Se kerta kun melkein kuolin ulkomailla osa 2

Ecuador Rafting Mundial

Ecuadorissa mä melkein kuolin noin kymmenen kertaa. Mutta lasketaan ne kaikki yhdeksi, en mä niitä kaikkia jaksa tähän kirjotella. Oli tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä, huonokuntoisia busseja ja keskenään kilpaa ajavia bussikuskeja järkyttävän vaarallisilla vuoristoteillä, ryöstöjä sekä muuta pientä. Ai niin, ja vähän isompi kaasuisku nettikahvilaan, jossa mä sillä hetkellä chattailin. En mä edes muista niitä kaikkia enää. Mutta pahin tapaturma mulle sattui eräällä viikonloppuretkellä.

Oltiin kaveriporukan kanssa Puerto Quitossa tutustumassa ekoturismiin. Keräiltiin kaakaopapuja ja ihmeteltiin viidakon luontoa eräällä tilalla. Meillä oli pari paikallista opasta, jotka lupasivat viedä meidät joelle kokeilemaan koskenlaskua. Joo, kuulostaa ihan sikahyvältä idealta, eikö?

Mä en ollut sitä ennen koskaan kokeillut koskenlaskua minkäänlaisella paatilla. Ajattelin, että meillä on varmaan joku iso kumivene ja se joki on varmaan joku pieni virta. No ei ollut isoa kumivenettä. Meillä oli traktorin sisärenkaista puhalletut ilmapatjat eli ecuadorilaiset kumiveneet, jokaisella omansa, ja päälle puettiin pelastusliivi ja käteen annettiin airo. Siinä meidän varustus. Ei kypäriä. Joki sen sijaan oli iso, Rio Blanco. Koosta huolimatta sen virta näytti lempeältä, joten en mä vielä alkuvaiheessa ollut ollenkaan huolissani.

Oltiin melottu varmaan kymmenisen minuuttia kun ensimmäinen vesiputous tuli vastaan. Seurasin miten edellämenevien kavereiden kumiveneet lähtivät kulkemaan kovempaa vauhtia, eikä meidän amatöörien ohjausyritykset siinä vaiheessa enää auttaneet. Se koski ei ollut mikään loiva joenuoma vaan kivikko, jossa tuli täytenä yllärinä noin metrin pystysuora vesiputous. No, siitä suurin osa porukasta selvisi kaatumatta. Aloin kuitenkin hiukan huolestua ja kysyin oppaalta oliko tämä pahin putous tässä joessa. Ei kuulemma ollut.

Matka jatkui ja pian mä jo kuulinkin seuraavan kosken. Mä en rehellisesti sanottuna tiedä miten korkea se oli, mutta mutta vähintään pari-kolme kertaa niin iso kuin edellinen. Mä näin miten muut mun edelläni meni siitä alas ja kaatuivat paatteineen, mutta mä en voinut tehdä enää mitään. Sinne mäkin sukelsin, ja tipahdin samantien omasta traktorinrenkaastani. Pyörin siellä putouksen alla olevassa pyörteessä kuin olisin ollut pesukoneessa. Pahinta siinä oli, että mä en tiennyt missä päin on pinta. Joka puolella näkyi vain kirkasta valkoista vaahtoa. Sitten kopsautin polveni kiveen ja tiesin heti, että nyt sattui. Onnistuin jotenkin saamaan kiinni jostakin oman lauttani narusta, ja vedin itseni sitä kohti. Pulpahdin pintaan, mutta olin edelleen pää siellä kumirenkaan sisällä kun virta alkoi viedä mua huimaa vauhtia eteenpäin siinä koskessa. Olin sentään päässyt pois siitä pyörteestä, mutta seuraavaksi mun piti väistellä kiviä. Sain käännettyä itseni menemään jalat edellä siinä virran mukana ja lopulta se hieman rauhoittui. Opas souti omalla kumiveneellään lähemmäs ja kysyi pääsenkö takaisin veneeni kyytiin. Sanoin, että löin polveni aika pahasti. Se totesi, että meillä on vielä noin kolmen tunnin matka jokea eteenpäin, ja muuta tietä pois ei ole. Se tunne, kun olet juuri selvinnyt hirveästä tilanteesta ja tajuat samantien, että pahin ei ehkä vielä olekaan ohi.

Ei auttanut muu kuin kiivetä takaisin paatin kyytiin ja jatkaa matkaa. Pieniä koskia oli siellä täällä, mutta mitään dramaattista ei hetkeen tapahtunut. Kunnes mun lauttani otti ja osui terävään kiveen ja räjähti. Sinne mä pulahdin taas, siihen valtavaan jokeen. Uin joen törmälle ja roikuin jossain liaaneissa, jossa heilutin kättäni muille ja huusin, että tarvitsen vähän jeesiä. Eräs saksalainen nainen, joka sattui olemaan lääkäri, tuli ottamaan mut oman kumirenkaansa kyytiin. Mä pelkäsin joka ainoaa kiveä ja vesiputousta ihan hirveästi. Näin jonkun ison otuksen vedessä vähän matkan päässä oli ihan varma, että nyt siellä on anakonda. Anakondat toki asustivat siinä joessa, mutta se elukka, jonka mä olin nähnyt, oli jonkinlainen jokikoira, el perro del aqua. Tai niin mulle väitettiin. Yhtään ei helpottanut tietää, että siinä joessa uiskentelee vaikka minkälaisia isoja otuksia. Loppumatkan mä rukoilin, ettei meidän kumivene räjähtäisi.

Viimeisessä koskessa oli vielä hirmuisen iso kivi ja sen edessä vesipyörre, jonne me jäätiin yksi toisensa jälkeen jumiin. Kukaan ei kuitenkaan onneksi siinä kohdassa kaatunut lautallaan. Se pyörre näytti siltä, että olisi oikeasti ollut kohtalokasta. Päästiin kaikki rantautumaan. Mun polvi oli aika kipeä. Se lääkäri tutki sen totesi, että siinä ei ole pahasti nestettä, joten selvisin vain säikähdyksellä. En saanut jalkaa taitettua moneen päivään, ja seuraavat viikot kävely oli tosi tuskaista. Mutta mä olen todella onnellinen, etten siinä tilanteessa ollut lyönyt kiveen päätäni.

Matkalla Puerto Quitosta takaisin Quitoon mä pääsin bussissa kipeän jalkani kanssa istumaan, mutta bussi tuli ihan täyteen ihmisiä ja suurin osa joutui seisomaan käytävällä sen noin neljän tunnin matkan ajan. Eräässä kohdassa sitten bussi pysähtyi ja ihmiset näyttivät kurkkivan ikkunoista eteen ja oikealle, sinne puolelle, jossa oli ihan jumalaton pudotus vuorenrinteeltä alas rotkoon. Kysyin mun vieressä seisovalta tyypiltä mitä siellä tapahtuu. ”Se caio”, se sanoi ja mulla kesti hetki tajuta, että joku auto oli juuri ajanut tieltä ulos. Ristit tien varressa sai aika konkreettisen merkityksen sillä hetkellä.

Viikkoja myöhemmin törmäsin siihen meidän jokioppaaseen Quitossa ja se kertoi mulle innoissaan miten oli ostanut uusia juttuja sitä jokiseikkailua varten. Mä ajattelin, että ehkä se on hommannut kypäriä. Mutta ei. Sillä oli muovikassi täynnä hanskoja. Voi niitä onnellisia, jotka pääsevät Rio Blancolle hanskat kädessä. Eihän niillä ole hädän päivää.

Pari päivää myöhemmin mentiin kavereiden kanssa katsomaan koskenlaskun MM-kisoja jonnekin Amazonin alkulähteille, pikkukylään nimeltä El Chaco. Sinnekin oli hirmuinen matka, piti matkustaa monta tuntia bussilla ja sitten vielä liftata ja kävellä, ennen kuin päästiin perille. Se joki vasta oli hurjan näköinen. Katseltiin miten ne tyypit kaatuilivat ihan oikeiden kumiveneiden kanssa niihin kosken pyörteisiin. Kun kisat oli ohi, liftattiin pois sieltä joelta venäläisjoukkueen kuorma-auton kyydillä. Luin myöhemmin uutisista, että ne venäläiset oli voittaneet kultaa. Ilmankos ne olivat vielä hengissä.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.