Mörri-Möykky

Mä en yleensä pelkää kummituksia, ainakaan keskellä kirkasta päivää, mutta mulla oli vähän spooky päivä tässä jokin aika sitten. Olin lapsenvahtina eräällä ihanalla taaperolla, joka osaa jo melko sujuvasti puhua, mutta nukkuu vielä yleensä päikkärit. Mä olin taaperon perheen kotona omakotitalossa maaseudulla, eikä siellä ollut muita kuin me. Ainakaan mun tietääkseni.

Me oltiin aamupäivällä ulkona ja sen jälkeen istuuduttiin keittiön pöydän ääreen syömään lounasta. Mä istuin selkä ikkunaan päin ja taapero istui mua vastapäätä. Me syötiin ja juteltiin, kunnes se yhtäkkiä katsahti hieman mun ohitseni ja katsoi sitten taas mua ja kysyi: ”Kuka meni ohi?” Ei mikä vaan nimenomaan kuka. Mä kysyin minne, ja se vastasi: ”Tuonne ylös”, ja osoitti ikkunan yläreunaa sormellaan. Mä käännähdin sen osoittamaan suuntaan, mutta eipä siellä mitään näkynyt. Mä ajattelin, että se huijaa mua, mutta ei se virnuillut vaan tuntui olevaan aivan tosissaan. Pohdin olisiko se ollut joku lintu tai ötökkä, mutta jotenkin mulle tuli sellanen olo, etten halunnut kysellä sitä taaperolta sen enempää. Sivuutin sen asian, eikä taaperokaan sitä jäänyt miettimään. Mun päähän kyllä tulvahti ajatus, että joskus olen kuullut väittämän, jonka mukaan lapset pystyvät näkemään asioita, joita aikuiset eivät näe.

Seuraavaksi oli päikkärien aika, joten mä luin taaperolle satua makuuhuoneessa leveän parisängyn päiväpeiton päällä, ja lauloin sen jälkeen muutaman tuutulaulun. Taapero nukahti nopeasti siihen mun viereeni, mutta mä en uskaltanut heti liikkua, ettei se havahdu unestaan. Mun ollessa hiljaa paikallani, kuului yhtäkkiä jostakin keittiön suunnalta sellainen ääni, kuin joku olisi läimäyttänyt lehden lattialle. Se oli joko lehti tai piirrustus, joka lattialle tippui, jossakin toisessa huoneessa. Hiljaisessa talossa se ääni erottui selvästi. Kuuntelin korvat tarkkana kuuluisiko talosta mitään muuta. Ja samassa taapero säpsähti unessaan ja tönäisi mua. Mä säikähdin niin, että melkein kiljaisin.

Kun olin varma, että taapero oli kunnolla nukahtanut, mä nousin ylös ja kävin katsomassa mitä lattialta löytyy. Piirrustus siellä vaan oli, ilmeisesti lastenhuoneen ovesta tippunut. Siihen oli liimailtu jotain, joten se oli hieman painavampi kuin tavallinen paperi. Ehkä sen tippuminen kuulosti lehden läimäytykseltä. Mun oli pakko myös kurkata uudelleen ulos ikkunasta. Ikkunan takana ei näkynyt mitään. Jäin pohtimaan mitä ihmettä hetki sitten tapahtui, ja päätin keittää itselleni päiväkahvit.

Korpikuusen kannon alla on Mörri-Möykyn kolo.
Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo.
Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo.

Syksyn tullen sieniä kasvaa Karhukankahalla.
Mörri-Möykky se sateessa istuu kärpässienen alla.
Mörri-Möykky se sateessa istuu kärpässienen alla.

Tiu tau tiu tau ti-li ta-li tittan
Sirkat soittaa salolla.
Pikkuiset peikot ne piilossa pysyy kirkkaalla päivän valolla.
Pikkuiset peikot ne piilossa pysyy kirkkaalla päivän valolla.

Ottaisin minä Mörri-Möykyn jos vain kiinni saisin.
Pieneen koriin pistäisin ja kotiin kuljettaisin.
Pieneen koriin pistäisin ja kotiin kuljettaisin.

Vaan eipä taida meidän äiti peikkolasta ottaa.
Eihän se edes usko, että Mörri-Möykky on totta.
Eihän se edes usko, että Mörri-Möykky on totta.

Mitäköhän ne lapset näkee? Joidenkin mukaan enkeleitä, joidenkin mukaan kyse on vaan mielikuvituksen kehitysvaiheesta. Joka tapauksessa se on aika pelottava tilanne. Enkä tiedä mitä siinä edes pitäisi tehdä, kysellä lisää, vai antaa vaan asian olla? Ainakaan en johdatellut taaperoa mitenkään, kun se tilanne ja se sen kysymys tulivat ihan puskista. Jotain se joka tapauksessa näki tai uskoi nähneensä ikkunan takana. Tai sitten sisällä talossa. Sehän ei sanonut, että ulkona.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.