Lautapelejä pyhäpäivien ratoksi

Monen jouluun kuuluu näköjään lautapelit, mikä onkin ihan mukava tapa viettää aikaa yhdessä. Mun uusi lautapelilemppari on Ticket to Ride. Pelin ideana on rakentaa Yhdysvaltojen kaupunkien välille junaratoja. Pisteitä saa rakennetun radaosuuden pituudesta, menolippujen ratavalintojen mukaan sekä pisimmästä yhtenäisestä radasta. Se on riittävän yksinkertainen peli, jotta sen sääntöjen opetteluun ei mene puolta päivää, mutta siinä on kuitenkin sen verran strategiaa, ettei siihen heti ensimmäisen pelikerran jälkeen kyllästy. Terkut vaan sille kummipojan Aku Ankka -pelille, jonka sääntöjä en osaa vieläkään..

Kroatian helmi Dubrovnik

Tästä reissusta on jo pitkä aika, mutta vieläköhän mä muistaisin, missä sitä tuli viimeksi seikkailtua.

Yleensä lomat sujuu niin, että viimeistään paluulennolla iskee flunssa, joten ensimmäinen viikko tai kaksi loman jälkeen olisi oikeastikin loman tarpeessa. Tämä loma oli erilainen. Olin kipeänä jo ensimmäiset päivät kohteessa. Epäilen ekan päivän lounastani fetasalaattia, mutta toki saattaa olla, että olin napannut jonkun noroviruksen jo koti-Suomesta.

Se oli mun kolmas oksennustautini puolen vuoden sisällä, joten suolakeksien hamstraamisesta oli jo tullut rutiini ja mulla sattui olemaan huoneessa ihan riittävästi eväitä ja vettä. Ja onneksi mä en majoittunut missään hostellissa, vaan kahden tähden hotellissa, jonka huoneeseen kuului oma kylppäri. Kannatti maksaa siitäkin luksusesta.

Olin pitkästä aikaa reissussa yksin ja ilman G Adventuresia, joten päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni Aurinkomatkoja. Siihen oli syynä lähinnä äkkilähdön hinta. Mutta en sanoisi, että tämä jää välttämättä mun viimeiseksi aurinkomatkakseni. Olin oikein tyytyväinen reissun retkiin, lentoihin, hotelliin ja lentokenttäkuljetuksiin. Lisäksi olin yllättynyt miten moderni ja toimiva appi Aurinkomatkoilla oli. Sen karttaa pystyi käyttämään offlinessa ja oppaat vastasivat chatissa näppärästi mun kyselyihin siitä monelta mun pitää bussipysäkille retkiä varten suunnata. Jestas, ehkä musta tulee vanhemmiten joku pakettimatkalainen.

Olin valinnut kohteekseni Dubrovnikin, koska halusin käväistä Montenegrossa ja Bosniassa siinä samalla. Ja ihan hyvä, että olin noita retkiä suunnitellut. Dubrovnik sinänsä oli melko pieni paikka, jos ja kun ei tykkää löhötä auringossa seitsemää päivää viikossa 24/7. Tai edes viittä, kun pari päivää menee kylppärissä. Shoppailumahdollisuudet Dubrovnikissa on olemattomat, ja sitä samaa ylihintaista turistikrääsää löytyy joka kaupasta. Mutta kaunis kaupunki Dubrovnik kyllä on, ja erityisesti merenelävät mainioita ravintolassa kuin ravintolassa. Fetasalaatista en ole ihan niin varma.

Kroata Dubrovnik

Suomalaisia saapui mun kanssa samalla lennolla koko koneellinen, ja muistaakseni niitä lentoja Helsingistä taisi olla useampia päivässä. Kaupungilla ei siis päässyt eroon muista suomalaisista. Ilmeisesti Kroatia on uusi Kanariffa. Jo menomatkalla koneessa mä bongasin erään pariskunnan, joka näytti siltä, että loma kuluu varmasti enimmäkseen omalla terdellä viinaa kitaten. Niin se oli myös mennyt, koska paluumatkalla pariskunnasta vain toinen selvisi takaisin Suomeen. Diabeetikko oli viety ambulanssilla sairaalaan, jonne se jäi sen toisen puoliskon palatessa kotimaahan. Melko onnistunut loma siis niilläkin.

Mä majoituin Dubronikissa Lapadin alueella ja se oli ihan nappivalinta. Sieltä pääsi kulkemaan vanhaan kaupunkiin kätevästi ja edullisesti paikallisbussilla, ja Lapadin kauniit rannat taas oli kiva kiertää kävellen. Sen alueen ravintoloista mä tykästyin erityisesti meksikolaiseen Chihuahuaan ja Pantaruliin, jonne tosin kannattaa tehdä pöytävaraus. Vanhassa kaupungissa suosittelisin sellasta mestaa kuin Poco Loco. Ei hullumpi. Mitään superedullista ravintolaruoka ei Dubrovnikissa paikalliseen hintatasoon nähden ollut, mutta palvelulle antaisin kaikissa paikoissa täydet pisteet. Ihanan virkistävää verrattuna esimerkiksi Espanjan tai Saksan isoihin kaupunkeihin, jossa ei turisteja juuri arvosteta.

Kroatia Pantarul

Dubrovnikin vanhassa kaupungissa kiertelemisen ohessa oli ihan kiva lähteä välillä katselemaan maisemia hiukan ylempää. Mä en lähtenyt urheilemaan vaan hyppäsin köysijunaan, joka oli yllättävän uudennäköinen vimpain. Huipulla sitten hiukan reippailin ja sen jälkeen istuskelin maisemaravintolassa. Viereisessä pöydässä, vielä paremmalla maisemapaikalla, istui neljä aasialaista, jotka näpyttelivät kännyköitään etunojassa koko ajan. Toivoin, että ne olivat saaneet wifin käyttöönsä ensimmäistä kertaa elämässään sen sijaan, että se kännykkä nenän edessä mahdollisesti oli niiden normaali matkailumoodi. Itse kullekin tekisi välillä hyvää olla hetken aikaa erossa puhelimesta, mutta joillekin vielä enemmän kuin toisille.

Kroatia Lokrum

Seuraavaksi mä otin sitten suunnaksi Lokrumin saaren, koska se näytti kivan vehreältä paikalta tuolta ylhäältä käsin. Ja kivaa oli vaihteeksi myös risteillä merellä kaupungin siluettia katsellen. Lasipohjavene kuulostaa jotenkin tosi hasardille kulkupelille, mutta perille silläkin päästiin. Yhtään kalaa tai mitään muutakaan vedenelävää ei näykynyt, kirkkaasta vedestä huolimatta, joten se paatti oli vähän turha valinta siinä mielessä.

Jos ravintoloissa oli erinomaista palvelua, niin ei mun kahden tähden hotelli hävinnyt niille yhtään, päinvastoin. Retkille piti opaschatin mukaan olla pysäkillä valmiina lähtemään jo klo 7 aamulla, joten se tarkoitti sitä, etten ehtinyt kahdeksalta alkavalle aamupalalle. Mutta kun kysyin respasta olisiko mun mahdollista saada jotain pientä evästä aamulla mukaani, yllätyin kun ne ilmoittivat heti, että onnistuu tietenkin. Ja aamulla kun bussipysäkillä eväskassia tutkin, odotin siellä olevan jonkun kämäsen kolmioleivän. Mutta sieltä löytyi pari sämpylää, keitetty kanamuna tuorekelmuun käärittynä, pari hedelmää, vettä ja trippimehu. Hymyilin erityisesti sille kanamunakäärölle. Kyllä näillä eväillä jaksaa bussissa istuskella.

Retkistä lisää myöhemmin!

Kroatia

Springsteen on Broadway Netflixissä

Mä en sitten koskaan päässyt sinne NYCiin Springsteenin Broadway -keikalle. Yritin ensin saada lippuja Ticketmasterin Verified Fanin kautta, mutta eipä se oikein onnistunut. Siinä oli hirveää säätöä, terkut vaan Suomen Ticketmasterille, joka oli ja on tästä koko asiasta pihalla kuin lumiukko. En voi uskoa, että mä olen ainoa, joka sitä muka heiltä edes kysyi! Pääsin kuitenkin rekisteröitymään Verified Faniksi kun sain amerikkalaisen kaverin puhelinnumeron käyttööni, mutta tuuri ei ollut mun puolellani, joten lippuja en päässyt sitä kautta ostamaan. Katselin niiden jälleenmyyntihintoja toki muualla, mutta yhdessä lentojen ja hotellin kanssa siitä olisi tullut tosi kallis keikka. Lopulta olin niin epätoivoinen, että yritin saada liput Omazen kautta, mutta viimeisin voitto sieltäkin pamahti Sveitsiin. Sen tyypin ilme oli kuitenkin sellainen, että pakko olla vaan onnellinen sen puolesta.

Marco S. was born to run to NYC to meet @springsteen at his Broadway show. Thanks for supporting @Stand4Heroes! #Omaze pic.twitter.com/t3U5uGF73d— Omaze (@omaze) 12. joulukuuta 2018

Jos ja kun pääsee v*tutuksestaan yli siinä tosiasiassa, että Broadwayn keikka jäi näkemättä, voi sen silti nähdä Suomessakin Netflixistä. Mä luulen, että tämän Youtuben trailerin reilut 400 000 katselukertaa on enimmäkseen mun koneelta, kun mä odottelin tätä itse keikkaa Netflixiin jo monta viikkoa.Ja NYT se on siellä.

Jos joku ei ole vielä katsonut Springsteen on Broadwaytä Netflixistä, niin en pilaa yllätystä kertomalla siitä ihan kaikkea etukäteen. Totean vaan, että olisi varmaan pitänyt olla paikan päällä, kun ei se oikein näin telkkarin välityksellä avaudu. Liian vähän musaa ja liikaa juttuja, joihin mun keskittymiskykyni ei ainakaan ensimmäisellä katselukerralla kunnolla riittänyt. Muuten koko konsepti on kyllä hyvinkin mielenkiintoinen. Intiimi konserttisali ja Bruce yksinään kertomassa elämästään.

Lueskelin, että ilmeisesti tämä on ollut melkoisen tuottoisa ”kiertue” Pomolle. Viikon tulo on ollut noin 2 miljoonaa taalaa, ja kun se show on pyörinyt Broadwayllä 52 viikkoa, tulee siitä kokonaistuloksi noin 100 miljoonaa. Josta ehkä about puolet menee Brucelle, koska se on yksin tämän shown tähti. Lisäksi se on päässyt joka keikalta kotiinsa Colts Neckiin eikä ole tarvinnut olla tien päällä, kuten konserttikiertueilla yleensä.Näissä summissa ei ole tietenkään mukana mitään krääsämyyntiä, soundtrackin tuloja eikä sitä 20 miljoonaa taalaa, jonka Netflix maksoi taltioinnin lisenssistä. Ihan hyvin äijältä, joka ”ei ole koskaan tehnyt päivääkään rehellistä työtä”, kuten Bruce itse heti konsertin alussa kertoo. Mä en yhtään ihmettele sitä, miksi Fogerty esiintyy koko ajan Vegasissa. Onhan tollanen pieni säännöllinen tulo varmaan ihan kiva eläkeläispapparaisille.

Nyt kun nuo Broadwayn keikat on ohi, niin ainakin mä jään odottelemaan innolla sitä jo aiemmin luvattua sooloalbumia. Huhutaan, että se on ollut valmiina jo pari vuotta, joten High Hopesin jälkeen on korkeat odotukset.

Alla vielä pieni piristys joulunviettoon; Pomo jammailee Asbury Parkin avajaisissa Tangiers Blues Bandin kanssa. Youtubesta löytyy muutama video lisää. Tuon minisetin mä olisin todella halunnut nähdä!

Hyvää joulua!

Ville Haapasalo ja 3 seuraavaa hittisarjaa

Ville HaapasaloBongasinpa tässä eräänä päivänä eli joskus pari kuukautta sitten telkusta pätkän jostain Ville Haapasalon sarjasta. Mä tykkään siitä hahmosta ja etenkin sen tarinoista Venäjältä, mutta osa niistä sen ohjelmista on jäänyt multa kyllä katsomatta muutaman testijakson jälkeen. Esimerkiksi sitä Haapasalo Goes America -sarjaa odotin innolla, mutta petyin tylsähköön juonenkulkuun. Haapasalo Goes Lomalle -sarjasta muistan Haapasalon seikkailleen Kuubassa, mutta en mä sitä varmaan sen enempää nähnyt. Ja suomijulkkisten lomareissut kiinnosti mua vielä vähemmän. Jannika B:n jakson näin ja se oli suurinpiirtein sellanen, jonka mä saisin Haapasalon kanssa aikaiseksi au pair vuotta Madridissa muistellen. Myötähäpeän puna nousisi kasvoille ihan kaikille sen katsojille.

Mä en muista yhtään mikä sen telkusta bongaamani Haapasalon sarjan aihe tai edes nimi oli, vai oliko se edes mikään uusi juttu. Mutta mä luulen, että Haapasalo taipuisi ihan mihin formaattiin tahansa. Vaikka näihin:

Ville Haapasalo ja kaappaus keittiössä
Ville Haapasalo vierailee tavallisten suomalaisten kotona pistämässä näiden keittiötottumukset uusiksi. Mikäli keittiön omistajat ovat tottuneet monipuoliseen ruokaan ja keittiöstä löytyy väriä niin tuoreyrttien kuin muidenkin raaka-aineiden osalta, tulee Ville ja pistää talonväen jääkaapin sisällön uusiksi. Haapasalo, joka useiden ravintoloiden omistajana, ruokakirjailijana ja intohimoisena kokkina tuntee hyvän ruuan, haluaa opettaa tavallisille ihmisille myös nälän ja puutteen. Sen jälkeen jääkaapista löytyy vain pari perunaa, suolalihaa, suolakurkkuja, suolakalaa, suolaa ja valo. Tässä ohjelmassa mehevää on ainoastaan Villen jutut!

Ville ja 7 ihmettä Suomi
Tässä sarjassa Ville Haapasalo kiertää ympäri Suomea tutustumassa Suomen seitsemään ihmeeseen. Ensimmäisessä jaksossa Ville vierailee Tuurissa Vesa Keskisen luona, koska Keskisen ego on ainoa asia, joka Suomesta näkyy kuuhun asti. Toisessa jaksossa Ville vie meidät nojatuolimatkalle astiankuivauskaappiin, joka on yksimielisesti valittu Suomen seitsemän ihmeen joukkoon. Seuraavana on vuorossa Forssa. Neljännen jakson kohteena on Turun oma ihme, jolle Kristus-patsas Rio de Janeirossakin kalpenee; Posankka. Tuorein lisäys Suomen seitsemän ihmeen joukossa on Villen viidennen jakson vierailukohde; Länsimetro. On edelleenkin ihme, jos se kulkee. Kuudennessa jaksossa puhutaan ihmeestä, jonne monet Helsingissä vierailevat turistit eksyvät; Kampin kappeli. Kukaan suomalainen ei ole vahingossakaan vieraillut siellä, sillä suomalaiset eivät kaipaa hiljaisuuden tyyssijaa. Koko maamme on sellainen. Viimeisessä jaksossa tutustutaan Suomen ihmeellisimpään ihmeeseen, tanssilavakultturiin. Mikä kumma saa sisäänpäinkääntyneet ja jurot suomalaiset heittämään viiden metrin henkilökohtaisen tilan romukoppaan ja hikisenä hiihtämään toistensa iholla Satumaan tahtiin?

Forssa 30 päivässä
Ville ja 7 ihmettä Suomi poikii nopeasti spin-offin, koska ihmiset haluavat tietää mitä kaikkea ihmeellistä Forssasta, tuosta Kanta-Hämeen lahjasta Suomelle, löytyy ja kannattaako sinne hankkia viisumi seuraavalla lomalla. 30 päivän sijaan Villeltä ja kuvaustiimiltä tosin kestää kiertää Vorssa ja sen keskustan kaikki kirpparit noin puolitoista päivää, joten sarjan käsikirjoittajat joutuvat todenteolla töihin. Sarjan kulinaristinen jakso toteutetaan tietysti Vispilässä, jossa ravintolan oman kuvauksen mukaan ”rakastetaan hyvää ruokaa: puhdasta, perinteistä ja kekseliästä, ripauksella forssalaista huumoria”. Katsojien mielestä sarjan parasta antia on kuitenkin Villen vierailu paikallisen alkuasukkaan, Pasin, kotona kerrostalokaksiossa Viksbergin alueella. Pasi on yksi neljästä veljeksestä ja he kaikki, Matteus, Markus, Luukas ja Pasi, pelasivat aikoinaan jääkiekkoa Fopsissa.

Bruce Springsteenin omat 5 lempparibiisiä

Bruce Springsteen vieraili kerran Stephen Colbertin showssa mainostamassa kirjaansa ja kertoi samalla miten E Street Band pystyy soittamaan lennosta minkä tahansa biisin, jonka Pomo päättää konsertissa esittää. Tätä keskustelua seurasi erittäin mielenkiintoinen kysymys: Mitkä ovat Springsteenin omat lempparibiisit? Springsteen luetteli ne ilman sen kummempia perusteluita, mutta mä jäin pohtimaan niitä biisejä vähän tarkemmin.

Ensimmäisenä oli tietenkin sanottava Born to Run, koska onhan se sen uuden kirjankin nimi. Lisäksi Born to Run -albumin merkitys koko Springsteenin uralle kahden ekan flopanneen levyn jälkeen oli erittäin merkittävä. Biisiä Springsteen on itse kuvaillut tarinaksi kahdesta ihmisestä, jotka yrittävät löytää tiensä kotiin. Siinä paljon sellaista teini-iän tai aikuisuudenkynnyksen uhmaa, jonka aika moni pikkukaupungista lähtöisin oleva ainakin tunnistaa. Halutaan paeta, uskotaan parempaan, ja ennen kaikkea tunnustetaan rakkautta. Tämä biisi osuu ja uppoaa kyllä teini-iän jälkeenkin, jos elämässä on tapahtumassa isompia mullistuksia.

Toisena mainittu Rising on hyvin samantyylinen kuin Born to Run, se oli Springsteenin vastaus 9/11 iskuihin. Albumia inspiroi kuulemma jonkun tuntemattoman lausahdus: ”We need you now.” Rising sopi aikoinaan myös hyvin Obaman vaalikampanjan tukikonserttiin. Viimeisimpien pressanvaalien jälkeen mulle tuli lähinnä mieleen Down in the Hole.. Risingissä on kuitenkin juuri sitä positiivisuutta ja uskoa tulevaisuuteen, joka leimaa koko Springsteenin uran alkuakin. Vaikeuksien kautta, kohti parempaa.

Thunder Road on Born to Runin eka raita ja ilmentää mun mielestä hyvin Springsteenin musiikista kuvastuvaa elämänfilosofiaa, jonka mukaan elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta niissä alamäissäkin on aina toivoa. Thunder Roadissa on ihan samanlaista nuoruuden vapauden kaipuuta kuin Born to Runissa. Tärkeintä on olla rohkea ja ottaa ne askeleet eteenpäin:

”…Except roll down the window and let the wind blow back your hair
Well the night’s busting open
These two lanes will take us anywhere
We got one last chance to make it real
To trade in these wings on some wheels
Climb in back – Heaven’s waiting on down the tracks”

Neljänneksi lempikappaleekseen Springsteen nimeää mun suurimmaksi yllätykseksi Nebraskan. Se Riveristäkin tuttu huuliharppu soi tässä kappaleessa heti alkuun niin melankolisesti, että suomalaiseen selkäytimeen koskee. Nebraskan lyriikka on itseasiassa tosi karua, tappajan näkökulmasta kirjoitettua, sillä biisi kertoo sarjamurhaaja Charlie Starkweatherin tarinan. Maailmassa on vaan paljon pahaa. Tämä on näistä viidestä biisistä erikoisin, hieman eri sarjaa kuin muut.

Viides oli Springsteenille vaikein, ja siihen yleisö huuteli ehdotuksia. Badlands, Jungleland.. Springsteen heitti kuitenkin viidenneksi Racing in the Streets. Aika moni Springsteenin biiseistä sisältää ajelua kaupungin kaduilla, tytön hakemista kyytiin ja tunteita siitä hetkestä. Kun työ on helvettiä, niin ainoa keino paeta siitä, on ajella ympäriinsä. Masennus ja ahdistus ovat varjot tämän kappaleen taustalla. Nebraskaa lukuunottamatta näissä biiseissä on aina se toivo ja usko parempaan. Yhtä hyvin tähän olisi sopinut myös Hungry Heart.

Haastattelun lopussa Colbert toteaa, että kirjasta voi lukea miten tähän päivään on tultu, mutta mitä Bruce Springsteenin tulevaisuus mahtaa pitää sisällään:

Same old thing!

Mitä yhteistä on meikeillä ja rokotuksilla?

Mulla on mielenkiintoista asiaa kosmetiikkaan ja rokotuksiin liittyen. Mitä yhteistä näillä kahdella on, selviää tästä tekstistä hieman myöhemmin.

Pienenä tarkennuksena ensin, että meikit ei kiinnosta mua juuri yhtään. Oma eyelineri on ollut käytössä kevyesti 20 vuotta, ei siis täysin sama putkilo, mutta sen silmärajauspurtilon brändiä en käsittääkseni ole vaihtanut vuosikausiin. Suunnilleen samaa voi sanoa ripsarista ja kulmaväristä. Sen sijaan, että ostelisin enemmän kosmetiikkaa oman tulotason nousun myötä, käytän sitä itseasiassa entistä vähemmän ja olen varovaisen kiinnostunut vähentämään kaikkia kemikaaleja iholla. Luonnonkosmetiikastakaan en kuitenkaan ole erityisen innostunut. En siis todellakaan ole meikkimaailman trendien aallonharjalla. Countour-trendi meni multa kaukaa ohi ja olen kieltämättä ollut ihan pihalla myös Kardashianien ja Jennerien ryntäyksestä kosmetiikkamarkkinoille. Vasta nyt kuulin, että KYLIE Cosmetics on olemassa. Lisäksi mä olen melkoisen ulkona some-vaikuttajista ja seuraan vain muutamia vloggaajia tai bloggaajia, joiden tuottama sisältö ei yleensä pyöri kosmetiikan tai muodin ympärillä. Tämä kauneusvaikuttajien maailma on mulle siis ihan vieras enkä oikeastaan ymmärrä miten kauneus tai seuraajien määrä voi olla jonkun elämä pääsisältö. Noh, asiaan.

Mun kiinnostus tähän kosmetiikka ja rokotus -tarinaan alkoi Youtubesta, jossa surffailin alunperin Jenna Marblesin videoita katsellen ja päädyin jotenkin sitä kautta meikkigurujen videoihin. Mikään ei voita Jennan humalaista mekkitutoriaalia, mutta musta oli mielenkiintoista katsoa, miten tyypit kuten Jeffree Star meikkaavat kaikilla uusilla tuotteilla, joista mä en ole koskaan kuullutkaan ja sellaiseen tyyliin, jota mun 90-luvulle jäänyt meikkaustaitoni ei edes tunnista. Seuraavaksi tutustuin KYLIE Cosmeticsin arvioihin. Nykyään markkinointi toimii näiden mielipidevaikuttajien kautta niin, että kosmetiikkafirmat lähettävät ennen tuotteiden julkaisua uutuustuotteensa Youtuben meikkiguruille, mutta huonon kritiikin jälkeen Jeffree Star on tiputettu pois KYLIE Cosmeticsin postituslistalta. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö boikotoidut vloggaajat voisi ostaa tuotteita itse ja julkaista niistä oman arvionsa miljoonille seuraajille. Miljoonien seuraajien Kardashianit ja Jennerit voivat siis helposti tehdä rahaa kosmetiikalla, mutta toisaalta ovat myös kritiikin kohteena eivätkä voi mitenkään estää huonoja arvosteluja, mikäli tuotteiden laadussa on jotain vikaa. Tämä aspekti sosiaalisessa mediassa kiinnostaa mua ja sen takia itseasiassa jumituin näihin kosmetiikka-arvosteluvideoihin, vaikka en kyseisiä meikkejä aio edes hankkia.

Pian ymmärsin, että Jeffree Starillakin on oma kosmetiikkakokoelma ja webbikauppa. Jos brändi on tunnettu ja sosiaalisessa mediassa iso seuraajajoukko, niin itse tuotteen luominen aasialaisissa laboratorioissa ja kosmetiikkatehtaissa on itseasiassa se helppo juttu. Jokunen suomalainenkin julkkis on keksinyt tämän ansaintatavan. Kardashianithan (jotka on niitä harvoja somevaikuttajia, jotka mä edes tiedän) lanseeraavat tuotteita liukuhihnalta ja hyödyntävät julkisuusarvonsa isosta rahasta. KYLIE Cosmetics perustettiin näköjään 2016 ja Kylie aloitti brändinsä tuotteistuksen Lip Kiteillä. Sen jälkeen on lanseerattu aika monta uutta meikkikokoelmaa: Koko, Kris Kollection, Kourt x Kylie, Weather, KKW X Kylie, Holiday, Birthday.. Tässä kohtaa mä olen oikeastaan helpottunut, että olen niin kujalla kaikesta tästä kauneusbisneksestä. Eipähän kulu yhtään rahaa mihinkään meikkiuutuuksiin. Kovin paljon oikeasti uutta tällä alalla ei musta ole. Silmiin laitetaan tänäkin päivänä luomiväriä ja huuliin huulipunaa. Näissä kokoelmissa on siis lähinnä kyse erilaisista sävyistä ja koostumuksista. Taustalla toimivat meikkilaboratoriot ja lähes koko myynti perustuu suosioon sosiaalisessa mediassa.

Jeffree Star oli itseasiassa tatuointitaiteilija Kat Von D:n ystävä aiemmin. Ja myös Kat Von D:llä on oma kosmetiikkabrändi. (Tätäkään mä en tiennyt.) Youtubessa tutustuin noin vuosi sitten tapahtuneeseen hurjaan draamaan näiden kahden meikkibrändin välillä. Kutsuin näitä henkilöitä meikkibrändeiksi, koska Kat Von D:n meikkibrändi on nimeltään Kat Von D ja Jeffree Starin Jeffree Star, eli heidän omat persoonat ovat brändissä hyvin vahvasti läsnä. Ihan kuten Kylie Jennerinkin. Mikäli nämä henkilöt jollakin tavalla mokaavat julkisuudessa, niin se vaikuttaa suurella todennäköisyydella suoraan heidän tuotteidensa myyntiin.

Tässä draamassa siis Kat Von D syytti Jeffreytä logon varastamisesta kaveriltaan ja kertoi esitelleensä Jeffreyn omalle meikkilabralleen eli käytännössä aloittaneensa koko Jeffree Starin brändin. Luonnollisesti Katin video Youtubessa aiheutti Katin fanien hurjan paskamyrskyn Jeffree Staria kohtaan. Jeffree Star ei tietenkään Katin hyökkäystä sietänyt vaan julkaisi oman vastineensa koko stooriin. Kiistelyssä nousi esiin myös vegaanius, sillä Kat Von D on vegaani ja meikit tietysti myös. Jeffree Star puolestaan ei ole vegaani, mutta meikit ovat. Star perustelee sen mielestäni ihan asiallisesti siten, että haluaa tuotteidensa olevan saatavissa kaikille, koska tietää monen oman seuraajansa olevan vegaani. Vastineessaan Star kertoi myös sopineensa logon idean käytön ja korvanneensa sen Katin kaverille. Joka tapauksessa, tällä dissauksella Kat Von D vahingoitti Jeffree Starin brändiä, vaikka väitti tarkoituksen olevan vain erottaa oma brändinsä Starista ja Starin kosmetiikasta.

Näiden draamavideoiden jälkeen kumpikaan osapuoli ei ilmeisesti hetkeen haukkunut toista. Kat Von D on nyt raskaana haluaa luonnollisen, lääkkeettömän synnytyksen doulan kanssa kotonaan, ja korosti samaan hengenvetoon olevansa avoimesti vegaani ja tietävänsä miten haastavaa julkisuus voi olla, mutta haluaa kuitenkin kertoa kaikille, että ei aio rokottaa lastaan.

(Onko se muuten jo tullut ilmi, että Kat Von D on vegaani?)

Jos kutsuin tuota aiempaa draamaa ja niitä videoita seurannutta tapahtumaa sanalla paskamyrsky, niin miten nyt voisin kuvata yleisön reaktiota tuohon Katin rokotusvastaiseen kommentiin. Mikä on pahempi kuin paskamyrsky, haihurrikaani? Ihmiset ilmeisesti boikotoivat ihan hulluna Kat Von D:n meikkejä. Jeffree Star ei ole ottanut kantaa keskusteluun, paitsi postaamalla Twitteriin mystisen viestin, joka saattoi liittyä tai olla liittymättä koko asiaan: ”KARMA”. 😀

Mielenkiintoista tässä on ensinnäkin se, miten nykyään voi rakentaa brändin sosiaalisessa mediassa tyhjästä ja luoda sitten hurjan bisneksen sen ympärille. Käytän tässä Kylie Jenneriä yhtenä esimerkkinä some-vaikuttajasta, koska neidillä on yli 100 miljoonaa seuraajaa ja KYLIE Cosmeticsin myynti oli viime vuoden elokuuhun mennessä 420 miljoonaa dollaria. Kat Von D on ollut myös hurjan suosittu, kuten Kim Kardashianin KKW ja Rihannan Fenty Beauty. Nämä neljä muodostavat itseasiassa 30 pinnaa kaikesta kosmetiikan nettikauppamyynnistä USA:ssa.

Toinen mielenkiintoinen asia tässä koko casessa on se, miten helposti brändiään voi itse vahingoittaa. Vain Kat Von D itse tietää mitkä ovat aineelliset vahingot rokotusvastaisuudesta puhumisesta, mutta tuskin välittää siitä pätkääkään. Ottaen huomioon miten pitkään Kat on ollut julkisuudessa, tämä rokotekalabaliikki ei varmasti tullut Katille yllätyksenä. Vaihtoehtona olisi nimittäin ollut olla hiljaa rokotusvastaisuudesta kun tietää varmasti myös sen, miten se jakaa mielipiteitä. Ennemminkin epäilen, että Kat Von D uskoo itse asiaansa ja haluaa oman mielipiteensä esiintuomisella vaikuttaa ihmisiin, vaikka oma bisnes ottaakin siinä samalla vähän osumaa.

Mitä tulee rokotuksiin, niin Kaari Utrion kommentti Seurassa on musta hyvä. Siinä kirjailija pohtii rokotusvastaisuutta historioitsijan näkökulmasta ja pitää sitä järjettömänä. ”Ylellisyydessä meillä on varaa halveksua lääketieteen saavutuksia, jotka ovat tehneet nykyisen turvallisuutemme mahdolliseksi. Mitä tapahtuu, kun rokottamaton nuori lähtee reppureissulle kaukomaahan ja kohtaa siellä vaarallisen viruksen?” Kaari Utrio kysyy. Rokotusvastaisuus on nimenomaan helppoa silloin, kuin suurella osalla väestöä on rokotteella saatu suoja tappavia tauteja kohtaan. Jos joku jättäisi vauvansa rokottamatta siitä huolimatta, että nuo tappavat taudit pyörisivät naapurustossa, alueen kouluissa ja päiväkodeissa, niin sitten muakin kiinnostaa jo kuulla perustelut rokotevastaisuudelle.

Onhan se nyt vähän ironista, että tatuointitaiteilija ei halua pistää kemikaaleja vauvaansa.

Kirppistelyä

Mulla oli tässä pienoinen kirppisurakka, kun kolmen viikon ajan hinnoittelin ja kuskasin tavaroita kirppikselle. Ja nautin joka sekunnista. Musta voisi tulla isona kirppismyyjä. Ehdin jo niin tottua siihen iltaisin sähköpostiin tupsahtavaan myyntiraporttiin, että ensimmäisenä iltana kirppissopimuksen päättymisen jälkeen mietin, että jotain puuttuu. Odottelin sitä viestiä jonkun aikaa ennen kuin tajusin, että mähän hain ne jäljellejääneet tavarat jo pois eikä myynnissä ole enää mitään. Oli ihanan palkitsevaa iltaisin tutkailla omaa Exceliä ja katsoa raportista mitä kaikkea olin saanut kaupaksi päivän aikana. Kyllä, mä todellakin tein Excel-taulukon myytävistä tuotteista ja mätsäsin kirppikseltä tulleen raportin hintalapun numerot mun taulukkoon. Lisäksi väkersin vaatteille pahville liimatut hintalaput, jotka kiinnitin hakaneuloilla niihin. Mutta ehkä se kannatti, kun yllättävän paljon vaatteitakin meni tällä kertaa kaupaksi.

Hinnoittelu on kirppismyynnissä aina kaikkein vaikeinta. Mä en myy mitään huonokuntoisia tai rikkinäisiä juttuja, ja kiroan syvimpään maanrakoon nekin eräät kirppismyyjät, joilta viime vuonna ostin parin euron Autot -muistipelin, jossa oli seitsemän paritonta korttia, ja parin euron magneettikirjan, jonka magneetit eivät enää toimineet. Miksi tarvitsee myydä sellasia? Eikö sellaisten tuotteiden aika olisi jo täynnä? Kyllä mä ymmärrän, että luopuminen on vaikeaa, mutta ahneus on kamalaa. Mä myyn vaan ehjiä ja hyväkuntoisia juttuja, ja tällä kertaa pistin hinnat tosi alas. Parin euron sijasta mun hinnoittelu lähti viidestä sentistä. Päätin, että hinta ei ainakaan tule olemaan este, jos joku jotain haluaa ostaa.

Sain monta sataa euroa voittoa tuosta kirppisurakasta, mutta ei lasketa meikäläiselle tuntipalkkaa. Jotain tavaroita jäi kuitenkin käsiin, joten laitoin tässä aikani kuluksi muutamia kenkiä Facebookin paikalliselle kirppikselle myyntiin. Jotenkin tuntuu, ettei se mun ”hinta ei ainakaan tule olemaan este” -logiikka sittenkään toimi. Yksityisviestit Facessa olivat nimittäin seuraavanlaisia:

”Miepä viestittelen lähempänä, palkka saattaa tulla vasta perjantaina.”
”Onko näissä tinkivaraa?”

Wtf? Ensinnäkin, jos ei ole varaa maksaa euroa kengistä ilman palkkapäivää, niin kannattaako niitä euron kenkiä edes ostaa? Ja toisekseen, mä voin kyllä antaa noi popot vaikka ihan ilmaiseksi, jos se siitä eurosta on kiinni. Ei se tuotto ole mulle se pääasia. Iloisempi mä olen siitä, jos ne mulle hyödyttömät tavarat kelpaa vielä jollekin. Kun ne on vielä ihan ehjiä, kaikki palat tallessa.

Keikkaa pukkaisi

Prizeolla on The Kristen Ann Carr Fundia tukeva hyväntekeväisyyskampanja, jossa kaikkien lahjoittajien kesken arvotaan matka Nyciin, liput tokaan riviin keikalle JA pääsy backstagelle tapaamaan Bruce Springsteeniä. Mä olen ihan pyytettömästikin lahjoittanut rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta kyyyyllä mua saa vähän motivoida.

Pohdin tässä eräänä päivänä, että mä voittaisin mielummin tämän palkinnon kuin loton pääpotin. Ihan oikeasti. Lotossa ei ole yleensä kuin pari milliä jaossa, mutta Springsteenin tapaaminen olisi mulle paljon arvokkaampi palkinto. Pienen keskustelun jälkeen oli pakko myöntää, että Eurojackpotin päävoitolla ehkä pääsisi sinne Nyciin, keikalle ja varmaan jollain keinolla backstagellekin, joten kyllä mun olisi se pakko valita. Tai sitten ottaisin Eurojackpotin päävoiton ja lahjoittaisin ne rahat Prizeon kautta Kristen Ann Carrille. Mun tuurilla saisin varmaan jonkun kälysen t-paidan lohdutuspalkintona. ”Kiitos kun lahjoitit 90 miljoonaa, tässä sinulle lahja!”

Onko kukaan muu edes hurahtanut veikkaukseen hyväntekeväisyyteen Prizeon tai Omazen kautta? Mä väitän, että mun hymy olisi leveämpi kuin tämän jampan, jos vastaavan skaban voittaisin. Mä en ole vielä voittanut edes mahdollisuutta *ostaa* lippuja Brucen Broadwayn keikoille, vaikka olen alusta asti ollut mukana Ticketmasterin Verified Fan -arvonnoissa. ”You’re on the waitlist.” Miten paljon sitä hyvää tuuria vaaditaan, että tonne keikalle pääsisi?

Toinen keikka, johon mä mieluusti käyttäisin yhden lottovoiton, on John Fogertyn ja ZZTopin yhteisesiintyminen. Onko parempaa ideaa koskaan edes kuultu? Fogerty keikkaili taas Vegasissa, mutta julkaisi sitten tuon Blues & Bayous -kiertueen yhdessä ZZTopin kanssa. Houkuttelee, sinne sentään saisi lippuja.

Pitäisikö anoa ESTA valmiiksi passiin, jos tuleekin äkkilähtö keikalle?

Villien prezewalskinhevosten jäljillä

Kun palattiin Tereljin kansallispuistosta kaupunkiin, poikettiin matkalla pienellä Tsinggis Khanin muistomerkillä.

Siellä oli paljon ihmisiä ja mua alkoi ahdistaa se paluu kaupunkiin ja väenpaljouteen. Meillä oli vielä pari päivää aikaa Ulan Batorissa, mutta mä kyselin meidän oppaalta Egiltä mitä kivaa Mongoliassa voisi vielä tehdä ennen kotiinpaluuta. Osa porukasta lähti suoraan lentokentälle, ja osa, kuten mun saksalainen kaverini, lähti riippuliitämään kaupungin laidalle. Mutta mä en oikein innostunut kummastakaan.

Toinen matkalla olleista amerikkalaisista, Mary, intoili prezewalskinhevosista, ja mä yllätyin, kun kuulin Egiltä, että niitä on mahdollista nähdä villinä ja vapaana Hustain kansallispuistossa vain muutaman tunnin ajomatkan päässä Ulan Batorista. Sinne siis! Egi järjesti pari kaveriaan meille kuskiksi. Ne hakivat meidät aamukympiltä hotellista ja ylläripylläri, että pojat ei puhuneet sanaakaan englantia. No, ei muuta kuin kyytiin, eiköhän ne tiedä minne ollaan menossa. Kuunneltiin matkalla mongolialaista räppiä ja Despacitoa, sekä poikettiin supermarkettiin ostamaan vähän eväitä mukaan. Matkalla pojat osoittelivat innokkaasti keltaista peltoa ja mä otin siitä kuvan vaan, jotta ne hiljeni. En tiedä mitä ihmeellistä siinä rypsipellossa olisi pitänyt nähdä.

Noin kolmen tunnin ajon jälkeen tultiin perille Hustain portille. Me käytiin Maryn kanssa maksamassa sisäänpääsymaksut puistoon ja hakemassa kartat mukaamme. Teitä ei mennyt siellä montaa eikä kuskit karttaa kaivanneet, mutta meistä oli ihan kiva katsella missä mennään. Ja mehän mentiin. Ajettiin ja ajettiin ja ajettiin. Eikä hevosista näkynyt vilaustakaan paria lantakasaa lukuunottamatta. Tultiin jollekin vanhalle hautausmaalle, jolla varmaan oli mielenkiintoinen tarina kun pojatkin nousivat autosta ottamaan kuvia. Mutta ei ne meille mitään pystyneet kertomaan eikä Egiinkään saatu yhteyttä, kun ei puhelimissa ollut taaskaan kenttää. Kartan mukaan oltiin jo ihan toisessa päässä Hustain puistoa.

Matka jatkui ja me syötiin välillä energiapatukoita. Tässä kansallispuistossa ei paljon puita näkynyt, joten mä en juonut ihan niin paljon vettä kuin olisi ehkä pitänyt. En halunnut juosta pissalla ulkona, kun mitään näkösuojaa ei autoa lukuunottamatta ollut. Me ilmeisesti myös eksyttiin, koska yhdessä vaiheessa meidän kuskit pysähtyivät erään jurtan luo ja kyselivät ajo-ohjeita. Tai sitten ne kysyivät onko niitä hummia näkynyt jossakin.

Mä muistan miten mä olin 7-vuotiaana luokkaretkellä Korkeasaaressa ja näin siellä prezewalskinhevosia. Se laji itseasiassa ehti jo hävitä luonnosta, mutta nämä Mongoliaan istutetut villihevoset polveutuvat Euroopan eläintarhoissa olleisiin kantoihin. Mä olen itseasiassa aina tuosta Korkeasaaren visiitistä lähtien kuvitellut, ettei prezewalskinhevosia elä enää luonnossa. Hustain kansallispuistossa oli pieni museo, jossa kerrottiin puiston eläimistöstä ja prezewalskinhevosen historiasta. Prezewalskinhevonen poikkeaa DNA:taan nykyhevosesta, mutta ei ole sen esi-isä. Se on siis kokonaan eri laji kuin tavallinen hevonen. Nykyisinkin se on erittäin uhanalainen laji, vaikka uudelleenistutus esimerkiksi Mongoliaan on onnistunut.

Kun hevosia ei näkynyt, me ilmeisesti päätettiin mennä omia polkuja ja lähdettiin sillä sedanilla offroadille. Ajeltiin siis ihan ilman minkäänlaista tietä siellä nummilla ja välillä aika jyrkkiäkin rinteitä. Punainen hiekka vain pöllysi. Pojat olivat ilmeisesti päättäneet löytää ne hevoset. Me katseltiin kelloa, sillä se oli jo kolme ja Mary oli lähdössä vielä samana iltana paluulennolleen. Oltiin aika pettyneitä, ettei ehkä nähdäkään niitä hevosia. Kaiken tämän ajelun jälkeen.

Jatkettiin matkaa, ajeltiin edelleen offroadia, isoja kiviä väistellen ja vuorenrinteitä kivuten. Mua alkoi vähän pelottaa, mutta ilmeisesti meno huippasi välillä myös kuskeja, koska ne pysähtyivät ja nousivat autosta katselemaan parempaa tai loivempaa reittiä. Tai sitten ne katselivat mikä olisi vielä hurjempi polku, mihin nämä kikattavat hullut turistit voisi viedä. Meillä oli ihan leppoisaa näiden kavereiden kanssa, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Välillä pohdittiin Maryn kanssa, että mitä jos auton rengas hajoaa johonkin kiveen ja sitten ollaan siellä ilman matkapuhelinverkkoa. Hustai ei ole ihan sama kuin Korkeasaari.

Lopulta se odotettu hetki koitti ja ihahaat tulivat näkyviin. ”Takhei”, meidän oppaat totesivat. Ne olivat kaukana vuoren rinteellä, pieni lauma kellertäviä hevosia. Zoomattiin niitä kameralla ja todettiin, että siellä se lauma nyt on. Aivan selvästi prezewalskinhevosia. Oli henkeäsalpaavaa nähdä luonnossa sellainen laji, joka on sieltä jo kertaalleen hävinnyt.

Tämä oli mulle hyvä opetus siitä, että vaikka kuinka inhoan eläintarhoja ja niiden eläimille tarjoamia pieniä oloja, eläintarhat tekevät myös tärkeää työtä. Ne eivät pelkästään opeta lapsille maapallon monimuotoisuudesta, vaan voivat jopa pelastaa jonkin lajin sukupuutolta.

Päästiin vihdoin kotimatkalle ja Mary ehti kuin ehtikin paluulennolleen. Mä pyysin kuskeja tiputtamaan mut irkkupubi Grand Khaniin drinksuille Egin ja muun porukan kanssa. Egi ihmetteli miten meillä näin pitkään meni, sillä se oli ohjeistanut kavereitaan vaan ajamaan meidät Hustaihin ja pienen kierroksen jälkeen takaisin. Enpä osaa sanoa, mutta olen pirun iloinen, että pojat otti homman tosissaan ja löysivät meille ne hevoset.

Nomadien matkassa Mongoliassa

Mä olin kehunut G Adventuresia mun kaverille niin paljon, että tässä Mongolian reissussa mua jännitti eniten se, onko meillä onnistunut reissu ja tykästyykö frendikin tähän touhuun. Ja koska reissun onnistumiseen vaikuttaa hyvin suuresti se millä porukalla ollaan menossa, jännitti se matkakumppaneiden tapaaminen enemmän kuin koskaan.

Kun me ensimmäisenä iltana hotellissa treffattiin meidän paikallinen opas ja reissukaverit, mä yllätyin erityisesti siitä, että matkassa mukana oli kolme islantilaista ja yksi turkkilainen. En ole koskaan ennen törmännyt niihin kansallisuuksiin G Adventuresin reissuilla. Lisäksi meidän porukkaan mahtui pari jenkkiä, yksi britti ja yksi puolalais-kanadalainen. Sekä tietysti me, suomalainen ja saksalainen. Katselin jengiä aloituspalaverissa ja ajattelin, että se turkkilainen sisustussuunnittelija punaisine kynsineen tulee vielä olemaan vaikeuksissa maaseudulla härkävankkureiden ja jurttien keskellä.

Mutta hienointa on huomata olleensa väärässä jonkun ihmisen suhteen. Eikä koskaan pitäisi tuomita ketään ulkonäön perusteella. Heräsin nimittäin eräänä yönä jääkylmässä jurtassa siihen, että tämä turkkilainen sisustussuunnittelija nousi ylös sängystä, asteli kaminan luo ja alkoi puhaltaa liekkiä sinne lisättyihin puihin, jotka vain savusivat melkein sammuneen hiilloksen päällä. Se sai tulen syttymään ja savuntulo kaminasta jurttaan lakkasi. Se nainen periaatteessa pelasti mun henkeni.

Meidän reissu alkoi sillä, että hypättiin bussiin, jolla ajettiin Tereljin kansallispuiston alueelle. Seuraavaksi rinkat lastattiin härkävankkureihin, jotka olivat tulleet hakemaan meidät ensimmäiseen leiriin. Matkalla leiriin ylitettiin joki, ja tuntui siltä kuin oltaisiin hypätty ajassa parisataa vuotta taaksepäin. Hyvästi sähkö.

Koko reissun ideana oli siis siirtyä joka päivä nomadien leiristä toiseen, opetella heidän perinteisiä tapojaan ja juoda vodkaa. Tai no, ei se matkakuvaus ehkä ihan tuollainen G Adventuresin saitilla alunperin ollut, mutta mitä muuta tekemistä Mongoliassa muka on?

Mä mietin millaiset vieroitusoireet puhelimen menettämisestä tulee, mutta mun stressaantuneelle mielelle teki vain ja ainoastaan hyvää olla ilman sähköpostia ja sosiaalista mediaa hetken aikaa. Mulla ei ollut edes rannekelloa mukana, joten mä en koskaan tiennyt mitä kello on. Seurasin vain muita lounaalle tai illalliselle, silloin kun niiden aika oli. Syksy oli Mongoliassa parhaimmillaan, joten enimmäkseen mä vain ihmettelin mielettömän kauniita maisemia.

Nomadiperheet valmistivat meille ruokaa, mutta me yritettiin auttaa päivän askareissa parhaamme mukaan. Joka päivä käytiin keräämässä risuja iltanuotiota varten ja yhdessä leirissä ”autettiin” lypsämään lehmät. Voi lehmäparkoja. Yksi perhe omisti kanoja ja ne piti pyydystää ennen talvileiriin siirtymistä. Kas siinäpä kiva ohjelmanumero pöllöille turisteille. Mutta me saatiin ne kanat kiinni, ja sitten se perheen isäntä hyppäsi naapurinisännän, 2-vuotiaan tyttärensä ja sen kanalaatikon kanssa mopon selkään ja lähti viemään niitä kanoja talvileiriin. Vanhemmat lapset joutuivat asumaan viikot poissa kotoa koulun takia, mutta nämä nuoremmat lapset olivat meidän ilona muutamassa perheessä. Yksi kuriton poika sai kerran aikamoisen läimäytyksen takapuolelleen, joten kovin vapaata kasvatusta ei täällä näytetty suosivan.

Meillä oli päivittäin kaikenlaisia aktiviteetteja, perheet opettivat meille mm. jousiammuntaa, juuston ja vodkan tekemistä maidosta ja härkien valjastamista. Tokaan leiriin me matkattiin vuorten yli hevosilla, ja mä pelkäsin sitä ihan hulluna etukäteen. Mun polle osoittautui kuitenkin ihan rauhalliseksi oriksi, vaikka nämä mongolialaiset hevoset ovat tavallaan puolivillejä, sillä ne elävät vapaana luonnossa silloin kun niillä ei ratsasteta. Aina kun me oltiin liikkumassa ratsain, perheille piti kertoa edellisenä päivänä, jotta ne ehtivät etsimään hevoset ja ottamaan ne kiinni. Meidän pisin ratsastusvaellus kesti reippaalla vauhdilla joku nelisen tuntia, joten sen päivän iltana tiesi kyllä ratsastaneensa.

Meidän sekalainen porukkamme osoittautui todella hauskaksi jengiksi. Mä tulin hyvin toimeen meidän oppaan kanssa, joka opiskeli kaivosalaa yliopistossa ja aikoi Rio Tintolle töihin. Islantilaiset olivat keskenään kavereita jo ennen matkaa, mutta puhuivat keskenäänkin englantia, jos joku meistä muista sattui olemaan lähettyvillä. Se turkkilainen ei osannut englantia juuri ollenkaan, mutta hyvin sekin viihtyi meidän kanssa. Iltanuotioilla laulettiin ja pelailtiin, muun muassa vuohenluilla pelattavaa shagaita. Kuultiin ja opittiin Mongoliasta niin paljon, että ihastuin siihen maahan ja sen värikkääseen historiaan.

Ilma maaseudulla vaikutti paljon paremmalta hengittää. Ruoka oli samantyylistä kuin jo Ulan Batorissa maistettiin, paitsi yksinkertaisempaa ja lihapitoisempaa. Kolmesta kasvissyöjästä tuli kuusi viikon loppuun mennessä, kun lihakiintiö alkoi tulla muillekin kuin kasvissyöjille täyteen. Suihkuja tai saunaa ei tunnettu missään, mutta mä hyppäsin yhden islantilaisen ja meidän oppaan kanssa jääkylmään jokeen uimaan ja pesemään hiukseni puolessa välissä viikkoa. Kuivashamppoo ja kosteuspyyhkeet olivat kaikkien uudet ystävät. Vessat olivat puuceen tyylisiä hökkeleitä, paitsi että yleensä niissä oli vain kaksi lankkua lattiana ja reikä niiden välissä. Välillä niissä ei ollut ovia ollenkaan. Joillekin vessat olivat isompi ongelma kuin toisille, mua ne eivät häirinneet, mutta kyllä mäkin toivoin, ettei öisin tarvitsisi lähteä vessaan. Ne kun eivät yleensä olleet ihan leirin vieressä, ja niitä härkiä, lehmiä, jakkeja ja muuta karjaa laidunsi usein leirin ympärillä ja vessamatkan varrella.

Mä en olisi halunnut palata takaisin kaupunkiin ja normaaliin elämään. Elämä Tereljissä oli niin yksinkertaista ja rauhallista. Oli hienoa kuulla miten G Adventuresin reissaajien matkakohdevalinta vaikutti juuri näiden ihmisten elämään. Tämän turistien majoittamisen takia perheet pystyivät jatkamaan vanhaa elintapaansa eikä niiden tarvinnut muuttaa jurttansa kanssa kaupungin laitamille töitä etsimään. Perheet olivat jopa onnistuneet investoimaan isompaan karjaan ja useampiin jurttiin meidän turistien takia. Suosittelen siis tätä matkaa lämpimästi teillekin. Kuivashampoota ja babywipeseja vaan reppuun ja menoksi!