Kuokkavieras Kataja

Miten sattuikin, että mä olin käymässä Suomessa ja istuin telkkarin ääressä juuri silloin kun Kuokkavieras Katajan jaksossa vierailtiin kesäisellä Somerolla!

En ollut nähnyt muita Katajan seikkailuja, joten ohjelman kulku valkeni mulle vasta jakson alussa. Tyypit siis tupsahtivat Somerolle ilman pennin hyrrää, aikomuksenaan testata paikkakuntalaisten vieraanvaraisuutta parin vuorokauden ajan. Alkoi heti pelottaa, että joku pihi pappa osuu niiden tielle heti alkuun. Mutta ei, sai ne kolme nälkäistä miestä heti ensimmäisestä talosta yhden banaanin jaettavakseen. Miten vieraanvaraista!

Oikeasti olin oikein tyytyväinen siihen miten somerolaiset jaksossa esiintyivät. Monta tuttuakin oli eksynyt kuviin. Jussin Baarissa Kataja pääsi kokkaamaan ruokaa itselleen, ja Anita Hallapelto Helmestä lahjoitti kuvaajalle mekon naistentansseja varten. Kyyti tansseihin Ämyrille järjestyi näppärästi kylän parhaimpien nähtävyyksien kuten Baddingin kioskin ja Hiidenlinnan kautta. Cafe Rosesta miehet saivat aamupalaa, ja majoitus järjestyi sekä paikkakuntalaisten kotona että kaupunginjohtaja Sami Suikkasen pihamaalla.

Mä viestittelin yhdelle toiselle entiselle somerolaiselle ohjelman kulusta ja siinä vierailluista paikoista:

Kuokkavieras Kataja

P.S. Jakso löytyy vielä Ruudusta, jos jotakuta kiinnostaa.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Murteista ja meirän murresta

Kun mä törmäsin Hampurissa siihen argentiinalaiseen, joka opiskeli kansalaisopistossa suomea, mä jäin miettimään, että opetetaankohan sille siellä kirjakieltä vai yleiskieltä. Jos joku ulkomaanelävä nimittäin opettelee kirjakielen persoonapronominit, eihän se raukka ymmärrä Etelä-Suomessa vieraillessaan yhtään mitään.

Mä olen aina ihaillut sekä savolaista että eteläkarjalaista murretta, jotka molemmat vaikuttavat hyvin vahvoilta. Vahvalla tarkoitan sitä, että esimerkiksi uudelle seudulle muuttava lappeenrantalainen ei kovin helposti hylkää mietä ja sietä. Toki se on ihmisestäkin kiinni. Itse yritin Lappeenrannassa pitää kiinni omasta murteestani, vaikka opettelinkin reikäleivän ja ruisleivän sekä tuiman ja tulisen erot.

Mun yksi kaverini on varsinainen kameleontti, se ottaa kanssapuhujan murteesta heti kiinni ja nappaa siitä osan itselleen. Pidemmän aikaa jollakin alueella majailtuaan se puhuu paikallista murretta ihan sujuvasti. Se sanoo, ettei tee sitä tarkoituksella, mutta ei se ainakaan itseään estele niitä murresanoja omaan puheeseen napatessaan.

Olen parhaillaan käymässä Somerolla, joten meikäläisen murre voimistuu taas hetkeksi. Onneksi kaverit Hampurissa eivät sitä kuule, kun ei puhuta keskenämme suomea. Espoolaisilla oli tapana huomauttaa, että sitä on taas oltu viikonloppu maalla, kun mä olin sattunut käymään kotipuolessa.

Röllihän ymmärtää vain someroa. En saa sitä pysähtymään, jos sanon ”pysähdy”, ”seis”, tai ”stop”. Jos sille sen sijaan sanoo ”orota”, niin se pysähtyy ihan nätisti. Eilen opittiin, että jos Röllille sanoo ”suihku” tai ”pesu”, niin se menee mun sängyn alle piiloon.

Joku sanoi: "Orota!"

Joku sanoi: ”Orota!”

Istuttiin äsken ruokapöydässä ja juteltiin murteista. Mä ihmettelin Porin murretta, ja omaa ei-niin-positiivista mielikuvaani siitä. Mutsi, joka itse puhuu vahvaa someroa, sanoi: ”Entäs Salon murre sitte! Matti ot leippä!” Naurettiin niin kovin, että meinattiin molemmat tukehtua ruokaamme. Ei olisi pitänyt haukata sitä leippä juuri silloin.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Rokkaavimmat kaupungit TOP6

Aloin muistelemaan kaikkia hyviä rokkikeikkoja eri puolilla maailmaa, ja sen seurauksena tässä pieni listaus mun suosikkikaupungeista siitä näkökulmasta, missä kaupungissa on parhaimmat rokkimeiningit.

1. Nashville

Nashville

Itseoikeutettu ykkönen on tietenkin Nashville, maailman musiikkipääkaupunki ja countryn kehto. Nashvillessä kotia pitävien muusikoiden ja livemusan lisäksi kaupungista löytyy muun muassa monia kuuluisia levytysstudioita, Country Music Hall of Fame ja radiokonserttisali Grand Ole Opry.

2. Las Vegas

Las Vegas

Las Vegas rokkaa, koska kaikki rokkaritkin on siellä.

3. Memphis

Memphis

Ei rokista voi edes puhua ilman Memphisiä. Beale streetillä soi blues, ja historian siipien havina on käsinkosketeltavaa sekä Gracelandissä että Sun Recordsilla.

4. Hampuri

Hampuri

Hampuri on hurmannut mut tapahtumillaan. Täältä löytyy kaikkea mun makuuni ja vähän enemmänkin. Mä en koskaan kyllästy katselemaan laivoja tai merimiehiä Elbellä, mutta ne on ne rokkikeikat Knustissa, Blues Clubilla ja Reeperbahnilla, jotka ovat saaneet mut viihtymään täällä. Ilman Hampuria ei myöskään olisi sitä Beatlesia, jonka musaa me tänä päivänä rakastetaan.

5. Barcelona

Barcelona

Mä inhoan Barcelonetaa, eikä La Ramblakaan ole vienyt mun sydäntäni, mutta jotenkin mä löysin Barcelonasta omat kulmani ja oman musiikkini. Nu Niles soittamassa Sala Apolossa, mitä sitä ihminen muuta tarvitsee? Barcelonan oma big band on myös huikea.

6. Wien

Wien

Satumaiset häät ja joulunalusaika Wienissä saattavat ehkä vaikuttaa siihen, miksi mä olen ihastunut Wieniin. Myönnettäköön, että mun vierailut kaupungissa ovat olleet varsin mielenkiintoisia erityisesti matkaseuran ja paikallisten kavereiden vuoksi. Mutta minkäs sitä hyville reissuille voi. Soul Veranda ja Slapbacks ovat Itävallan parasta antia.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Uni ja todellisuus, menneisyys ja nykyisyys

Mä olen viime kuukausina kirjoittanut paljon unia muistiin ja jutellut niistä terapeutille. Melkein kaikki mun unet pohjautuvat lähipäivien tapahtumiin ja niissä heränneisiin tunteisiin. Mun unissa harvoin tapahtuu mitään outoa, jota en osaisi linkata nykyhetkeen. Nyt näin kuitenkin todella outoa unta enkä ymmärrä mistä se tuli tai mitä se tarkoitti. Lapsuus ja tulevaisuus olivat siinä ihan sulassa sovussa.

Mulla oli pienenä tapana hyppiä pituutta meidän takapihalla, kalliolta hiekalle, ja tässä unessa mä näytin sen pituushyppypaikan mun veljen lapsille, joista nuorempikin oli unessa kasvanut siihen ikään, että juoksu sujui. Elettiin siis tulevaisuutta. Pituushyppypaikka oli unessa vain hiukan ruohottunut, mutta mä onnistuin tekemään siihen pehmeän hiekkakasan, vaikka tosiasiassa se paikka ei ole enää hiekkaa nähnytkään. Mä muistelin lapsuuttani veljenpojalle, joka siinä unessa noin 5-6-vuotiaana hyppäsi pituutta ja intoili omasta ennätyksestään. Sitten mä olin lapsi, otin vauhtia ja ponnistin pitkän hypyn hiekalle.

Samalla hetkellä talon nurkan takaa tassutteli esiin oranssi kissa, jonka mä tietysti tunnistin vanhaksi kissakseni, Oskuksi. Mä sain kissan pienenä naapurin navetasta ja se eli koko elämänsä eli 8 vuotta mun kanssani. Se oli persoonallinen kollikissa, joka ei tunkenut ihmisten syliin vaan valitsi tarkasti kuka sitä sai silittää. Unessa se tuli puskemaan mua jalkoihin ja mä nostin kissan syliin. Mun siitä rakkaasta kissasta näkemäni unet voi laskea yhden käden sormilla, ja aina kun näin on tapahtunut, mulla on ollut herättyäni hyvin vahva ja erittäin outo tunne. Sellainen, että olipa kivaa, kun se kissa kävi mua moikkaamassa pitkästä aikaa.

Otin aamulla kynän kauniiseen käteen ja kirjoitin unen heti muistiin, mutta en mä sitä olisi unohtanut muutenkaan. Se jäi pyörimään mun mieleen koko päiväksi.

Mulle tulee parin vuoden välein levoton olo, ja nytkin olen jo jonkun aikaa pohtinut muuttoa. Olen sekä katsellut uusia asuntoja Hampurista että miettinyt Suomeen paluuta. Tunnen oloni kotoisaksi nykyisessä kodissani ja järki sanoi, ettei kannata hylätä lattialämmitystä talven edellä, mutta joku levottomuus sai mut kuitenkin kaipaamaan muuttoa ja muutosta. Hampuria mä rakastan täydestä sydämestäni, mutta umpikuja töissä johti siihen, että ratkaisua oli haettava muualta. Tämän unen näkemisen jälkeen sain käsiini uuden työsopimuksen, joka tarkoittaa reilua palkankorotusta ja uusia haasteita vanhassa työpaikassa. Lisäksi se tarkoittaa uutta lokaatiota eli muuttoa takaisin Suomeen, mutta uuteen kaupunkiin.

Mä olen toisaalta innoissani tulevista haasteista, ja erityisesti muutosta. Olen katsellut sisustusohjelmia netistä enkä malta odottaa, että pääsen kaivamaan autotallista pahveihin käärityn ecuadorilaisen tauluni. Mun paksu musta-oranssi matto on odottaa aukirullausta, ja lasinen sohvapöytä uudelleenkokoamista. Mä en malta odottaa, että saan tehtyä itselleni uuden kodin jonnekin.

Toisaalta mua hirvittää se tilanne, kun olen purkanut muuttolaatikot, täyttänyt jääkaapin ja istun teemuki kädessä, villasukat jalassa, uudella sohvalla uudessa kodissani. Mitäs sitten? Minne mä menen? Ketä mä näen? Mun kaverit on täällä. Hampuri on mun kaupunki. Mä en voi sitten enää hypätä bussiin ja mennä tyttöjen leffailtaan Savoyhin. Mä en voi kävellä treffeille Schanzeen tai mennä illalliselle Zwickiin. Kukaan ei enää pelaa mun kanssa tennistä.

Melko ristiriitaisin fiiliksin siis kohti tulevaa. Mä otan tämän väliaikaisena ratkaisuna, joka selvittää umpisolmun töissä ja sitä kautta toivon mukaan myös rauhoittaa muutenkin. Mä en tiedä missä mä olen kahden vuoden tai viiden vuoden kuluttua, mutta ei se haittaa. Mä voin aina palata Hampuriin. Ja mulla on vielä parisen kuukautta aikaa nauttia kaupungista ja kavereiden seurasta täällä. Ja joulumarkkinoista. Tärkeintä on tehdä se muutos.

House

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Bridget Jones’ Baby

Bridget Jones BabyMun kaverit Suomessa kehuivat tätä leffaa jo ajat sitten. Mä selailin silloin Savoyn ja Abatonin leffavalikoimaa ja ihmettelin, kun en löytänyt uusinta Bridget Jonesia täältä ollenkaan. Menikö se muka niin nopeasti ohi, että mä missasin sen kokonaan?

Onneksi tajusin pian, että tämä sama asiahan koskee täällä muitakin ensi-iltaan tulevia leffoja; ne tulee Saksassa alkuperäiskielelläkin ensi-iltaan myöhässä, koska saksankielisen version duppauksessa menee aikaa. Bridget Jones’ Baby oli siis tulossa valikoimiin vasta viikkojen päästä. Varattiin kaverin kanssa liput Savoyn ensi-iltaan heti kun liput tulivat myyntiin.

Musta tuntuu, että siitä alkuperäisestä Bridget Jonesista on aika kauan aikaa. Bridget Jones on tällä välin elänyt omaa elämäänsä ja keskittynyt uraansa.. Nyt oli todennäköisesti luvassa hersyvä komediapläjäys, jonka aihe ainakin otsikon perusteella oli vauva. Ja kun mukana seikkailee syötävän hyvännäköinen Patrick Dempsey, mä tosiaan odotin tämän leffan näkemistä.

Savoy oli ääriään myöten täynnä, ja mä olin taas ikionnellinen siitä, että Hampurista ylipäätään löytyy alkuperäiskielellä leffoja näyttävä teatteri. En halunnut edes miettiä miltä Zellwegerin ääni olisi saksankielellä kuulostanut. Tai Dempseyn. Paikalla oli noin biljoona naista ja pari eksyneen näköistä miestä, ja meille tarjottiin skumppaa heti ovella. Ei hullumpi tapa aloittaa leffailta.

Savoyssa on aivan mahtavat penkit, eikä mua haitannut yhtään joutua istumaan erillään kavereista, koska mun penkissä oli jalkatukimekanismi taaksepäin nojattaessa. Otin siis lokoisan asennon ja sukelsin Bridget Jonesin maailmaan. Mun vieressä sattui istumaan äänekäs nainen, joka reagoi hörönaurulla lähes jokaiseen kohtaukseen. Se nauru tarttui muhunkin, ja mä en oikeasti yhtään hillinnyt itseäni leffan aikana. Teki kyllä todella hyvää nauraa vedet silmissä koko leffan ajan.

Bridget Jones’ Baby on todellakin hillittömän hauska leffa. Tai sitten mulla oli juuri oikeanlainen fiilis tähän elokuvaan. Yleensä mua häiritsee leffoissa epäuskottavat asiat, esimerkiksi se, että joku jättää kukkaronsa pankkiautomaatin lasiovien sisälle eikä pääse sinne takaisin. Normaalisti ajattelisin, että kyllä joku sinne automaatille pian pyrkisi ja avaisi sen oven. Tässä leffassa annoin mokomien yksityiskohtien olla, ja nauroin vaan. Mä en myöskään ole koskaan tykännyt Darcystä, joten leffan loppu ei ollut paras mahdollinen, mutta ei sekään latistanut tunnelmaa. Pääasia, että Bridget on vihdoin onnellinen.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Reissunaisen reppu: Vaihtarina Pekingissä

Mä en itseasiassa koskaan haaveillut Kiinaan lähdöstä, vaikka pidinkin vaihto-oppilaaksi lähtemistä itsestäänselvänä. Jostain syystä Malesia houkutteli mua enemmän, ja sinne suunnittelin lähteväni heti kun vaihdon aika opinnoissa koittaisi. Meidän koulussa Suomessa oli vaihtareita lähinnä Saksasta, Puolasta, Venäjältä ja Kiinasta, ja kiinalaisten kanssa oli sellainen diili, ettei majoitukset maksaneet mitään vaihtareille kummassakaan päässä. Meille tuli itseasiassa vaihtoon myös kiinalainen opettaja, joka hengaili meidän koululla ja piti kiinan kielen alkeiskursseja kaikille kiinnostuneille, meikäläinen mukaanlukien. Kun vaihdosta sitten alettiin puhumaan, ehdotettiin meille Kiinaa ja ystävyyskouluamme siellä. Peking alkoi yhtäkkiä kiinnostaa, ja niinpä mä lähdin Kiinaan, pari alkeistuntia taskussa.

Taivaallisen rauhan aukio

Mun oppilaitos Kiinassa oli Pekingin Teknologiayliopisto, ja meitä kerääntyi sinne kiva porukka vaihtareita. Mä ja muutama muu suomalainen liityttiin aussien ja korealaisten seuraan kampukselle. Meidän koulu sattui sijaitsemaan tavallaan juuri väärällä puolella Pekingiä eli kaukana länsimaalaisten valtaamilta alueilta, mutta toisaalta se oli ihan kiva, koska se tarkoitti enemmän kommunikointia kiinan kielellä.

Vaihtareiden huoneet olivat asuntolassa saman käytävän varrella, ja meillä oli huoneissa pienet vesitankit, joista sai sekä kylmää että kiehuvaa vettä. Nuudelikeitot tulivat siis hyvin tutuiksi seuraavien kuukausien aikana. Joka huoneessa oli oma torakkakylppäri, ja meillä vaihtareilla suihkuissa oli saatavilla lämmintä vettä jopa pari tuntia päivässä. Se oli todennäköisesti luksusta verrattuna muihin asuntolan opiskelijoihin. Juokseva, puhdas vesi ei todellakaan ollut itsestäänselvyys edes Kiinan pääkaupungissa.

Forbidden City

Ensimmäiset päivät oli jännittävää tutustumista täysin erilaiseen ympäristöön. Vaikka syötiin paljon niitä nuudeleita kotona, oli ulkonasyöminen halpaa jopa opiskelijbudjetilla. Haarukoita ei lähiravintoloista löytynyt, joten kämmenet oli kipeät puikoillasyömisen opettelusta. Missään ei puhuttu englantia, joten ruokia tilattiin vaan tökkimällä jotain kiinankielisiä tekstejä menussa. Välillä tarjoilijan ilme ja elehtiminen kertoi, että nyt tuli tökättyä jotain ihan väärää kohtaa. Jos eteen sattui hyvä ruoka, yritettiin kopioida ne kiinankielen merkit menusta omiin pieniin muistikirjoihimme, jotta saman ruuan tilaus onnistuisi joskus toistekin. Joskus meidän kopioimat merkit eivät kuulemma tarkoittaneet yhtään mitään.

Mä opin Kiinassa juomaan olutta, koska olut oli halvempaa kuin vesi enkä aina halunnut olla porukassa se, joka tilaa kalliita juttuja yhteisellä illallisella. Tsing Tao on itseasiassa nykyäänkin mun lempparioluita, kevyt ja helppo juotava. Vaikka vaihdosta on jo paljon aikaa, mä muistan vieläkin miten tilataan kahdeksan olutta kiinaksi. Meitä kun oli yleensä kahdeksan liikenteessä suomalaisten ja aussien porukassa.

Me istuskeltiin usein iltaa asuntolalla, mutta silloin tällöin lähdettiin esimerkiksi keilaamaan lähiseudun ostarille. Eräältä keilausreissulta keskellä yötä kotiin palatessamme yksi tamperelainen riehakoi hyvän keilaustuloksen innoittamana ja potkaisi jotain kadulla olevaa roskaa. Sen kenkä lensi kaaressa korkean aidan yli. En muista saiko se seuraavana päivänä kenkänsä takaisin vai ei, mutta haaste sitä oli ainakin sillä meidän sen hetkisellä kiinankielentaidolla kysellä. Aina kun palattiin yömyöhään tai aamuyöstä asuntolaan, jouduttiin herättämään yövahti, joka nukkui patjallaan vartijankopissa alaoven vieressä. Se varmaan inhosi meitä vaihtareita.

Summer Palace

Sanlitun Jiuba on Pekingin kuuluisan baarikadun nimi, ja sinne mekin aina silloin tällöin suunnattiin, taksikuskien kanssa hinnasta tinkien. Kerjäläislapset piirittivät meidät kadulla ja aussi kaivoi kukkarostaan lapsille rahaa. ”Money is not an object”, se sanoi, ja oli kyllä ihan oikeassa. Opiskelijoinakin meidän taloustilanteemme vaikutti hyvältä moniin paikallisiin verrattuna. Meidän kantabaariksi Sanlitunilla muodostui kankaan takana piilossa oleva pieni pubi. Jostain syystä siellä oli aina hauska meininki ja hämärästi muistan meidän myös tanssineen baaritiskillä. Sen pubin toisessa päässä oli vessat, eli reiät lattiassa, jotka haisivat kyllä siinä päässä pubia melkoisesti.

Bussilla tai metrolla liikkuminen oli omanlaistaan touhua Kiinassa. Silloin kun bussi on suomalaisen mielestä täynnä, sinne änkeää helposti vielä parikymmentä ihmistä. Muutaman kerran jouduin hyppäämään bussista ulos vaan sen takia, etten kestänyt sitä ahtautta. Myös jonotus Kiinassa kävi joskus suomalaisen hermoille, kun takana oleva hengitti kirjaimellisesti niskaan.

Sardiinit

Joskus päätettiin säästää ja mennä kaupungille bussin sijasta kävellen. Mutta se säästö oli yhtä tyhjän kanssa. Kun käänsi sen bussilipun hinnan Suomen rahaksi, ei meillä edes ollut niin pientä kolikkoa. Mutta välillä oli vaan kivempi kävellä. Kiinalaisten tajuntaan se kävely ei mennyt. Joskus kun seistiin kartan kanssa kadunkulmassa, ystävälliset kiinalaiset näkivät tilaisuuden harjoitella englantia ja tulivat kysymään voivatko he auttaa. Kun sitten kysyttiin reittiohjetta jonnekin, alkoivat ohjeet aina samoin: ”Ottakaa bussi se ja se..” Ne eivät edes osanneet neuvoa miten kävellä johonkin. Aina olisi pitänyt ottaa bussi.

Kerran etsittiin kaupungilla ravintolaa, josta saisi hyvää Pekingin ankkaa. Pari kiinalaista opiskelijaa auttoivat taas meitä hädässä ja näyttivät meille ravintolan, jossa amerikan presienttikin oli syönyt sitä. Kerrottiin etsivämme jotain vähän edullisempaa. Lähistöltä löytyi toinen opiskelijoiden suosittelema paikka, ja koska tytöt olivat neuvoneet meille sen, kysyttiin jos ne haluaisivat tulla meidän kanssa syömään. Ne tulivat ihan mielellään ja istuivat samaan pöytään, mutta vaikka me tilattiin pöytä täyteen ankkaa, kieltäytyivät ne kohteliaasti syömästä. Vaikka kiinalaiset ehkä näkivät hyödyn siinä englannin puhumisessa länkkäreiden kanssa, eivät ne kuitenkaan olleet rahan tai ilmaisen ruuan perään. Siitä mä tykkäsin Kiinassa esimerkiksi Thaimaaseen verrattuna.

Länkkäreitä yritettiin kyllä silloin tällöin huijata. Ravintolan ruokalistat olivat kalliimpia länkkärille kuin kiinalaiselle, mikäli kaksikielisiä menuita oli saatavilla. Taksikuskit ajoivat tahallaan pidempää reittiä, jos ei niiden kanssa ollut tarkkana. Oli huikeaa huomata, että jossain vaiheessa kiinankieli alkoi taittua sen verran, että taksikuskien kanssa pystyi oikeasti riitelemään tai tarjoilijoita ohjeistamaan oikeasta hinnasta.

Meillä oli myös tutoreita Kiinassa. Ne veivät meitä aina erilaisiin tapahtumiin ja paikkoihin. Yliopiston jalisjoukkuuen kapteenina toimiva tutori vei meidät tutustumaan kuntosalille, jonne me oltiin pyydetty päästä. Meidän yllätykseksi kiinalaiset opiskelijat treenasivat siellä farkut jalassa. Koska suihkussa käyminen ei ollut kiinalaisille helppoa veden säännöstelyn vuoksi, ihmeteltiin miten jaliksenpelaajat peseytyivät treenien jälkeen. Se jäi mulle ikuiseksi mysteeriksi.

Badaling - kiinanmuuri

Ilma Pekingissä ei ollut puhdasta edes silloin vuosia sitten, enkä ehkä halua tietää mitä se on nyt. Nenäliina tuli jo silloin mustaksi niistäessä. Ihmisten tapa syljeskellä kadulla melkein vastaantulijoita päin, tai ravintoloissa sisällä lattialle, oli musta aluksi tosi ällöttävää. Ravintoloiden kokkien esiliinat olivat aina yhtä likaisia. Hygienitaso Kiinassa on hiukan eri, mihin me oltiin totuttu.

Kaikesta huolimatta mä tykkäsin Kiinasta paljon. Nyt mä toivon, että mulla olisi jonain päivänä mahdollisuus palata Pekingiin, tai nähdä vähän muitakin paikkoja Kiinassa. Meillä oli paljon suunnitelmia Kiinan matkailun varalle, mutta meidän vaihto loppui valitettavasti siihen kun SARS iski Pekingiin.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

U-434 sukellusvene Hampurissa

U434Mä olin bongannut venäläisen U-434 -sukellusveneen Hampurin satamassa Fischmarktin edustalla jo ajat sitten, mutta jotenkin siihen tutustuminen vaan jäi ja jäi. Vedessä kelluva ahdas peltipurkki nyt ei sattuneesta syystä ole parasta viikonloppuohjelmaa, jonka mä tiedän. Kunnes vihdoin mulla oli Suomesta vierailulla yksi kaveri, jonka arvelin viihtyvän U-Bootin uumenissa. Ei muuta kuin ahtaanpaikankammo koetukselle ja syvyyksiin!

Eihän tässä sentään luukkuja suljettu tai veden alle menty, mutta koska me valittiin vierailupäiväksi sunnuntai, jolloin Fischmarktissa on nimensä mukaisesti kalamarkkinat, oli siellä sukellusveneessä muutama muukin ihminen. Veikkaisin, että tunnelma oli lähes autenttinen, sillä eri lähteiden mukaan tässä vakoilupaatissa työskenteli aikoinaan jopa 60-80 hengen miehistö.

U-434 on Tango-luokan sukellusvene, rakennettu 1974 ja eläköitynyt 2002. Se näytti päällepäin melko pieneltä, mutta sisällä se tuntui monien ilmalukkojen läpi pujotellessa todella suurelta. Ei edelleenkään tilavalta, mutta nähtävää siellä riitti. Mulla oli vaikeuksia kävellä suorana sen kapeilla ja matalilla käytävillä, joten uskoisin sen miehistöllä olleen jonkin sortin kokorajoitus.

Torpedoja das Bootissa oli näytillä vain pari kappaletta, mutta niille oli varattu aika monta riviä telineitä. Toki niin pitkällä matkalla kuin esimerkiksi Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin on hyvä ollakin vähän eväitä mukana. Hytit kalpenivat ehkä hieman Tallink Siljan vastaaville, mutta koska sukellusveneissä on ilmeisesti aika lämmin, on haju varmaan ollut tässä paatissa ihan samanlainen kuin Silja Europalla aamuyöstä neljän aikaan.

Mä olin kiitollinen siitä kun toisesta oviaukosta kajasti vihdoin valo. Vaikka tämän paatin dieselmoottorit voisi saada vielä käyntiin, mä jättäisin kyllä sen risteilyn välistä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Sillä välin Yhdysvalloissa

Yhdysvaltain presidentinvaalit tuntuu kiinnostavan mun kavereita ympäri maailmaa, ja nuo viime aikaiset väittelyt ovat olleet kuuma puheenaihe täällä Saksassakin. Yksi mun kaverini työskenteli joskus vuosia sitten Hillaryn kampanjassa, joten voin kuvitella sen seuraavan näitä tapahtumia erityisellä mielenkiinnolla, vaikka nyt ulkomailla asustaakin.

Tuo amerikkalainen politiikka menee mulla joskus yli hilseen, mutta sekä Barack että Michelle Obamaa olen ihaillut erityisesti niiden kyvystä pitää puheita. Se vaikuttaa olevan yksi presidentin tärkeimmistä ominaisuuksista, ja siinä mielessä nykyinen presidentti on ollut mies paikallaan. Toki siellä on taitava koneisto takana, mutta taitavinkaan tiimi ei korvaa sitä, jos se mies etulinjassa ei osaa hommaansa.

Näissä vaaleissa lokaa tulee joka suunnasta, ja vaikka Obama yritti muistutella, että presidenttiys on työ, tuntuu sillä olevan kaikkein vähiten merkitystä nyt kun valitaan Yhdysvalloille uutta johtajaa. Mä en enää edes tiedä millä oikeasti on. Hauskimmat meemit voittakoon?

Kaikesta huolimatta alan olla vakuuttunut, että muun maailman pitäisi olla mukana tässä äänestyksessä. Tämä meininki tuntuu yhtä epäreilulta kuin vuosittainen rökäletappio Euroviisuissa. Vaikka meitä on vain viisi miljoonaa, niin kyllä meillä jotain sanottavaa tähän pitäisi olla!

Tässä viime hetken tunnelmia Euroopasta:

Trump

Trump

Sillä välin Yhdysvalloissa:

Trump

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Kennedy Steve ja muita lennonjohdon parhaita

Mä halusin pienenä lennonjohtajaksi ja lentopelosta huolimatta mua kiinnostaa vieläkin kaikki mahdollinen lentokoneisiin liittyvä. Unitedin lennolla Jenkeissä oli mahtavaa päästä koneessa kuuntelemaan radioliikennettä, joka sai mun pään ihan totaalisen pyörälle. Se oli ihan jatkuvaa pölötystä ja sain vaivoin seurattua milloin äänessä oli mun koneen pilotti ja mitä niiden käskettiin tehdä. Mun suureksi iloksi Youtubesta löytyy mahtavia nauhoituksia lennonjohtamisesta, ja mä päätinkin siirtyä niihin Air Crash Investigation -videoiden sijaan. Jos englanninkieli taipuu ja lentoliikenne kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti tsekata mistä on kyse. Mä avaan tässä hiukan mun omalla amatööritulkillani niitä keskusteluissa jatkuvasti vilahtavia termejä.

Lentokoneiden kutsumanimiä toistetaan keskusteluissa koko ajan. Kun lennonjohto kutsuu jotain tiettyä konetta, sen nimi voi olla esimerkiksi AMERICAN123 HEAVY. Jokaisella lentoyhtiöllä on oma kutsunimensä, American Airways on AMERICAN ja British Airways on SPEEDBIRD, ja näiden perään tai eteen lisätään lennonnumero. SPEEDBIRD viittaa vanhaan British Airwaysin edeltäjän Imperial Airwaysin logoon. Lentoyhtiöt valitsevat itse omat kutsumanimensä, jotta radioliikenteessä juuri itselle osoitetut viestit on helpompi bongata. Delta on DELTA, Singapore Airlines on SINGAPORE, Southwest on SOUTHWEST ja Finnairin kutsumanimi on yllättäen FINNAIR. Mutta esimerkiksi Irlantilaisen Air Linguksen callsign eli kutsumanimi on hauskasti SHAMROCK, joka tarkoittaa suomeksi apilaa, US Airways on CACTUS, China Airlines on DYNASTY ja Hong Kong Dragon Airlines on DRAGON.

Näissä kutsumanimissä käytetään ainakin Yhdysvalloissa lisäsanaa, esimerkiksi juuri tuota aiemmin mainittua HEAVYa, joka kuvailee lentokoneen kokoluokkaa tai lähinnä koneen koon vuoksi aiheutuvaa jättövirtauksen suuruutta. Ilmassa olevia tai ilmaan nousevia koneita varoitetaan toisistaan ja tuolloin kokoluokka antaa olennaista informaatiota lentäjille. Jos kokoluokka on SUPER tai HEAVY, muille se tarkoittaa, että mene hemmetti pois tieltä ja jätä turvaväli. Myös kentillä saattaa olla rajoituksia, joiden mukaan esimerkiksi kaksi SUPER-luokan konetta ei mahdu kulkemaan vierekkäin tai vastakkain kiitotien vieressä olevilla väylillä. A380 kokoiset koneet kuuluvat luokkaan SUPER, sitä seuraa luokka HEAVY, jossa ovat esimerkiksi Boeing 747 tai DC10, sekä parin pienen kolarin jälkeen myös B757. Nämä kaksi luokkaa vaaditaan käytettäväksi kutsumanimen yhteydessä esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Australiassa. Näiden jälkeen tulee muitakin luokkia, ja jokaisella koneella on sellainen, vaikka sitä ei kutsumanimessä käytettäisi.

Lennonjohdon keskusteluissa BRAVO, HOTEL, ZULU, GOLF ja muut vastaavat ovat lentokentän kulkuväylien nimiä. ”Left turn BRAVO short of GOLF” tarkottaisi käännössä vasemmalle BRAVOlle ja pysähtymistä odottamaan ennen GOLFia. Kiitoradoista puhutaan yleensä niiden numeroilla, ja kiitoratojen ylittämiseen tarvitaan aina lupa. Näiden keskusteluiden ymmärtämisessä helpottaa se tieto, että lentäjät vastaavat usein toistamalla saamansa ohjeet ja lisäämällä perään oman koneen kutsumanimen. Muita yleisesti käytettyjä sanoja keskusteluissa ovat esimerkiksi ”affir” tai ”affirmative”, joka tarkoittaa kyllä, ”negative” tietysti ei, ”wilco” tarkoittaa ”will comply” eli noudatan ohjeita ja ”roger”, joka tarkoittaa ymmärrän. Jos lennonjohtaja puhuu lentäjille toisesta koneesta sanalla ”company”, tarkoittaa se saman lentoyhtiön konetta.

Koneiden pilotit joutuvat koko ajan vaihtamaan radiotajuutta. Kun lentokone on valmis lähtemään portilta, se ottaa yhteyttä kentän lennonjohtoon, näissä esimerkeissä GROUNDiin, ja pyytää ohjausta kiitoradalle. Kiitoradalla on sitten oma lennonjohtonsa, TOWER, johon koneet ottavat yhteyttä odottaessaan vuoroaan kiitoradan vieressä. Samoin ilmatila on pilkottu pieniin osiin, ja kun kone on päässyt kiitoradalta ilmaan, ottaa se yhteyttä DEPARTUREen. DEPARTURE ohjaa koneet pois kentän ympäristön kiireisestä ilmatilasta vapaaseen ilmatilaan, jota ohjaa CENTER. Laskeutuessa koneet ottavat DEPARTUREn sijasta yhteyttä APPROACHiin. Näissä keskusteluissa esimerkiksi ”monitor 119.1” tai muu samantyylinen numerosarja tarkoittaa siis eri taajuutta, jolle koneen lentäjät ohjeistetaan seuraavaksi siirtymään.

Kennedy Steve on lennonjohtaja Stephen Abraham, joka ohjaa liikennettä JFK:n lentokentällä New Yorkissa. Tässä muutamia parhaita paloja Steven tai muiden lennonjohtajien ja lentäjien välisistä keskusteluista. Alla olevassa videossa neljän minsan kohdalla British Airwaysin lento 173 ilmoittaa Kennedy Stevelle, että ovat jumissa toisen koneen, ANAn eli All Nippon Airwaysin, vuoksi. Kennedy Steve sanoo, että asia on hänen puolestaan ok, kunhan kapteeni ei kerro niille 300-400 ihmiselle takanaan, että syy myöhästymiseen on lennonjohdossa. ”Ei tietenkään, me syytämme asiasta japanilaista”, vastaa koneen lentäjä asiallisesti.

Tässä Kennedy Steve ohjeistaa ensin Deltan vetoautoa siitä miten lentokentällä toimitaan, ja myöhemmin British Airwaysin lentäjä pyytää lennonjohdolta lupaa koneelle peruuttaa pois portilta, ja kysyy sitten onko väliä miten päin kone käännetään peruutettaessa. Kennedy Steve murjaisee vitsin, joka ei uppoa huumorintajuttomaan brittilentäjään.

Täältä näitä löytyy paljon lisää. Ja näistä ei sitten tietenkään kannata jatkaa niihin videoihin, joissa on nauhoitettu lennonjohdon keskustelua onnettomuuksien yhteydessä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Pientä pintaremppaa

Mä suunnittelen tällä hetkellä muuttoa, Suomeen! Jos se toteutuu, niin tulee olemaan rankkaa vaihtaa rakas Hampuri pikkukaupunkiin, mutta se on nyt tällä hetkellä helpoin ratkaisu. Eikä sen tietenkään tarvitse olla pysyvää, tänne pääsee aina takaisin. Mutta lyhyellä tähtäimellä se tuntuu vallan kivalta ajatukselta, mä kun rakastan muuttamista. Näköjään ihan sama minne..

Kaverikin oli hetki sitten muuttanut uuteen kotiin:

Pientä pintaremppaa

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone