Bridget Jones’ Baby

Bridget Jones BabyMun kaverit Suomessa kehuivat tätä leffaa jo ajat sitten. Mä selailin silloin Savoyn ja Abatonin leffavalikoimaa ja ihmettelin, kun en löytänyt uusinta Bridget Jonesia täältä ollenkaan. Menikö se muka niin nopeasti ohi, että mä missasin sen kokonaan?

Onneksi tajusin pian, että tämä sama asiahan koskee täällä muitakin ensi-iltaan tulevia leffoja; ne tulee Saksassa alkuperäiskielelläkin ensi-iltaan myöhässä, koska saksankielisen version duppauksessa menee aikaa. Bridget Jones’ Baby oli siis tulossa valikoimiin vasta viikkojen päästä. Varattiin kaverin kanssa liput Savoyn ensi-iltaan heti kun liput tulivat myyntiin.

Musta tuntuu, että siitä alkuperäisestä Bridget Jonesista on aika kauan aikaa. Bridget Jones on tällä välin elänyt omaa elämäänsä ja keskittynyt uraansa.. Nyt oli todennäköisesti luvassa hersyvä komediapläjäys, jonka aihe ainakin otsikon perusteella oli vauva. Ja kun mukana seikkailee syötävän hyvännäköinen Patrick Dempsey, mä tosiaan odotin tämän leffan näkemistä.

Savoy oli ääriään myöten täynnä, ja mä olin taas ikionnellinen siitä, että Hampurista ylipäätään löytyy alkuperäiskielellä leffoja näyttävä teatteri. En halunnut edes miettiä miltä Zellwegerin ääni olisi saksankielellä kuulostanut. Tai Dempseyn. Paikalla oli noin biljoona naista ja pari eksyneen näköistä miestä, ja meille tarjottiin skumppaa heti ovella. Ei hullumpi tapa aloittaa leffailta.

Savoyssa on aivan mahtavat penkit, eikä mua haitannut yhtään joutua istumaan erillään kavereista, koska mun penkissä oli jalkatukimekanismi taaksepäin nojattaessa. Otin siis lokoisan asennon ja sukelsin Bridget Jonesin maailmaan. Mun vieressä sattui istumaan äänekäs nainen, joka reagoi hörönaurulla lähes jokaiseen kohtaukseen. Se nauru tarttui muhunkin, ja mä en oikeasti yhtään hillinnyt itseäni leffan aikana. Teki kyllä todella hyvää nauraa vedet silmissä koko leffan ajan.

Bridget Jones’ Baby on todellakin hillittömän hauska leffa. Tai sitten mulla oli juuri oikeanlainen fiilis tähän elokuvaan. Yleensä mua häiritsee leffoissa epäuskottavat asiat, esimerkiksi se, että joku jättää kukkaronsa pankkiautomaatin lasiovien sisälle eikä pääse sinne takaisin. Normaalisti ajattelisin, että kyllä joku sinne automaatille pian pyrkisi ja avaisi sen oven. Tässä leffassa annoin mokomien yksityiskohtien olla, ja nauroin vaan. Mä en myöskään ole koskaan tykännyt Darcystä, joten leffan loppu ei ollut paras mahdollinen, mutta ei sekään latistanut tunnelmaa. Pääasia, että Bridget on vihdoin onnellinen.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Reissunaisen reppu: Vaihtarina Pekingissä

Mä en itseasiassa koskaan haaveillut Kiinaan lähdöstä, vaikka pidinkin vaihto-oppilaaksi lähtemistä itsestäänselvänä. Jostain syystä Malesia houkutteli mua enemmän, ja sinne suunnittelin lähteväni heti kun vaihdon aika opinnoissa koittaisi. Meidän koulussa Suomessa oli vaihtareita lähinnä Saksasta, Puolasta, Venäjältä ja Kiinasta, ja kiinalaisten kanssa oli sellainen diili, ettei majoitukset maksaneet mitään vaihtareille kummassakaan päässä. Meille tuli itseasiassa vaihtoon myös kiinalainen opettaja, joka hengaili meidän koululla ja piti kiinan kielen alkeiskursseja kaikille kiinnostuneille, meikäläinen mukaanlukien. Kun vaihdosta sitten alettiin puhumaan, ehdotettiin meille Kiinaa ja ystävyyskouluamme siellä. Peking alkoi yhtäkkiä kiinnostaa, ja niinpä mä lähdin Kiinaan, pari alkeistuntia taskussa.

Taivaallisen rauhan aukio

Mun oppilaitos Kiinassa oli Pekingin Teknologiayliopisto, ja meitä kerääntyi sinne kiva porukka vaihtareita. Mä ja muutama muu suomalainen liityttiin aussien ja korealaisten seuraan kampukselle. Meidän koulu sattui sijaitsemaan tavallaan juuri väärällä puolella Pekingiä eli kaukana länsimaalaisten valtaamilta alueilta, mutta toisaalta se oli ihan kiva, koska se tarkoitti enemmän kommunikointia kiinan kielellä.

Vaihtareiden huoneet olivat asuntolassa saman käytävän varrella, ja meillä oli huoneissa pienet vesitankit, joista sai sekä kylmää että kiehuvaa vettä. Nuudelikeitot tulivat siis hyvin tutuiksi seuraavien kuukausien aikana. Joka huoneessa oli oma torakkakylppäri, ja meillä vaihtareilla suihkuissa oli saatavilla lämmintä vettä jopa pari tuntia päivässä. Se oli todennäköisesti luksusta verrattuna muihin asuntolan opiskelijoihin. Juokseva, puhdas vesi ei todellakaan ollut itsestäänselvyys edes Kiinan pääkaupungissa.

Forbidden City

Ensimmäiset päivät oli jännittävää tutustumista täysin erilaiseen ympäristöön. Vaikka syötiin paljon niitä nuudeleita kotona, oli ulkonasyöminen halpaa jopa opiskelijbudjetilla. Haarukoita ei lähiravintoloista löytynyt, joten kämmenet oli kipeät puikoillasyömisen opettelusta. Missään ei puhuttu englantia, joten ruokia tilattiin vaan tökkimällä jotain kiinankielisiä tekstejä menussa. Välillä tarjoilijan ilme ja elehtiminen kertoi, että nyt tuli tökättyä jotain ihan väärää kohtaa. Jos eteen sattui hyvä ruoka, yritettiin kopioida ne kiinankielen merkit menusta omiin pieniin muistikirjoihimme, jotta saman ruuan tilaus onnistuisi joskus toistekin. Joskus meidän kopioimat merkit eivät kuulemma tarkoittaneet yhtään mitään.

Mä opin Kiinassa juomaan olutta, koska olut oli halvempaa kuin vesi enkä aina halunnut olla porukassa se, joka tilaa kalliita juttuja yhteisellä illallisella. Tsing Tao on itseasiassa nykyäänkin mun lempparioluita, kevyt ja helppo juotava. Vaikka vaihdosta on jo paljon aikaa, mä muistan vieläkin miten tilataan kahdeksan olutta kiinaksi. Meitä kun oli yleensä kahdeksan liikenteessä suomalaisten ja aussien porukassa.

Me istuskeltiin usein iltaa asuntolalla, mutta silloin tällöin lähdettiin esimerkiksi keilaamaan lähiseudun ostarille. Eräältä keilausreissulta keskellä yötä kotiin palatessamme yksi tamperelainen riehakoi hyvän keilaustuloksen innoittamana ja potkaisi jotain kadulla olevaa roskaa. Sen kenkä lensi kaaressa korkean aidan yli. En muista saiko se seuraavana päivänä kenkänsä takaisin vai ei, mutta haaste sitä oli ainakin sillä meidän sen hetkisellä kiinankielentaidolla kysellä. Aina kun palattiin yömyöhään tai aamuyöstä asuntolaan, jouduttiin herättämään yövahti, joka nukkui patjallaan vartijankopissa alaoven vieressä. Se varmaan inhosi meitä vaihtareita.

Summer Palace

Sanlitun Jiuba on Pekingin kuuluisan baarikadun nimi, ja sinne mekin aina silloin tällöin suunnattiin, taksikuskien kanssa hinnasta tinkien. Kerjäläislapset piirittivät meidät kadulla ja aussi kaivoi kukkarostaan lapsille rahaa. ”Money is not an object”, se sanoi, ja oli kyllä ihan oikeassa. Opiskelijoinakin meidän taloustilanteemme vaikutti hyvältä moniin paikallisiin verrattuna. Meidän kantabaariksi Sanlitunilla muodostui kankaan takana piilossa oleva pieni pubi. Jostain syystä siellä oli aina hauska meininki ja hämärästi muistan meidän myös tanssineen baaritiskillä. Sen pubin toisessa päässä oli vessat, eli reiät lattiassa, jotka haisivat kyllä siinä päässä pubia melkoisesti.

Bussilla tai metrolla liikkuminen oli omanlaistaan touhua Kiinassa. Silloin kun bussi on suomalaisen mielestä täynnä, sinne änkeää helposti vielä parikymmentä ihmistä. Muutaman kerran jouduin hyppäämään bussista ulos vaan sen takia, etten kestänyt sitä ahtautta. Myös jonotus Kiinassa kävi joskus suomalaisen hermoille, kun takana oleva hengitti kirjaimellisesti niskaan.

Sardiinit

Joskus päätettiin säästää ja mennä kaupungille bussin sijasta kävellen. Mutta se säästö oli yhtä tyhjän kanssa. Kun käänsi sen bussilipun hinnan Suomen rahaksi, ei meillä edes ollut niin pientä kolikkoa. Mutta välillä oli vaan kivempi kävellä. Kiinalaisten tajuntaan se kävely ei mennyt. Joskus kun seistiin kartan kanssa kadunkulmassa, ystävälliset kiinalaiset näkivät tilaisuuden harjoitella englantia ja tulivat kysymään voivatko he auttaa. Kun sitten kysyttiin reittiohjetta jonnekin, alkoivat ohjeet aina samoin: ”Ottakaa bussi se ja se..” Ne eivät edes osanneet neuvoa miten kävellä johonkin. Aina olisi pitänyt ottaa bussi.

Kerran etsittiin kaupungilla ravintolaa, josta saisi hyvää Pekingin ankkaa. Pari kiinalaista opiskelijaa auttoivat taas meitä hädässä ja näyttivät meille ravintolan, jossa amerikan presienttikin oli syönyt sitä. Kerrottiin etsivämme jotain vähän edullisempaa. Lähistöltä löytyi toinen opiskelijoiden suosittelema paikka, ja koska tytöt olivat neuvoneet meille sen, kysyttiin jos ne haluaisivat tulla meidän kanssa syömään. Ne tulivat ihan mielellään ja istuivat samaan pöytään, mutta vaikka me tilattiin pöytä täyteen ankkaa, kieltäytyivät ne kohteliaasti syömästä. Vaikka kiinalaiset ehkä näkivät hyödyn siinä englannin puhumisessa länkkäreiden kanssa, eivät ne kuitenkaan olleet rahan tai ilmaisen ruuan perään. Siitä mä tykkäsin Kiinassa esimerkiksi Thaimaaseen verrattuna.

Länkkäreitä yritettiin kyllä silloin tällöin huijata. Ravintolan ruokalistat olivat kalliimpia länkkärille kuin kiinalaiselle, mikäli kaksikielisiä menuita oli saatavilla. Taksikuskit ajoivat tahallaan pidempää reittiä, jos ei niiden kanssa ollut tarkkana. Oli huikeaa huomata, että jossain vaiheessa kiinankieli alkoi taittua sen verran, että taksikuskien kanssa pystyi oikeasti riitelemään tai tarjoilijoita ohjeistamaan oikeasta hinnasta.

Meillä oli myös tutoreita Kiinassa. Ne veivät meitä aina erilaisiin tapahtumiin ja paikkoihin. Yliopiston jalisjoukkuuen kapteenina toimiva tutori vei meidät tutustumaan kuntosalille, jonne me oltiin pyydetty päästä. Meidän yllätykseksi kiinalaiset opiskelijat treenasivat siellä farkut jalassa. Koska suihkussa käyminen ei ollut kiinalaisille helppoa veden säännöstelyn vuoksi, ihmeteltiin miten jaliksenpelaajat peseytyivät treenien jälkeen. Se jäi mulle ikuiseksi mysteeriksi.

Badaling - kiinanmuuri

Ilma Pekingissä ei ollut puhdasta edes silloin vuosia sitten, enkä ehkä halua tietää mitä se on nyt. Nenäliina tuli jo silloin mustaksi niistäessä. Ihmisten tapa syljeskellä kadulla melkein vastaantulijoita päin, tai ravintoloissa sisällä lattialle, oli musta aluksi tosi ällöttävää. Ravintoloiden kokkien esiliinat olivat aina yhtä likaisia. Hygienitaso Kiinassa on hiukan eri, mihin me oltiin totuttu.

Kaikesta huolimatta mä tykkäsin Kiinasta paljon. Nyt mä toivon, että mulla olisi jonain päivänä mahdollisuus palata Pekingiin, tai nähdä vähän muitakin paikkoja Kiinassa. Meillä oli paljon suunnitelmia Kiinan matkailun varalle, mutta meidän vaihto loppui valitettavasti siihen kun SARS iski Pekingiin.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

U-434 sukellusvene Hampurissa

U434Mä olin bongannut venäläisen U-434 -sukellusveneen Hampurin satamassa Fischmarktin edustalla jo ajat sitten, mutta jotenkin siihen tutustuminen vaan jäi ja jäi. Vedessä kelluva ahdas peltipurkki nyt ei sattuneesta syystä ole parasta viikonloppuohjelmaa, jonka mä tiedän. Kunnes vihdoin mulla oli Suomesta vierailulla yksi kaveri, jonka arvelin viihtyvän U-Bootin uumenissa. Ei muuta kuin ahtaanpaikankammo koetukselle ja syvyyksiin!

Eihän tässä sentään luukkuja suljettu tai veden alle menty, mutta koska me valittiin vierailupäiväksi sunnuntai, jolloin Fischmarktissa on nimensä mukaisesti kalamarkkinat, oli siellä sukellusveneessä muutama muukin ihminen. Veikkaisin, että tunnelma oli lähes autenttinen, sillä eri lähteiden mukaan tässä vakoilupaatissa työskenteli aikoinaan jopa 60-80 hengen miehistö.

U-434 on Tango-luokan sukellusvene, rakennettu 1974 ja eläköitynyt 2002. Se näytti päällepäin melko pieneltä, mutta sisällä se tuntui monien ilmalukkojen läpi pujotellessa todella suurelta. Ei edelleenkään tilavalta, mutta nähtävää siellä riitti. Mulla oli vaikeuksia kävellä suorana sen kapeilla ja matalilla käytävillä, joten uskoisin sen miehistöllä olleen jonkin sortin kokorajoitus.

Torpedoja das Bootissa oli näytillä vain pari kappaletta, mutta niille oli varattu aika monta riviä telineitä. Toki niin pitkällä matkalla kuin esimerkiksi Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin on hyvä ollakin vähän eväitä mukana. Hytit kalpenivat ehkä hieman Tallink Siljan vastaaville, mutta koska sukellusveneissä on ilmeisesti aika lämmin, on haju varmaan ollut tässä paatissa ihan samanlainen kuin Silja Europalla aamuyöstä neljän aikaan.

Mä olin kiitollinen siitä kun toisesta oviaukosta kajasti vihdoin valo. Vaikka tämän paatin dieselmoottorit voisi saada vielä käyntiin, mä jättäisin kyllä sen risteilyn välistä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Sillä välin Yhdysvalloissa

Yhdysvaltain presidentinvaalit tuntuu kiinnostavan mun kavereita ympäri maailmaa, ja nuo viime aikaiset väittelyt ovat olleet kuuma puheenaihe täällä Saksassakin. Yksi mun kaverini työskenteli joskus vuosia sitten Hillaryn kampanjassa, joten voin kuvitella sen seuraavan näitä tapahtumia erityisellä mielenkiinnolla, vaikka nyt ulkomailla asustaakin.

Tuo amerikkalainen politiikka menee mulla joskus yli hilseen, mutta sekä Barack että Michelle Obamaa olen ihaillut erityisesti niiden kyvystä pitää puheita. Se vaikuttaa olevan yksi presidentin tärkeimmistä ominaisuuksista, ja siinä mielessä nykyinen presidentti on ollut mies paikallaan. Toki siellä on taitava koneisto takana, mutta taitavinkaan tiimi ei korvaa sitä, jos se mies etulinjassa ei osaa hommaansa.

Näissä vaaleissa lokaa tulee joka suunnasta, ja vaikka Obama yritti muistutella, että presidenttiys on työ, tuntuu sillä olevan kaikkein vähiten merkitystä nyt kun valitaan Yhdysvalloille uutta johtajaa. Mä en enää edes tiedä millä oikeasti on. Hauskimmat meemit voittakoon?

Kaikesta huolimatta alan olla vakuuttunut, että muun maailman pitäisi olla mukana tässä äänestyksessä. Tämä meininki tuntuu yhtä epäreilulta kuin vuosittainen rökäletappio Euroviisuissa. Vaikka meitä on vain viisi miljoonaa, niin kyllä meillä jotain sanottavaa tähän pitäisi olla!

Tässä viime hetken tunnelmia Euroopasta:

Trump

Trump

Sillä välin Yhdysvalloissa:

Trump

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Kennedy Steve ja muita lennonjohdon parhaita

Mä halusin pienenä lennonjohtajaksi ja lentopelosta huolimatta mua kiinnostaa vieläkin kaikki mahdollinen lentokoneisiin liittyvä. Unitedin lennolla Jenkeissä oli mahtavaa päästä koneessa kuuntelemaan radioliikennettä, joka sai mun pään ihan totaalisen pyörälle. Se oli ihan jatkuvaa pölötystä ja sain vaivoin seurattua milloin äänessä oli mun koneen pilotti ja mitä niiden käskettiin tehdä. Mun suureksi iloksi Youtubesta löytyy mahtavia nauhoituksia lennonjohtamisesta, ja mä päätinkin siirtyä niihin Air Crash Investigation -videoiden sijaan. Jos englanninkieli taipuu ja lentoliikenne kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti tsekata mistä on kyse. Mä avaan tässä hiukan mun omalla amatööritulkillani niitä keskusteluissa jatkuvasti vilahtavia termejä.

Lentokoneiden kutsumanimiä toistetaan keskusteluissa koko ajan. Kun lennonjohto kutsuu jotain tiettyä konetta, sen nimi voi olla esimerkiksi AMERICAN123 HEAVY. Jokaisella lentoyhtiöllä on oma kutsunimensä, American Airways on AMERICAN ja British Airways on SPEEDBIRD, ja näiden perään tai eteen lisätään lennonnumero. SPEEDBIRD viittaa vanhaan British Airwaysin edeltäjän Imperial Airwaysin logoon. Lentoyhtiöt valitsevat itse omat kutsumanimensä, jotta radioliikenteessä juuri itselle osoitetut viestit on helpompi bongata. Delta on DELTA, Singapore Airlines on SINGAPORE, Southwest on SOUTHWEST ja Finnairin kutsumanimi on yllättäen FINNAIR. Mutta esimerkiksi Irlantilaisen Air Linguksen callsign eli kutsumanimi on hauskasti SHAMROCK, joka tarkoittaa suomeksi apilaa, US Airways on CACTUS, China Airlines on DYNASTY ja Hong Kong Dragon Airlines on DRAGON.

Näissä kutsumanimissä käytetään ainakin Yhdysvalloissa lisäsanaa, esimerkiksi juuri tuota aiemmin mainittua HEAVYa, joka kuvailee lentokoneen kokoluokkaa tai lähinnä koneen koon vuoksi aiheutuvaa jättövirtauksen suuruutta. Ilmassa olevia tai ilmaan nousevia koneita varoitetaan toisistaan ja tuolloin kokoluokka antaa olennaista informaatiota lentäjille. Jos kokoluokka on SUPER tai HEAVY, muille se tarkoittaa, että mene hemmetti pois tieltä ja jätä turvaväli. Myös kentillä saattaa olla rajoituksia, joiden mukaan esimerkiksi kaksi SUPER-luokan konetta ei mahdu kulkemaan vierekkäin tai vastakkain kiitotien vieressä olevilla väylillä. A380 kokoiset koneet kuuluvat luokkaan SUPER, sitä seuraa luokka HEAVY, jossa ovat esimerkiksi Boeing 747 tai DC10, sekä parin pienen kolarin jälkeen myös B757. Nämä kaksi luokkaa vaaditaan käytettäväksi kutsumanimen yhteydessä esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Australiassa. Näiden jälkeen tulee muitakin luokkia, ja jokaisella koneella on sellainen, vaikka sitä ei kutsumanimessä käytettäisi.

Lennonjohdon keskusteluissa BRAVO, HOTEL, ZULU, GOLF ja muut vastaavat ovat lentokentän kulkuväylien nimiä. ”Left turn BRAVO short of GOLF” tarkottaisi käännössä vasemmalle BRAVOlle ja pysähtymistä odottamaan ennen GOLFia. Kiitoradoista puhutaan yleensä niiden numeroilla, ja kiitoratojen ylittämiseen tarvitaan aina lupa. Näiden keskusteluiden ymmärtämisessä helpottaa se tieto, että lentäjät vastaavat usein toistamalla saamansa ohjeet ja lisäämällä perään oman koneen kutsumanimen. Muita yleisesti käytettyjä sanoja keskusteluissa ovat esimerkiksi ”affir” tai ”affirmative”, joka tarkoittaa kyllä, ”negative” tietysti ei, ”wilco” tarkoittaa ”will comply” eli noudatan ohjeita ja ”roger”, joka tarkoittaa ymmärrän. Jos lennonjohtaja puhuu lentäjille toisesta koneesta sanalla ”company”, tarkoittaa se saman lentoyhtiön konetta.

Koneiden pilotit joutuvat koko ajan vaihtamaan radiotajuutta. Kun lentokone on valmis lähtemään portilta, se ottaa yhteyttä kentän lennonjohtoon, näissä esimerkeissä GROUNDiin, ja pyytää ohjausta kiitoradalle. Kiitoradalla on sitten oma lennonjohtonsa, TOWER, johon koneet ottavat yhteyttä odottaessaan vuoroaan kiitoradan vieressä. Samoin ilmatila on pilkottu pieniin osiin, ja kun kone on päässyt kiitoradalta ilmaan, ottaa se yhteyttä DEPARTUREen. DEPARTURE ohjaa koneet pois kentän ympäristön kiireisestä ilmatilasta vapaaseen ilmatilaan, jota ohjaa CENTER. Laskeutuessa koneet ottavat DEPARTUREn sijasta yhteyttä APPROACHiin. Näissä keskusteluissa esimerkiksi ”monitor 119.1” tai muu samantyylinen numerosarja tarkoittaa siis eri taajuutta, jolle koneen lentäjät ohjeistetaan seuraavaksi siirtymään.

Kennedy Steve on lennonjohtaja Stephen Abraham, joka ohjaa liikennettä JFK:n lentokentällä New Yorkissa. Tässä muutamia parhaita paloja Steven tai muiden lennonjohtajien ja lentäjien välisistä keskusteluista. Alla olevassa videossa neljän minsan kohdalla British Airwaysin lento 173 ilmoittaa Kennedy Stevelle, että ovat jumissa toisen koneen, ANAn eli All Nippon Airwaysin, vuoksi. Kennedy Steve sanoo, että asia on hänen puolestaan ok, kunhan kapteeni ei kerro niille 300-400 ihmiselle takanaan, että syy myöhästymiseen on lennonjohdossa. ”Ei tietenkään, me syytämme asiasta japanilaista”, vastaa koneen lentäjä asiallisesti.

Tässä Kennedy Steve ohjeistaa ensin Deltan vetoautoa siitä miten lentokentällä toimitaan, ja myöhemmin British Airwaysin lentäjä pyytää lennonjohdolta lupaa koneelle peruuttaa pois portilta, ja kysyy sitten onko väliä miten päin kone käännetään peruutettaessa. Kennedy Steve murjaisee vitsin, joka ei uppoa huumorintajuttomaan brittilentäjään.

Täältä näitä löytyy paljon lisää. Ja näistä ei sitten tietenkään kannata jatkaa niihin videoihin, joissa on nauhoitettu lennonjohdon keskustelua onnettomuuksien yhteydessä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Pientä pintaremppaa

Mä suunnittelen tällä hetkellä muuttoa, Suomeen! Jos se toteutuu, niin tulee olemaan rankkaa vaihtaa rakas Hampuri pikkukaupunkiin, mutta se on nyt tällä hetkellä helpoin ratkaisu. Eikä sen tietenkään tarvitse olla pysyvää, tänne pääsee aina takaisin. Mutta lyhyellä tähtäimellä se tuntuu vallan kivalta ajatukselta, mä kun rakastan muuttamista. Näköjään ihan sama minne..

Kaverikin oli hetki sitten muuttanut uuteen kotiin:

Pientä pintaremppaa

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Brasilialaiset rakastavat tapiokaa ja juustoa

MehuPalataan vielä hetkeksi Brasilian matkaan. Mä en ihan tarkalleen tiennyt mitä odottaa brasilialaisen ruuan suhteen, mutta epäilin ruokavalion perustuvan pitkältä riisiin ja papuihin, eikä runsas lihabuffetti brassiravintoloissakaan ole jäänyt multa huomaamatta. Heti ensimmäisellä aamupalalla sain sitten ihmetellä ruoka-aineita, joita en edes perusmuodoissaan tunnistanut.

Aamupala ei todellakaan koostunut mistään voileivästä tai puurosta, vaan tarjolla oli trooppisia hedelmiä, erikoisia juureksia, munakasta, lämmintä juustoa ja tapioca-lettuja. Tapioka on maniokkijauhoista valmistettu tärkkelys, josta tehty valkoinen lettu ei maistu oikein millekään. Mauttomuudesta huolimatta tapioka on yleistä, koska maniokki on niin edullista. Raaka maniokki sisältää ainetta, joka elimistössä muuttuu tappavaksi syanidiksi, joten kypsennyksestä kannattaa huolehtia erityisen tarkasti, jos maniokkia itse kokkailee.

JamssiTrooppiset hedelmät olivat ihania tuoreina, mutta osa niistä oli niin vieraita, että piti kysyä mitä osaa mistäkin hedelmästä kuuluikaan syödä. Ne tututkin hedelmät kuten ananas, mango ja papaija maistuivat tosi hyviltä. Yleisimmät juurekset meidän ruokapöydässä olivat bataatti sekä valkoinen ja lähes mauton juures jamssi, joka muistutti paljon ecuadorista tuttua yucaa. Enkä vieläkään tiedä ovatko ne sama asia, mutta todennäköisesti sukulaiskasveja.

juustoAamupalan herkuin osa mulle oli juusto, jota oli paahdettu hieman pannulla, jotta se oli lämmintä ja siinä oli rapea kuorikerros. Mä en ole koskaan syönyt niin hyvää juustoa kuin se. Mutta mä en vielä tässä vaiheessa tiennyt, että aamupala ei ollut ainoa hetki, jolloin brasilialaiset syövät juustoa.. Uimarannalla sai ostaa ihan kaikkea, ja mehän ostettiin. Sokeriruokoa pureskeltiin kuten purkkaa, ja mulle uusi tuttavuus, sokerinen kookosleivos kokada, oli ihan mielettömän makeaa. Se aamupalalta tuttu juusto tarjoiltiin rannalla oreganon kera, ja se nosti sen juuston ihan uusiin sfääreihin. Mikä herkku!

Juustoa oli todellakin ihan joka paikassa, aamiaisen, lounaan ja illallisen lisäksi tietysti myös jälkkäreissä. Esimerkiksi bananasplit tarjoillaan Brasiliassa paksun juustokerroksen kera:

Bananasplit

Recifen markkinoilla mä bongasin jätskimyyjän. Miten olisi, maistuisiko esimerkiksi tapiokajäätelö tai juustojäätelö?!

Juustojäätelöä

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Manus Island – turvapaikanhakijoiden saari

Mun korviin kantautui uutinen siitä, että Australia aikoo vihdoin sulkea paljon negatiivista huomiota herättäneen turvapaikanhakijoiden käsittelykeskuksensa Papua-Uusi-Guinealle kuuluvalla Manus Islandin saarella. Monet australialaiset ovat protestoineet saaren olemassaoloa, sillä oltavat siellä ovat todella huonot. Australia on siirtänyt maahan pyrkivät turvapaikanhakijat vuodesta 2012 alkaen saarelle tehdäkseen selväksi, ettei niillä ole Australiaan mitään asiaa. Manus Islandilla on noin 850 turvapaikanhakijaa, vaikka paljon on myös lähetetty samantien takaisin sinne mistä ne ovat tulleet.

Kun ensimmäisen kerran kuulin tästä saaresta, ajattelin heti miten vaikeaa turvapaikanhakijoilla täytyy tuolla olla. Saarelta kantautuu kauheita kertomuksia ihmisten voinnista ja Amnesty syyttää Australiaa salailusta Manus Islandin tilanteen suhteen. Tämän vuoden huhtikuussa Papua-Uusi-Guinean korkein oikeus päätti, että Manus Islandin olot estävät ihmisen oikeuden vapauteen, ja se on siten laiton. Elokuun puolessa välissä Papua-Uusi-Guinea ja Australia sopivat vihdoin Manus Islandin pakolaiskeskuksen sulkemisesta. Vain pari päivää sitä ennen saarella tapahtui verinen yhteenotto.

Mitä Manus Islandin turvapaikanhakijoille mahtaa tapahtua nyt, kun päätös saaren sulkemisesta on tehty? Ne palautetaan joko omiin maihinsa tai siirretään jonnekin, esimerkiksi Papua-Uusi-Guineaan, jolle Australia maksaa korvauksen uudelleensijoittamisesta. Jotkut vaativat Australiaa myös korvaamaan turvapaikanhakijoille näiden kärsimän laittoman vangitsemisen ajastaan saarella, mutta niin tuskin tulee käymään. Australian näkemys asiaan on se, että tämä kova politiikka on estänyt kuolemia merellä, kun vähemmän turvapaikanhakijoita on pyrkinyt veneillä Australiaan. Myös Joulusaarilla ja Naurulla on vastaavat vastaanottokeskukset, joten Manus Islandin ihmiset voidaan siirtää niihin. Tosin myös Naurulta on kerrottu Manus Islandia vastaavia uutisia huonoista oloista, eli tämä ei ratkaise ongelmaa millään tavoin. Australia yrittää neuvotella muiden maiden kanssa näiden ihmisten vastaanottamisesta, mutta vapaaehtoisia ei ole.

Jos joku Manus Islandista kuulessaan ajattelee ensimmäisenä, että hieno juttu kun turvapaikanhakijat on eristetty kauas paikallisista ihmisistä, niin mun mielestä olisi korkea aika katsoa peiliin. Mä en vähättele ainuttakaan ongelmaa, jota turvapaikanhakijoista ja vastaanottokeskuksista syntyy, päinvastoin, niistä pitää uutisoida rehdisti. Mutta turvapaikanhakijoita ei voida syyllistää tai tuomita vain siksi, että ne ovat turvapaikanhakijoita ja asuvat vastaanottokeskuksissa. Jotkut saavat kielteisen turvapaikkapäätöksen ja jotkut palaavat takaisin vapaaehtoisesti, mutta joillakin pakolaisilla ainoa vaihtoehto on sopeutua elämään uudessa maassa. Me ei voida Suomessa eikä Australiassa sulkea ovia ja silmiä tältä ongelmalta eikä Australia voi lähettää turvapaikanhakijoita jonnekin Manus Islandille ja unohtaa niitä sinne. Australia nimittäin hankaloitti hakemusten käsittelyä Manus Islandin ihmisille päättämällä, että näiden hakemukset käsitellään samassa ajassa kuin lähtömaissa odottavien hakemukset. Arvioitu jonotusaika on noin 5 vuotta! 5 vuotta vankilaa ihmiselle, jopa lapselle, joka on jättänyt kotinsa, kuulostaa järkyttävältä.

Australian tiukan pakolaispolitiikan kannattajia löytyy varmaan Suomestakin. On olemassa paljon vihaa pakolaisia ja ylipäätään pakolaiskriisiä kohtaan. Mutta pakolaisongelma ei ratkea muureilla, koska ongelma ei ole pakolaiset, vaan tilanne lähtömaissa. Kannatan ajatusta, jonka mukaan pakolaisia pitäisi pyrkiä auttamaan jo lähtömaassa, mutta tällä hetkellä valtaosa maailman pakolaisista elää jo nyt kotimaidensa lähialueilla. Se on toisaalta parempi, koska kulttuurierot eivät ole niin suuret, mutta toisaalta se myös lisää köyhien kehitysmaiden taakkaa. Valtavat pakolaisleirit eivät ole kestävä eivätkä inhimillinen ratkaisu. Pakolaiskeskustelussa vedotaan usein siihen, että pakolaisiin käytettävä raha on pois eläkeläisiltä tai muilta vähäosaisilta. Suomi kuuluu kuitenkin maailman rikkaimpien maiden joukkoon, jossa ihmisiä ei vainota, ja nyt on kysymys ihmisoikeuksista. Siitä syystä kaikkien rikkaiden länsimaiden on otettava vastaan jonkin verran pakolaisia.

Eva Orner on tehnyt vaikuttavan dokumentin Manus Islandista, sen nimi on Chasing Asylum. Mutta onkohan tässä alla olevassa videossa katsaus tulevaisuuteen??

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Jokaisella on oikeus itkeä

Musta pilviSiinä oikean brasilialaisen elämän näkemisessä oli se huono puoli, että siinä näki oikeaa brasilialaista elämää. Joskus tekee ihan hyvää saada asioita perspektiiviin elämässä, mutta joskus pitää ymmärtää, että se perspektiivi voi vääristää.

Mun uusi brasilialainen kaveri oli ollut vuoden työttömänä jouduttuaan sulkemaan kenkäkauppansa. Se oli etsinyt töitä tuloksetta ja harkitsi nyt Uber-kuskiksi ryhtymistä. Mä kysyin eikö se homma ole vaarallista, ja se sanoi: ”On toki, Uber-kuskeja puukotetaan koko ajan.” En mä sen jälkeen puhunut omasta ahdistuksesta tai tällä hetkellä pahasti vaivaavista työmotivaatiohaasteistani yhtään mitään.

Mä olen itkenyt tätäkin, että miksi mä itken, kun mulla ei ole mikään asia oikeasti huonosti. Mun terapeutti kuuntelee, mutta se oli mun masennuksesta kärsinyt kaverini, joka osasi neuvoa:

Jos ajattelee, ettei ole oikeutta itkeä tai olla masentunut, koska on ihmisiä joilla menee paljon huonommin, niin loppujen lopuksi maailmassa on vain yksi ihminen, jolla olisi oikeus valittaa.

Tuon paremmin asiaa ei voi sanoa. Siitä ymmärtää, miten tyhmää on ajatella, ettei olisi oikeutta tunnustaa voivansa henkisesti huonosti. Jokaisella on oikeus itkeä, vaikka asiat ympärillä olisi kuinka hyvin. Masennus ja muut tällaiset mielen ongelmat on niin monimutkaisia, ettei niihin välttämättä ole mitään syytä tai selitystä. Mun psykiatrini on jo todennut, että masentunut mä en ole, mutta se ei silti tiedä miksi mä itken. Tällainen ahdistus vaan tulee, ja se kuulemma myös menee. Sitä menemistä odotellessa mä olen jo vakavissani ehtinyt harkita irtisanoutumista ja muuta pientä kivaa. Kun kaikki voimavarat menee siihen, että selviytyy jotenkuten työpäivästä päivä kerrallaan, ei ole mitään mahdollisuutta yrittää etsiä elämäänsä sitä muutosta, joka ehkä voisi auttaa.

Terapiassa mä olen käynyt reilusti yli vuoden, mutta mitään merkittävää käännettä parempaan ei ole tapahtunut. Välillä on hyviä päiviä ja välillä huonoja, ja lääkkeiden avulla ahdistus on lähinnä itkuisuutta. Masennuksen kärsinyt kaveri osasi taas ymmärtää, ja sanoi, ettei se terapiassa ravaaminenkaan välttämättä auta, kun ei ole mitään traumoja, joita käsitellä. Mä nauroin, että sepä se, kun on onnellinen lapsuus, niin mistä mun pitäisi sille psykoanalyyttiselle terapeutille puhua. Mun sisäinen lapseni toki rakastaa matkustelua ja on onnellinen kun mä olen lomalla, mutta en kai mä voi koko aikaa syödä karkkia ja katsoa Pikku Kakkosta.

Tällä viikolla on töissä aika kiireistä ja mä tapaan paljon kollegoja ja muita alan ihmisiä, ja vaikka päivät on pitkiä, mä nautin kun ei tarvitse kököttää yksin toimistolla. Saa nähdä mitä tapahtuu sitten sen jälkeen. Vaikka mä en puhu mun pomolle suoraan näistä ongelmista, se näkee ne ja vaikuttaa ymmärtävän. Ei se ole tyhmä. Mä pyysin muutosta mun toimenkuvaan, ja nyt sillä on yksi mahdollisuus näyttää onko se oikeasti hyvä vai huono pomo.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Ensikosketus Brasiliaan: Recife & Olinda

En tiedä minkä pöpön mä tällä kertaa sain koneesta tai brasilialaisilta hyttysiltä, mutta lievä kuume, lihaskipu ja mahakipu on vuorotelleet mun kavereina koko tämän viikon. Hyttyset tosiaan pistivät mua kaikesta siitä hyttyskarkotteella lotraamisesta huolimatta. Mä laitoin sitä päivisinkin aurinkorasvan päälle, mutta vanhana Lapin kävijänä en kyllä yhtään yllättynyt, että sain pistoja siitä huolimatta. Hyttyset rakastaa mua näköjään ihan joka paikassa!

Recife Olindasta käsinMä seikkailin Brasiliassa Pernambucon osavaltiossa Recifen kaupungissa. Recife on siitä kätevä matkakohde, että yhden kaupungin hinnalla saa samalla kaksi. Ihan sen vieressä on nimittäin Olinda, joka on vähän kuin Vantaa Helsingin kupeessa, paitsi ei sinnepäinkään.

Eurooppalaisten siirtomaavallan aikana, kun Kolumbus oli ensin eksynyt Amerikkaan, Olinda oli aluksi ranskalaisten valtaama, mutta portugalilaiset ottivat Olindan kukkulat haltuunsa 1500-luvun alkupuolella. Portugalilaisilla oli kokemusta taistelemisesta kukkuloilla, joten kaupungin linnoitukset sijoittuivat loogisesti Olindan rinteille. Tuolloin sokeriruoko oli tärkeä viljelyskasvi, ja afrikkalaisia orjia tuotiin plantaaseille. Kun Portugalin ja Espanjan sopimus Euroopan ulkopuolisen maailman jakamisesta heikkeni, tuli Hollanti mukaan kuvioihin. Alavalla maalla taistelemaan tottuneet hollantilaiset valtasivat tilaa Recifestä ja polttivat alueen silloisen pääkaupungin Olindan. Hollantilaiset päättivät, että jokisuisto on kaupungille parempi sijainti, ja Recife alkoi kasvaa. 1640-luvulla Portugali alkoi vallata takaisin menettämiään siirtomaita, ja siksi Brasialiassa puhutaan tänäkin päivänä portugalia. Hollannin vaikutus näkyy silti hyvin Recifen katukuvassa esimerkiksi joenrannan kapeissa vieri viereen rakennetuissa taloissa.

OlindaOlinda, kuten nimikin jo kertoo, on kaunis kaupunki, joka modernimman Recifen rinnalla on kuin aikamatka 1600-luvulle. Mä opin taas jälkikäteen, että Olindan historiallinen kaupunki kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden listalle, mutta en ihmettele sitä yhtään. Olindan mäkisillä kaduilla on värikkäästi maalattuja pikkukauppoja, joissa myydään taidetta ja turistikrääsää, ja vanhat kirkot on aika vaikuttavan näköisiä erityisesti sisäpuolelta. Tämä oli siitä erikoinen reissu, että mä kävin kirkoissa enemmän kuin baareissa tai ravintoloissa!

Karu esimerkki Brasilian kaksista kasvoista oli luksusostoskeskus Riomarin viereen kasvanut suuri favela. Mereen laskevien jokien päälle rakentuneet favelat ovat yksi syy Recifen rantaveden likaisuuteen, eivätkä avoimet likavesiviemärit ympäri Recifeä todellakaan houkuttele uimaan kaupungin rannoilla. Parempi siis ottaa auto alle ja huristella parin tunnin päähän kaupungin pölystä.

CarneirosPorto de Galinhas on yksi suosituimmista rantalomakohteista Pernambucossa, mutta mun makuun vieläkin kauniimpi oli Praia dos Carneiros. Jokiristeilyllä ja Atlantin rannalla aurinkotuolissa löhöillessä on helppo unohtaa ne Brasilian toiset kasvot ja olla kuin kuka tahansa turisti. Kaupunkiin palatessa se todellisuus kuitenkin valkeni heti uudelleen.

Liikenneruuhkassa istuessa mun kaverin kaveri kertoi, miten oli joutunut sulkemaan kenkäkauppansa, kun liiketilan vuokra oli kolminkertaistunut ja ihmisten shoppailu vähentynyt. Työttömyyttä oli nyt jatkunut jo vuoden, eikä poliittinen ja taloudellinen tilanne näytä mitään paranemisen merkkejä. Ruuhkassa seisovien autojen ympärillä pyöri ihmisiä, jotka yrittivät ansaita kolikkoja tarjoamalla tuulilasinpesua ja kauppaamalla lähes mitä tahansa tuotteita. Me pidettiin ovet visusti lukossa, mutta ostettiin silloin tällöin vettä tai hedelmiä ikkunan raosta.

Vahtikoirat odottamassa pesuaRecifen keskustassa ajellessa ohitettiin Latinalaisen Amerikan vanhin synagoga, ja kaverin loistavasta opastuskierroksesta huolimatta mulle jäi vähän sellanen fiilis, että en tiedä missä siellä olisi turvallista kävellä edes päiväsaikaan. Tällä reissulla mä missasin Recifen ja Olindan karnevaalit, jotka ovat kuulemma kokemisen arvoiset, mutta mä en viihdy isoissa väkijoukoissa enkä tiedä osaisinko nauttia karnevaaleista millään tavalla, kun turvallisuus näytti olevan paikallisten huolenaihe koko ajan ihan normipäivinäkin. Mun majapaikkaa vartioi isot fila brasileirot, ja kun ne alkoivat yöllä haukkumaan, pelkäsi mun paikallinen kaveri niin paljon, ettei uskaltanut liikkua huoneestaan minnekään. Millaista olisi asua paikassa, jossa kotonakin pitää pelätä?

Onneksi mä olin reisussa vaan turistina, ja mulla oli kyllä ihan turvallinen olo koko ajan. Brasilia ei ole mikään paratiisi, mutta paratiisirantoja sieltä löytyy. Tämä pelottava ja valtava maa jätti mulle sellaisen fiiliksen, että olisi kiva nähdä joskus muitakin paikkoja siellä. Ihmiset on ihania, ja nähtävää Brasiliassa varmasti riittää.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone