Marraskuu 2005 (Ecuador osa 3/4)

Ecuador-tarinat jatkuvat, nyt marraskuun osalta.

4. marraskuuta.

QuitoTällä viikolla oli pari vapaapäivää, mutta tänään taas aherretaan toimistossa. Suurin osa matkatoimistoista on tämän perjantainkin kiinni, mutta mepä ei.

Pyhien aiheena oli kuolleiden muistaminen. Indigenoille se merkitsee ateriaa kuolleiden kanssa, ja etenkin pyhiin liittyvän herkun colada moradan syömistä. Siitä touhuttiin tiistaina töissäkin, mutta en ehtinyt missään välissä maistaa sitä. Keskiviikkona kotosalla huomasin talon täyttyneen taas kaikista mahdollisista sukulaisista, jopa serkku Venäjältä oli tullut paikalle. Hain kamerani valmiiksi lounasta varten, ja kun tuo paljon puhuttu herkku viimein tarjoiltiin, hämmästyin. Pullaa ja marjasoppaa!

8. marraskuuta

Lähdin aamulla aikaisin Extranjeriaan saadakseni lisäaikaa viisumilleni, joka umpeutuu ensi kuun alussa. Olin varustautunut kaikella, mitä kuulemani mukaan piti ottaa mukaan. Hieman dollareita, 3 passikuvaa, kirje/todistus perheeltä perheessä asumisesta, perheen äidin henkilöllisyystodistuksen kopio, oma passi ja kopio omasta passista. (Kopiot, kopiot, kopiot!)

Mun suureksi yllätykseksi jonoa turistien viisumipuolelle ei ollut yhtään, jouduin vaan hakemaan oven suusta numerolapun ja pääsin heti tiskille. Nuori miesvirkailija katseli mun passin maahantuloleimaa, ja ilmoitti sitten, että mun pitää joulukuun ekana tai tokana päivänä tulla uudelleen hakemaan se 30 lisäpäivän leima. Kysyin miksen saa sitä kolmeakymmentä päivää lisää jo nyt. Ei mitenkään onnistu, oli tyly vastaus. Kysyin, että mitä jos en ole Quitossa joulukuun alkupäivinä (yeah right, ihan kuin jättäisin kaupungin suurimmat juhlat väliin!) vaan matkustelen muualla Ecuadorissa. ”Minä päivinä matkustat?” ”En tiedä vielä.” Hymyilin oikein nätisti ja yritin kiltisti: Por favor, eikö sitä leimaa voi laittaa nyt jo passiin, haluaisin olla täällä jouluun asti.. Lopulta se virkailija suostui, kysyi riittääkö 60 päivää eli lisäleima tammikuun alkuun asti. Sitten se leimasi mun passin ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Ei pyytänyt rahaa, valokuvia, kirjettä perheeltä eikä mitään. En voinut uskoa, että se kävi noin helposti. Seisoin siinä tiskin vieressä tyhmänä ja kysyin, että onko tämä nyt tällä selvä. Ei juoksutusta minnekään toiseen paikaan, ei lisäkopioita? Olin melkein pettynyt, eihän multa kulunut kuin puolitoistatuntia työpäivästä!

Törmäsin erääseen tuttuun Extranjeriassa, ranskalaiseen naiseen, joka oli edellisviikonloppuna sillä matkatoimistojen matkalla mukana. Se työskentelee ranskalaisten turistien kanssa täällä, ja on naimisissa ecuadorilaisen kanssa. Oli kuulemma eilen jonottanut 3 tuntia ja saanut kuulla, että yksi paperi puuttuu. Tänään uusi jonotus, vain saadakseen luvan lähteä maasta viikonlopuksi Kolumbiaan. Eläköön avoin Eurooppa! Kuulin myös kauhutarinan tältä rouvalta, se oli huumattu kadulla siten, että joku mies oli kysynyt tietä paperilapulla, ja paperilapusta huume oli joutunut joko ihoon imeytymällä tai hengityksen mukana tämän naisen elimistöön. Se oli talutettu autoon ja siltä oli ongittu sen kotiosoite. Kotoa sitten oli hävinnut kaikki mikä vähänkin vietävissä on, mutta oli silti lääkärien mukaan onnekas, sillä kyseinen huume aiheuttaa usein kooman. Todettiin sitten melkein yhteen ääneen, että ihana maa tämä Ecuador.

10. marraskuuta

Belgialaiset onnistuivat sitten aiheuttamaan tulvan alakerran vessassa eilen, vaikka olin heti ekana päivänä muistuttanut, ettei vessapaperia heitetä pönttöön. Muuttivat sitten Thomaksen vanhaan huoneeseen, ja tänä aamuna meillä oli kylppärissä hieman ruuhkaa. Aamupalalla taas keskusteltiin sellasella hyvin yksinkertaisella espanjalla, ja musta tuntuu että mun kielitaito ottaa takapakkia kun kuuntelen niitä. Lupasin taas lähteä lauantaipäiväksi Otavaloon, oppaana olo jatkuu. Aina mielummin sinne kuin merenguemaratoniin näillä helteillä. Päätin muutenkin hieman vähentää salsatunteja jatkossa, ehtii sitä baarissakin treenaamaan.

Äsken ikkunan ohi käveli pari saksalaista turistia viereisestä hotellista. Kamerat kaulassa, hellehatut päässä, beiget shortsit, sandaalit, sukat ja raidalliset t-paidat päällä ja kartat kädessä. Nauroin kunnes näin oman heijastukseni tietokoneen näytostä. Ei edes auttaisi, vaikka värjäisin hiukseni. Iho on kalpea kuin haamulla, vaikka kuvittelin olevani ruskettunut. Renato näytti valokuvaa meistä, ja mä voin melkein pahoin. Onko pohjoismaalainen luonnollisesti näin valkoinen vai olenko mä sairas? Toisaalta suihkussa taas huomaan miten kädet ja kasvot on kuin eri vartalosta, väriero on lievästi sanottuna huima. Pitää ilmeisesti vaan vältellä peiliin katsomista ja harhakuvitella, että sulaudun joukkoon.

Olin tänä aamuna hyvällä tuulella ja poikkesin ostamaan kanelipullia työmatkalla. Kaikki mussuttavat niitä ja kyselevät onko tänään mun synttärit. Kai sitä muutenkin saa työkavereitaan hemmotella? Tekisi mieli kunnon kahvia, mutta toistaiseksi olen löytänyt vasta yhden kahvilan, jossa kahvi on edes siedettävää. Kupillinen pikakahvia aamuisin on melko varmasti poistanut mun kofeiiniriippuvuuden kokonaan, pitäisi vaan muistaa se sitten Suomeen palattua.

11. marraskuuta

Omituista porukkaa lappaa edelleen toimistossa. Joku ulkomaanelävä kauppasi meikkejä. Kysyi mistä mä oon ja kertoi itse olevansa Irlannista. Vastasin, että niin mä vähän päättelin. ”Ai aksentista?” Nyökkäsin, kun en kehdannut sanoa, että sen punakasta naamasta.

Perhe tuntuu näköjään vähän liiankin perheeltä välillä. Efrain ei halua päästää mua halpamatkalle Galapagossaarille morfoperhosia bongailemaan, koska se paatti on kuulemma liian vanha ollakseen turvallinen. Pöh, on sitä jo aiemminkin täällä pelastusliivien varassa pulikoitu. Kävin kertomassa isolle pomolle, etten jatka töissä kuin tämän kuun loppuun, koska haluaisin hieman reissata, ja se lupasi katsoa mulle jonkun alennuksen.

13. marraskuuta

OtavaloOli virkistävää taas käydä Otavalossa. Olen oppinut jo liikkumaan siellä kaupungilla ihan täysin ilman karttaa, ja osaan jo bussinkin reitin. Takaisintulomatkalla tosin meidän luupää-bussikuski päätti ottaa kisan toisen bussin kanssa, kun se toinen ohitti meidät. Kumpi on ekana rotkossa?! Loppumatka yritettiin sillä mutkaisella vuoristotiellä tunkea sen toisen ohi väkisin, ja aina tuli joku rekka valoja väläytellen ja hirmusesti töötäten vastaan. Kaktukset kukki tien varressa puisten ristien joukossa, hienot maisemat oli.

17. marraskuuta

Tuli sitten pieni sairaalareissu tohon väliin. Ehkä ruokamyrkytys, who knows. Nyt on sitten flunssa. Pitää vieläkin käydä joka aamu sairaalassa testeissä, ja tänään meinasin repiä pelihousuni taksikuskin kanssa. Tunnen reitin sinne jo niin hyvin, että mua ei huijata. Ja se kuski kääntyi täysin väärään suuntaan yhdestä risteyksestä. Vähänkö suutuin. Jotain se mumisi vahingosta, mutta varmuuden vuoksi annoin sen kuulla kunniansa. Että sapetti.

18. marraskuuta

Lääkäri määräsi kuukaudeksi lisää lääkkeitä, ja totaaliseen kieltoon vastaavaksi ajaksi muun muassa rasvainen ruoka, sitrusmehut ja alkoholi. Onneksi ryyppäsin eilen. Efrain oli mun kanssa sairaalassa, vitsi se on hauska. Sanoi ihan vakavalla naamalla: ”Mä vilkaisin sun labratuloksia”. Olin ihan pihalla. Se jatkoi: ”Sulla on kaksi sydäntä. Toinen on kehon sisällä ja toisen olet menettänyt.”

21. marraskuuta

Meidän perheeseen tuli uusi asukki Saksasta. Ajattelin, että mun tsägällä se on taas joku pitkätukkanen Thomas, mut vattu! Söpö vastavalmistunut 29-vee insinööri. Uuh. Lähdin oikein mielelläni sille oppaaksi sunnuntaina, käytiin syömässä, käveltiin vanhassa kaupungissa ja lopuksi mentiin vielä Vivariumin käärmenäyttelyyn.

Iltapäivällä vaan otettiin aurinkoa meidän partsilla, oli sitten sellaset 28 astetta lämmintä. Alkoi tehdä mieli biitsille, mutta vielä olisi about viikko töitä. Pian on Fiesta de Quiton aika, eikä mikään ihan pieni juhla olekaan. Kestää viikon, ja sinä aikana on joka ilta esim. härkätaisteluita ja kulkueita kaupungissa. 27. päivä kaupunkiin saapuu Ricky Martin.

22. marraskuuta

Kuulin tänään, että suurin piirtein puolet koulusta on lähdössä kotia kohti 19. joulukuuta. Ruotsalainen Jenny lentää myos KLM:llä ja iloitsi mulle: ”Jee! Me mennään samalla lennolla! Joudutko säkin odottamaan monta tuntia Amsterdamissa?!” Tosi jee. Suorastaan riemastuttavan ihanaa. Noh, on se toisaalta kiva, ettei tarvitse kenenkään vieraan olkapäähän kuolata koneessa.

Tytöt oli ostaneet mullekin lipun Juanesin stadionkeikalle perjantaiksi. Tatjana kertoi, miten tämä mun perheessä asuva insinööri Jörg oli esitellyt koulussa itsensä ja lausunut nimensä englantilaisittain ääntäen.. Tänään illalla lähdetään kuulemma baariin porukalla, ja Jenny heitti ovelta: ”So we meet you and jerk at half past eight at Papaya!”

24. marraskuuta

Kielikoululaisia on hiukan ryöstetty viime aikoina. Oltiin eilen tosiaan ulkona noin viidentoista hengen porukalla, ja kuulin, että tyyliin kahta tyttöä ei ole vielä ryöstetty, kaikki muut on. Joku jamppa oli menettänyt koko rinkkansa laitettuaan sen bussin matkatavaratilaan kuittia vastaan. Jonkun laukku oli tosiaan viilletty Gringolandiassa auki pohjasta ja sillä tavoin pöllitty sisältö. Yhdeltä oli viety takki linja-autossa. Suurin osa on menettänyt kameransa. Mä en pahemmin ole kuskannut sitä mukana, joten mulla se on vielä tallessa. Tosin ajattelin ottaa sen lauantaina Ramon Antiguaan, saa nähdä kuinka käy. Pitäisi varmaan täyttää vakuutushakemukset valmiiksi.

Tapasin sen suomalaisenkin tytsyn, joka on kolmisen viikkoa kielikoulussa. Riisiliina vai mikä Inkariina olikin. Ihan mukava, ei vaan huvittanut puhua eilen yhtään suomea. Saksakin alkoi ihan tosissaan ottamaan päähän, suurin osa porukasta kun mongersi sitä. Onneksi en ole koulussa enää.

Quitossa valitaan reina lähipäivinä. Efrain vitsaili aamulla, että tänä vuonna reina onkin ulkomaalainen ja hän ei malta odottaa, että pääsee onnittelemaan meidän perheen hijitaa. Haha. Mä tunnetusti diggaan suviheinätyttökisoja, heti osallistun reinaturnaukseen!

24. marraskuuta

Luin eräästä blogista kommentin töykeän suomalaisen bussikuskin käytöksestä ja siitä seurauksena liikennelaitokselle kirjoitetusta palautteesta enkä voinut olla hymyilemättä. Pitäisikö munkin kirjottaa kiukkuinen palautekirje joka kerta kun olen lentää nurin Ecoviassa roikuttuani ensin henkeni hädässä bussin sisällä olevassa tolpassa? Taksikuskien kanssa olen riidellyt useammin kuin kerran, mutta kaikki tämä kuuluu asiaan eikä taksiliittoon valittaminen ole aiheellista. Voi olla, etta Suomeen palattuani olen jälleen oma itseni, valmiina nostamaan äläkän pienemmästäkin häiriöstä, josta saan kärsiä. Täällä kuitenkin kaikkeen – –

Oho! Hirmut luotiliivipoliisit a la CGB ryykäsivät juuri ovesta sisälle! Joku oli painanut jotain hätänappia aamulla kun se ryöstetty asiakas -kalabaliikki oli. Eipä noilla kestänytkään kuin puoli päivää kiirehtiä paikalle.

– – tottuu. Mä oon viime aikoina alkanut jopa pitää tästä kulttuurista. Lähinnä naurattaa, jos yksinkertaisen asian hoitamiseen menee tunteja. Mitään lässytystä en vieläkään jaksa kuunnella, mutta on silti kiva tuntea olevansa kauniimman sukupuolen edustaja. Machot on machoja mut on ne silti aika ihania. Jaime tiivisti loistavasti täkäläisten miesten mentaliteetin eräästä ystävästään puhuessaan: ”Esta casado pero no fanatico.”

28. marraskuuta

Hyvä meininki olympiastadionilla, mutta parempikin olisi voinut olla. Äijällä oli kaikki ainekset kunnon bileisiin. La Tierra, A Dios Le Pido, La Camisa Negra, Damelo, La Paga, La Noche… Toinen toistaan parempia biisejä, joiden tahdissa KAIKKI tanssi. Mutta pakko oli vetää väliin lapsilleen omistettu slovari, jonka aikana melkein nukahdin seisaalleen. Ja tietenkin mukaan ängettiin myös yksi ’pelastakaa maailma’ -biisi screenille heijastettuine sotakärsimyskuvineen. Sou not. Oltiin onnellisia, ettei oltu yhtään lähempänä lavaa. On se sen verran ruma äijä. Jäisi kyllä nimmarit pyytämättä, jos Juanes kävelisi pimeällä kujalla vastaan. Lämppäribändin tanssiryhmä alotti muuten aika yllättäen Daruden tahdissa. Jonkun verran hämmästyin.

Jenny ja Tate olivat käyneet eläintarhassa ja oli kuulemma ihan hyvät oltavat eläimillä. Rumia laamoja ja jättiläiskilpikonnia. Jenny oli alkanut antaa lentosuukkoja yhdelle apinalle (siis oikealle, ei kellekään työntekijälle) ja se apina oli ihan rakastunut Jennyyn. Ruotsalaisnaiset osaa.

Lauantaiaamupäivä vietettiin shoppaillen Ejido-puistossa. Jenny osti korviksia koko suvulle ja mä tingin paikallisesta taiteesta. Olen tosi tyytyväinen niihin tauluihin, vaikka kehystäminen Suomessa maksaa ainakin tuplasti enemmän kuin itse maalaukset.

Illalla suunnattiin Jörgin kanssa salsabaariin, jossa Renatokin oli. Outoa katsoa sitä menoa selvinpäin, ihmiset oli toinen toistaan enemmän hiprakassa. Pyysin Renatoa hakemaan mulle vettä ja se toi olutta. Myöhemmin kun halusin kokiksen, multa kysyttiin että vodkalla vai rommilla. Olisi varmaan pitänyt pyytää tohtori Montalvolta lääkärintodistus. Baaria varten.

Sunnuntaina celciukset kohosi taas lähemmäs kolmeakymmentä ja mä hankin rusketusraidat terassilla löhöillen. Katselin kuinka liitovarjoharrastajat hyppivät Pichinchalta ja lentokoneet laskeutuivat Mariscal Sucrelle. Huomasin, että naapurilla oli uima-allas, mutta ei valitettavasti käytössä. Jollakin oli pyykit kuivumassa ja mun alkoi tehdä mieli pestä pyykkiä. Koko suku tuli taas meille lounaalle, joten mun rauha rikkoontui ja päätin lähteä kaupungille.

Päätettiin mennä Taten kanssa piruuttamme kysymään mitä liput Ricky Martinin konserttiin maksavat. Ei meillä ollut edes rahaa mukana, ja koska konsertti oli pienessä 5000 hengen salissa, ajateltiin, että tuskin lippuja enää edes on tarjolla. Oltiin lentää takapuolellemme lippuluukulla: 40 dollaria. Äkkiä taksi alle ja kotiin hakemaan rahaa!

Jos celciukset oli aamupäivällä korkeella, ilta oli sitten jotain ihan uskomatonta. Niin loistavaa lantionliikettä en ole aiemmin nähnyt. JA NE FARKUT. Uuh. Ja tietenkin se lauloi kaikki parhaimmat biisit mukaan lukien Livin La Vida Loca, Maria, Vuelve, Lola Lola, Por Arriba Por Abajo, Corazonado, La Bomba ja La Copa De La Vida. Yhdessä vaiheessa joku heitti Martinille Ecuadorin lipun ja samalla alkoi katosta sataa eriväristä paperisilppua. Mieletöntä.

Mietittiin mikä mahtaa olla miehen oikea nimi, tuskin se on Ricky, ja me kun ei olla faneja niin ei tiedetä kyseisesta artistista oikeastaan mitään. Mä totesin, että se on varmaan joku Jaime, ja Tate lisäsi että Martinez. Aika sexy mies se Jaime Martinez.

Tate on jo kauan ihaillut Pepsin mainospaitaa, jossa lukee ”Se habla español”, ja tuolla konsertissa eräällä oluen myyjällä oli sellainen päällään. Eikös Tate rynnännyt kysymään voiko se ostaa sen. Täällä kaikki on kaupan, tyyppi myi paidan päältään viidellä dollarilla!

29. marraskuuta

Ihana päivä! Kyllä voi kummasti yksi simppeli tekstari piristää aamulla kun unisena yrittää uskaltautua pois lämpimän peiton alta: ”Hola amor que tengas un buen dia!” Tulin töihin oikein mielelläni, mutta siihen saattaa tietysti vaikuttaa sekin, että on toiseksi viimeinen työpäivä.

Ensimmäinen adventti tuli ja meni, missasin sen ihan täysin. Toisaalta parempi kun ei availe joulukalenterin luukkuja, ei tarvitse koko ajan ajatella miten vähiin päivät käy.

Tästä se joulunodotus alkaa. On vaan todella tyhmä fiilis kun kävelee helteestä sisälle kauppakeskukseen, jossa joululaulut vaan raikaa. Ja muovikuusikauppa käy.

30. marraskuuta

Vika päivä töissä! Jörgin ohje aamulla oli, että koita näyttää vähän vähemmän iloiselta kun meet töihin. Loma alkakoon!

Lomasta ja viimeisistä päivistä Ecuadorissa sitten taas ensi kuussa. Näitä lukiessa tulee vähän ikävä machojen maahan!

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.