopiointipaikkaan, 10 centavoa. Takaisin postiin, ja tällä kertaa sain paketin kätösiini melkein naurettavan helposti. Taksi takaisin töihin, neuvottelin kuskin kanssa hinnasta:

Kuski: 2.50 dollaria.
Minä: Puolitoista.
Kuski: 2.
Minä: 1.
Kuski: Puolitoista.
Minä: Ok.

31. lokakuuta

Piti tavata työkaveri ja sen 6-vuotias poika, Elizabeth ja Martin, lentokentällä perjantaiaamuna kello kuusi eli tuntia ennen lentoa. Olin paikalla kymmenen minsaa ennen, ja odottelin kaikessa rauhassa. Odottelin ja odottelin. Portti suljettiin puolelta, ja mä jatkoi odottelua. Varttia vaille seitsemän soitin Elizabethille. ”Anna mulle viis minsaa!” se sanoi. Vastasin, että antaisin vaikka kax tuntia, jos se olis musta kiinni, mutta portti suljettiin vartti sitten eikä mulla ole lippua. Noh, viiden minuutin kuluttua oltiin lähtöselvityksessä ja Elizabeth rukoili ja melkein itki, että päästäkää meidät koneeseen. Yritti kaikkea, selitti että tää tyttö on Suomesta ja hänellä itsellään on sunnuntaina syntymäpäivät. Lopulta se näki vanhan yliopistokaverinsa tiskin takana ja Maria auttoi meidät koneeseen. Ikinä en oo niin lujaa juossut lentokentällä.

Mantaan kuitenkin siis päästiin, ja siellä meidän ryhmä koottiin bussiin. Noin 45 ihmistä, suurin osa matkatoimistojen työntekijöitä. Vanha tuttuni Nelson, jolta ostin Cotopaxin vaelluksen, oli yllätyksekseni mukana ja tervehti mua taas sanomalla ”kuumailmapallo”. Rento porukka muutenkin, matka Montecristiin sujui nopeasti vitsejä kuunnellessa. Montecristissä vierailtiin ex-presidentin Eloy Alfaron museossa ja shoppailtiin panamahattuja, jotka on siis alun alkaen peräisin tuolta pikkukaupungista.

Montecristista matka jatkui La Pilaan, jossa myös paikalliset käsityökojut olivat vierailun kohteena. Bussin rengas räjähti Pilan lähellä, joten saatiin ylimääräinen kahvitauko huoltoasemalla. Onneksi ei oltu vuoristotiellä! Pilasta jatkettiin Agua Blancaan, kansallispuistoon. Siellä opas johdatti meidät muun muassa sulfaattilammen äärelle, jossa ihmiset puhdistautuvat poppamiehen johdolla telttasaunan kera pari kertaa vuodessa. Haju oli kamala, eikä todella tehnyt mieli pulahtaa siihen lampeen. Vierailtiin museossa, jossa mielenkiintoisin esine oli uurna ihmisluineen. Kylä oli olemassa paljon ennen kansallispuiston perustamista, ja kun rannikon ainoa puisto perustettiin, aiheutti se paljon ongelmia kyläläisille. Nykyään ne saavat elantonsa enimmäkseen turismista, mutta kylään ei esimerkiksi saa muuttaa asumaan, ellei ole syntynyt siellä. Manta

Iltapäivällä vihdoin saavuttiin tukikohtaamme Alandaluzin hotelliin. Aivan mahtava paikka, suuri ranta, uima-altaat, kauniit huoneet ja loistava ruoka. Eikä ruuan tarjoilukaan lainkaan hullumpi. Väsyneinä illallisen jälkeen lähdettiin baarikierrokselle, mutta aamulla oli aikainen herätys.

Aamupala seitsemältä ja suunta kohti Puerto Lopezia. Siellä jakauduttiin kolmeen ryhmään ja noustiin jahteihin. Merisairaustabletit auttoivat, ja vaikka horisontti katosi välillä parimetrisen aallon taakse, ei mulla ollut lainkaan paha olo. Reilun tunnin keikutuksen jälkeen rantauduttiin saarelle, joka sekin on osa kansallispuistoa. Oppaiden johdolla tutustuttiin saaren linnustoon kolmen tunnin retkellä. Nähtiin myös kilpikonnia. Isla de La Plataa ei kuulemma voi verrata Galapagossaariin, koska se ei ole vulkaaninen saari. Nimensä saari saa joko hopea-aarrelegendasta tai saaren kallioita peittävästä valkeasta guanosta. Paluumatkalla pysähdyttiin laguuniin snorklaamaan ja kalat olivat mielettömän värikkäitä! Oli kuin olisi pulikoinut suuressa akvaariossa. Taas tabletteja naamaan, mutta niistä huolimatta veneen molemmilla laidoilla oli porukkaa oksentamassa. Merenkäynti oli melkoinen. Mä voin poikkeuksellisen hyvin, mutta pelotti nähdä puolet toisen veneen kölistä ilmassa veneen ollessa aallon harjalla, ja olla itse aallonpohjalla ja nähdä ympärillään vain vettä.

Päivän retkestä väsyneinä nautittiin taas aivan loistava illallinen Alandaluzissa, ja illaksi oli ohjelmassa kokko rannalla. Istuttiin ringissä kokon ympärillä, Silvia soitti kitaraa, laulettiin ja juotiin akvavitia. Nukkumaan maltettiin mennä vasta aamuyöstä, ja herätys seuraavana aamuna oli kello kuusi. Tällä kertaa ryhmä suuntasi taas kuivaan trooppiseen metsään lintuja bongailemaan, mutta Elizabeth, Martin, minä ja muutama muu jäätiin hotellin uima-altaalle lepäilemään. Juoksin rannalla ja leikin Martinin kanssa muiden mennessä päiväunille. Martin kiipeili erään miehen tuolin selkänojassa tämän lounastaessa, ja jouduin käskemään Martinia istumaan. Myöhemmin kuulin, että kyseinen mies oli Ranskan suurlähettiläs. Iltapäivällä lounaan jälkeen alkoi paluumatka lentokentälle Mantaan, jossa saatiin kuulla lennon myöhästyvän useita tunteja. Niinpä Silvia kaivoi taas kitaran esiin ja pistettiin aikamoiset juhlat pystyyn Elizabethin syntymäpäivän kunniaksi. Lentokentän henkilökuntakin taputti jalkaa lattiaan musiikin tahdissa, ja suurin osa meistä väsyneistä matkailijoista osallistui tanssiin.

Reissunaisen reppu: Ecuador, osa 1/4

Syyskuun alun ja erään ecuadorilaisen syntymäpäivän kunniaksi ajattelin julkaista pari tarinaa samalta kuukaudelta kahdeksan vuoden takaa. Tässä siis otteita vanhasta blogistani Ecuadorin ajoilta:

4. syyskuuta

EcuadorTänään on sunnuntai, ja koulu alkaa huomenna. Lähdin aamupalan jälkeen kävelemään rinnettä alas bussille, ja tälläkään kertaa ei ollut tarkkaa suunnitelmaa siitä minne menen. Päätin, että jään pois sillä pysäkillä, missä suurin osa muistakin matkustajista. Se olikin sitten ihan toisessa päässä kaupunkia, ja sieltä löytyi ostoskeskuksen takaa aivan ihania pieniä kävelykatuja ja aukeita, joissa soitti erilaiset bändit. Ja hirveästi ihmisiä. Olin tällä kertaa, toisin kuin Mariscalissa, ainoa eurooppalaisen näköinen. Hyvä ettei ole peiliä kaduilla, tuntuu ihan siltä kuin kuuluisin joukkoon ja näyttäisin samalta kuin lyhyet, mustahiuksiset ja tummempi-ihoiset ecuadorilaiset.

Vuoristoilmaan en ole ihan vielä tottunut. Tai sitten mun kunto on muuten vaan niin huono, että pitää pitää kolme taukoa kävellessä bussipysäkiltä rinnettä ylös kotiin. Tosin se ei oo mikään ihan pieni rinne. Pari kilsaa pelkkää nousua.

Lentokentän kiitorata näkyy hyvin mun parvekkeelta, ja koneet nousee ja laskee suoraan kaupungin yläpuolella. Pitävät kovaa meteliä, mutta kenttä on onneksi suljettu öisin.

Ihmiset on täällä aika köyhiä. Kerjäläisiä on muutamia, ja sitten on pikkulapsia, jotka risteyksissä tekevät kärrynpyöriä ja bussissa laulavat ja myyvät karkkia kun yrittävät hieman tienata. Ihanaa kun ei koko ajan huudeta perään hola rubiaa niinkuin Espanjassa. Pahinta mitä nämä tekee on viheltäminen, ja taksit tietty tööttäilee koko ajan.

Taidan tänään iltapäivällä mennä loikoilemaan parvekkeelle ja kerrata hieman espanjaa huomista tasokoetta varten. Ärsyttää kun sanat on välillä hukassa, eikä pysty ilmaisemaan kaikkea mitä haluaa.

5. syyskuuta

Tänään huomasin kadulla pari ratsupoliisia. Ecuadorilaiseen tyyliin niillä oli saappaat ja kannukset, muttei hevosia… Koiria täällä näkee jonkun verran, eivät sentään syö niitä niinkuin kiinalaiset. Talossa en vielä ole tormänny kovin omituisiin elukoihin, mitä nyt yksi pitkätukkainen Thomas valtasi kylppärin tänä aamuna.

12. syyskuuta

Hengissä ollaan! Ihme kyllä!

Perjantai-iltapäivänä lähdettiin kohti Puerto Quitoa. Noin neljän tunnin bussimatka pitkin jyrkkiä vuoristoteitä, mutta vihdoin saavuimme pieneen kylään. Kylässä meidän 8 hengen porukkaamme odotti kaksi opasta, jotka johdattivat meidät läpi pimeän metsän pieneen majapaikkaamme. Tukeva illallinen maistui tunnin vaelluksen jälkeen, ja sitten kömmimme moskiittoverkkojemme alle nukkumaan. Lauantaiaamuna heräsimme aikaisin ja lähdimme Rio Blancolle kumiveneregattaan. Kumiveneet olivat itseasiassa renkaita, joissa oli naru ymparillä. Ensimmäiset putoukset sujuivat meiltä melko hyvin, vain yksi tyttö kaatui eikä sillekään käynyt hullusti. Seuraava putous oli isompi ja näin kuinka kaksi tyttöä kaatui edelläni. Enkä voinut tehdä enää mitään, sinne samaan pyörteeseen pulahdin minäkin. Löin polveni kiveen ja paniikissa nielin melkoisesti vettäkin. Sain kuitenkin otteen kumirenkaani narusta, ja kelluin virran mukana pitkän matkaa. Yritin pitää jalat pinnalla ja edelläni, etten kolhisi itseäni sen pahemmin kiviin. Suvannossa kapusin takas lautan kytiin ja matka jatkui. Kunnes tuli seuraavat putoukset. Tällä kertaa koko lauttani räjähti, ja siellä menin taas, virran mukana kivien seassa! Seuraavassa suvannossa roikuin liianissa joen rannalla ja odotin muita. Oppaamme Leo tuli pelastamaan auttoi mut Ulriken lautan kyytiin. Loppumatkan pelkäsin ihan hulluna, mutta lopulta noin 30 km melomista oli ohi ja meidät kyydittiin takaisin majapaikkaamme. Huonekaverini Ulrike oli onneksi lääkäri, joten pikaisen tarkastuksen jälkeen selvisi, että polvessa ei ollut nestettä ja käsikin oli vain hieman naarmuilla ja mustelmilla. Kaikessa rytäkässä olin hukannut huivini, mutta ristomattiratiat pysyivät silmillä kuin liimattuna.

Iltapäivällä tutustuimme metsän hedelmiin, ja valmistimme suklaata aivan alusta asti. Nam! Illallinen oli aivan loistava, ja sen jälkeen maistuivat hedelmäcocktailit. Monet tanssivat salsaa tai merengeä, mä istuin jääpalapussi polveni päällä ja opetin oppaillemme suomalaisia korttipelejä. Täällä pelin hävinneelle on tapana antaa joku rangaistus, ja niinpä Leo ja Titi tanssivat meille useaan otteeseen. Itse jouduin ecuadorilaisen pelin jälkeen laulamaan Maamme-laulun, mutta pääsin vain kultaiseen sanaan asti kun kuulemma riitti.

Sunnuntaina palasimme Quitoon bussilla, ja noin puolessa välissä matkaa näimme paljon ihmisiä tien varrella. Joku tiesi auton syöksyneen rotkoon hetkeä aikaisemmin. Ei siis turhaan huimannut menomatkalla!

14. syyskuuta

Koulussa keskustelemme usein kulttuurieroista ja etenkin täkäläisten naisten asemasta. Ecuadorilaiset kuvittelevat, että Euroopassa ja etenkin Pohjoismaissa ihmisten väliset suhteet ovat hyvinkin vapaat, vaikka tosiassa naisia kunnioitetaan. Paikallisten mielestä avioliitto on hyvin hyvin tärkeä instituutio ja kaiken perusta, eikä avoliitossa asumista hyväksytä. Silti moni avioliitto täälläkin päätyy eroon, ja rakastajat ovat melko yleisiä. Keskustelimme myös uskonnoista, sillä täällä suurin osa on katolilaisia.

Saksalainen Steffan on usein innolla mukana keskustelussa, ja sen piti sanoa, että ”El Papa es conservador” eli paavi on konservatiivinen. Adjektiivi ei kuitenkaan ihan mennyt kohdalleen ja lopputulos oli ”El Papa es conservativo” eli paavi on kondomi.

16. syyskuuta

CuyPäiväntasaaja on tullut ylitettyä jo pariinkin kertaan, mutta keskiviikkona mentiin tiistai-illasta johtuvasta chuchakista huolimatta tutkailemaan Mitad del Mundoa eli pallon puoliväliä vähän tarkemmin. Turistihoukutuksista jonkun verran eteenpäin sijaitsee se oikea alue, jossa erilaiset fysikaaliset testit onnistuvat. Täällä ecuadorissahan ihmiset painavat noin kilon vähemmän kuin muualla, pienemmästä maan vetovoimasta johtuen. Pienempi korioolisvoima taas aiheuttaa sen, että kananmunan saa helposti pysymään pystyssä naulan kärjen päällä, jos sattuu seisomaan aivan päiväntasaajalla. Päiväntasaajalla vesi ei pyöri lavuaarista laskettaessa lainkaan, mutta jos lavuaaria siirretään noin 2 metriä sivuun, se pyörii tiettyyn suuntaan, ja eteläpuolella vastaavasti toiseen suuntaan. Hämmästyttävää.

Mitad del Mundon yhteydessä oli myös museo, jossa oli inkoille tyypillisiä asumuksia, yksi alkuperäinen vuodelta 1875. Jännä ettei täällä oo keksitty savupiippua lainkaan, vanha rakennus oli katosta aivan musta, ja nykyäänkin näkee monissa taloissa avotulen aivan ikkunan vieressä savupiiputtoman talon sisällä. Lisäksi museossa oli muun muassa aito ihmisen kallo, sillä inkoilla oli tapana keittää vihollisten kallot voitonmerkiksi. Inkoilla oli paikallisia herkkuja, marsuja, lemmikkinä, ja jos kylään tulevaa vierasta ympäröi paha energia, alkoivat marsut ääntelehtiä tämän vieraan tullessa sisälle. Sanomattakin on selvää, että marsut villiintyivät kun me astuttiin majaan.

18. syyskuuta

Pichincha valloitettu! Siis tuo viereinen tulivuori. Sen valloitus oli telefericolla helppoa, mutta toki maisematasanteelta 4050 metristä jatkettiin vielä hieman korkeammalle. Pichinchalla oli hyviä bändejä, ja maisemat tietenkin aivan huimat. Kolme lumihuippuista vuorta, Cotopaxi suurimpana, ja alhaalla Quiton koko kaupunki. Täällä on niin kuivaa, että taas näkyi kuinka pari vuorta paloivat.

Ja kuumakin kyllä on, päivisin. Käytän täällä jatkuvasti aurinkorasvaa suojakertoimella 50 tai yli, mutta silti esim. varpaista on kuoriutunut nahka jo kokonaan. Taisin hieman käräyttää ne siellä jokiseikkailulla. Otavalossa poltin niskani, koulussa eräänä päivänä ulkona istuessamme käsivarteni, ja eilen Pichinchalla korvani. Alan kohta olemaan tasaisen värinen. Punainen.

Baareja on täällä joka lähtoon, oon vasta tutustunut reggeaton- ja salsabaareihin. Ja yhteen pubiin, jossa meinas mennä cuba libret väärään kurkkuun kun baarimikko sanoi suomeksi kippis.

21. syyskuuta

Tulee mieleen Bromanin repliikki Kummelin Kultakuumeesta: ”Mitä tässä nyt enää muka vois tapahtua?”

Eilen illalla oltiin parin kaverin kanssa täällä samaisessa nettipaikassa, ja yhtäkkiä ihmiset ympärillä alkoivat huutaa: ”Kaasua! Kaasua!” Kaikki juoksivat yskien ulos, ja kurkkua kirvelsi aika kovin. Silmissä se ei kuitenkaan tuntunut, en tiiä mitä kaasua mahtoi olla. Ihmiset on sairaita, jos tollasesta saa jotain tyydytystä. Heittää nyt kaasupanos täpötäyteen nettikahvilaan.

27. syyskuuta

Lähdettiin eilen Thomasin kanssa Otavalon suunnalle pikkukaupunkiin nimeltä Ibarra. Kaupungissa oli fiestaviikonloppu, tai niin me luultiin, joten mikäpä olisi parempaa ohjelmaa sunnuntaille kuin fiesta. Ikävä kyllä kolmen tunnin bussimatkan jälkeen sen suurempaa juhlaa ei Ibarrasta löytynyt, joten aikamme kuluksi päätettiin mennä härkätaisteluun paikalliselle areenalle. Kävin Madridissa ollessani härkätaistelussa, joten tiesin mitä on luvassa aurinkoiselle iltapäivälle. Ensimmäinen matadori, El Juanjito, ei meinannut onnistua lainkaan ja yleisö buuasi. Härkäkin oli iso, 420 kiloinen, joten juoksi tosi laiskasti ja verenvuodatus oli sitä eläintä kohtaan todella säälittävää. Seuraava matadori, Marin, oli huomattavasti parempi ja ansaitsi suorituksestaan tappamansa härän korvan. Kolmas, El Glison, oli aivan mieletön. Tanssi härän kanssa, kutsui härkää tytöksi, nauratti ja huudatti yleisöä, joka oli aivan haltioissaan. Minä mukaanlukien. Yhdessä vaiheessa tämä kevyempi ja huomattavasti energisempi härkä onnistui puskemaan El Glisonia sarvillaan, ja yleisö villiintyi. Glison pyöri maassa ja pääsi kuin pääsikin pois härän sarvien alta. Glison nousi ylös maasta ja jatkoi tanssiaan, ikään kuin ei vuotaisi verta lainkaan. Loppuhuipennuksessa El Glison onnistui täydellisesti ja sai meriiteikseen härän molemmat korvat. Kaupunki sai kuin saikin fiestan kun El Glisonia juhlittiin, ja tälle heitettiin sombreroita joka puolelta areenaa. Quitoon lähtiessamme Glison jai jatkamaan yleisön riehaannuttamista, joi muun muassa olutta erään naisen kengästä ja heitteli areenan hiekkaa päälleen.

28. syyskuuta

AnakondaTiistaiaamuna kello 7.30 oltiin Claudian kanssa koulun edessä valmiina haasteeseen. Kyyti saapui ajallaan noutamaan meitä, ja parin tunnin kuluttua nautimme vuoriston korkeuteen valmistavaa erikoisteetä Volcanolandissa (http://www.volcanoland.com/), eräällä ranchilla Cotopaxin kansallispuiston liepeillä. Valitsimme hevoset, ja allekirjoitettuamme riskienhyväksymispaperin olimme ponchoinemme, chapseinemme ja sombreroinemme valmiit kuuden tunnin vaellukseen. Maisemat kansallispuistossa olivat luonnollisesti aivan mielettömät. Ylitimme jokia, kapusimme vuorten rinteitä ja välillä laskeuduimme soliin. Maasto oli välillä kivikkoista ja välillä taas ihanteellista kunnon laukalle. Oma polleni Alfonsito osoittautui todella tottelevaiseksi ruunaksi, mutta eipä muillakaan ollut mitään ongelmia. Neljän vuoren keskellä (Cotopaxi, Rumiñahui, Sincholagua ja Pasochoa) kohtasimme villihevoslauman ja laukkasimme hetken niiden rinnalla. Oppaamme Roberto lasketui välillä hevosen selästä keräämään maastoon heitetyn muovipullon satulalaukkuun, ja kerran Roberto löysi maasta puoliksi palaneen golfpallon. Melkoinen svingi jollakin. Neljän tunnin ratsastuksen jälkeen pidimme lounastauon juomavesilähteen varrella, ja onneksemme sadekin taukosi hetkeksi. Viimeiset kaksi tuntia kävelimme rauhallisesti, osaksi siksi, etta Claudia sai hiertymän chapseista, ja siksi että mun polvi vihoitteli lujaa. Palattuamme ranchille oli tuskallista kävellä ilman hevosta, mutta oli se sen arvoista!

Roberto kertoi, etta viime viikolla oli ollut tulivuorenpurkaus Reventadorilla. Tällä kertaa tuulet puhalsivat pois Quitosta, eli kaupunki ei saanut tuhkasadetta päälleen. Ongelma tuhkasateessa on kuulemma se, etta rakennukset eivät kestä tuhkan painoa katoillaan.

Jos mä oon ehtinyt seikkailla, niin onpa tapahtumia riittänyt muillekin. Ruotsalainen Julia ja saksalainen Steffen valloittivat Cotopaxin eli kiipesivät huipulle asti. Kiipeäminen aloitetaan yöllä, koska päivisin on lumivyöryvaara, ja normaalivauhtia huippu saavutetaan 8-12 tunnissa. Julia ja Steffen kapusivat huipulle viidessä ja puolessa tunnissa! Saksalainen Tatjana sen sijaan päätti tutustua Amazoniin, ja törmäsi joella mm. n. 8 metriseen anakondaan, alkuasukasheimoon ja ranskalaiseen tv:n kuvausryhmään, joka kutsui Tatjanan apinaillalliselle.

29. syyskuuta

LastausMarkkinoiden vuoro taas. Lähdimme koulusta erään ryhmän kanssa aamulla ennen kello kuutta markkinoille lähikaupunkiin Saquisiliin. Ohitimme tiistain matkalta tutuksi tulleet vuoret Illiniza Sur, Illiniza Norte ja El Corazon. Markkinat olivat samantyyppiset kuin Otavalossa, mutta aamupäivästä kaupan oli myos eläimiä. Kiljuvia porsaita nostettiin bussin katolle, ja marsuja kannettiin yleensä elävinä säkissä ruuaksi. Vilskettä ja vilinää riitti, ja taas tingittiin ponchojen hinnoista.

Takaisintulomatkalla ihmettelimme kun matkustajien nimiä otettiin ylös bussissa. Sitten eräs ranskalainen tyyppi keksi, että se paperi varmaankin laitetaan mustaan laatikkoon, joka löydetään aikanaan rotkon pohjalta kun auto on jossakin mutkassa syöksynyt ulos tieltä. Täällä kehittyy näköjään ihan omanlainen huumorintaju. Tatjana ja eräs toinen ranskalainen oli yritetty ryöstää veitsellä uhaten eräänä iltana, mutta ryostäjä oli luovuttanut, kun noi oli sanoneet, ettei niillä oo yhtään rahaa. ”What kind of robbery was that?” ihmetteli Tatjana koulussa seuraavana päivänä.