Lokakuu vuonna 2005 (Ecuador, osa 2/4)

Tässä niitä taas tulee, postauksia vuorten keskeltä vuodelta 2005. Lokakuuta lukiessa kyyneleet valuivat silmistä solkenaan. Olen jättänyt paljon kirjoittamatta, enkä enää saa bloginkaan avulla loogista järjestystä päässäni oleville muistoille. Andy, jonka tekstissä mainitsen, katselee tätä maailmanmenoa nyt pilvenreunalta.

1. lokakuuta

Nyt alkoi salsan opettelu oikein todenteolla. 3 tuntia viikossa. Pakko oppia muutakin kuin reggeatonia ja merengeä kun täällä kerran olen! Ensimmäinen tunti oli tuskallinen, jalat on vieläkin vähän jäykät tiistain ratsastuksesta. Mutta hauskaa se oli. Mä tosin olin ryhmän ainoa vasta-alkaja, mutta pistän pokkana kaiken pohjoismaalaisen jäykkyyden piikkiin. Sitäpaitsi, lohduttaa paljon kun näen jonkun ecuadorilaisen tanssivan huonommin kuin kilpatanssijat yleensä.

Koulu loppui tänään. Hirmu nopeesti se kuukausi meni. Viikonloppuna on tiedossa rentoutumista Bañosin kylpyläkaupungissa vesiputousten ja kuumien lähteiden äärellä, mutta maanantaina alkaa arki ja työt. Kävin keskiviikkona pikaisesti tutustumassa uusiin työkavereihin ja ihan mukavanoloista porukkaa oli. Saa nähdä sitten mitä siellä saan tehdä ja viihdynkö vai en.

2. lokakuuta

Menin perjantai-iltana aikaisin nukkumaan sushiaterian jälkeen (kyllä, minä mereneläviä rakastava söin sushia) ja la aamuna aikaisin lähdettiin Bañosiin. Noin kolmen tunnin bussimatkan jälkeen käytiin heittämässä reput hostelliin ja päätettiin kiertää vesiputoukset taksilla. Vuokrattiin taksi kuljettajineen kolmeksi tunniksi 20 dollarilla, ja lähdettiin matkaan. Kerran taksi jopa ajoi erään putouksen läpi, ilmainen autopesu. Välillä me käveltiin putouksilla ja taksikuski odotteli kiltisti autossa. Illalla kierreltiin kaupungilla, kuunneltiin kaduilla soittavia bändejä ja syötiin kunnon pihviateria.

Seuraavan päivän ohjelman päättäminen ei ollut helppoa. Tatjana ei halunnut pyöräillä, mä en halunnut millekään jokiseikkailulle eikä Ramona halunnut kylpylään. Lopulta päätettiin jättää Baños ja aktiivinen tulivuori Tungurahua taakse ja tutustua pariin pieneen naapurikylään, Pelileoon ja Ambatoon. Joista tosin otettiin bussi hyvin pian takaisin pääkaupunkiin. Pelileossa nähtiin eläinlääkäriasema nimeltä James Brown. Italialainen Francesco pohti, että parantaakohan ne eläimiä laulamalla Get up, get on up.

6. lokakuuta

Päivät on pitkiä mutta mielenkiintoisia töissä. Hirveetä hulinaa, josta en ymmärrä puoliakaan. Matkatoimistot täällä toimivat ehkä vähän eri tyylillä kuin Suomessa, tietokoneet ei windows ysikaseineen aina pelaa, arkistointisysteemi sen sijaan toimii hyvin ilman kansioita pelkällä narulla ja saksilla. Yllättäen mä oon saanut niputtaa kaikki varaukset ja muistiinpanot mitä ikinä oon käsiini saanut turismipuolella. Työntekijoitä on noin 15 ja ihan hauskaa porukkaa tuntuu olevan. Mun ekana työpäivänä Rositalla oli synttärit ja me haettiin Connyn kanssa sille suklaakakku lähipuodista. Ruokiksella sitten laulettiin synttäribiisi ja repesin kun hieman hompahtava Arturo alkoi laulun päätteeksi matkia Marilynia ja laulaa ”Happy birthday Mr. President”.

8. lokakuuta

Työkaverit osoittivat suomenkielentaitonsa tänään. Elizabeth kysyi multa yllättäen mitä suomen sana huoranpenikka tarkoittaa, ja Arturo tiesi, että korva on oreja. Himohomoäpärän ymmärtämisessä mulla oli lieviä vaikeuksia. Conny kuunteli meitä sivukorvalla ja huomasi pomon lähestyvän: ”Huoranpenikka viene!” Marian uusi lempinimi levisi nopeasti ja ruokiksella Marian sihteeri Rocio juorusi huoranpenikan $500 maksaneista uusista housuista.

Mä en tiennyt tästä maasta paljon mitään ennen tänne tuloa. Mitä nyt Madissa aikoinani törmäsin pariin ecuadorilaiseen, ja netistä luin jänniä satuja tai tositarinoita viimeisestä inkakuninkaasta. Olen kuitenkin opinnut paljon.

Ecuadorin kolme suurinta kaupunkia ovat noin 2 miljoonan asukkaan pääkaupunki Quito, rannikkokaupunki Guayaquil ja historiallisesti merkittävä Cuenca. Maan tärkeimmät vientituotteet ovat öljy, banaanit, ruusut, kahvi, kaakao ja yllätyksekseni myös puu. Espanjan lisäksi täällä puhutaan 13 intiaanikieltä, joista yleisin on quichua. Osaan sitä vasta muutaman sanan (krapula=chuchaqui).

Ecuadorissa on 26 tulivuorta, joista suurimmat ovat Cotopaxi, Chimborazo, Pichinca, Cotacahci, Tungurahua ja Cayambe. Väittävät, että Chimborazo on teknisesti ottaen maailman korkein vuori, sillä maapallo on ovaali ja Chimborazo sijaitsee pallon korkeimmalla kohdalla.

Cotopaxin kansallispuisto on vain yksi 26 suojelualueesta, jotka peittävät yhteensä 18% maapinta-alasta. Ecuadorissa on maailman 4. eniten lintulajeja; 1640 lajia, ja sanomattakin on selvää, että Galapagossaarten yli 300-vuotiaat kilpikonnat ja liskot ovat osa monipuolista eläinmaailmaa.

..Mutta nyt salsatunneille. ¡Hasta luego!

9. lokakuuta

Koko viikon kaikki touhusivat jalispelistä ja perjantai-iltana salsabaarissakin laulettiin kannustuslauluja. Kun la aamuna lähdettiin kohti lähellä sijaitsevaa Atahualpan olympiastadionia, huomattiin todella miten isosta jutusta on kyse. Kaikilla, jotka liikenteessä nähtiin, oli Ecuadorin pelipaita päällä. Ja kaikki kulkivat kohti stadionia.

Pukeuduttiin itsekin matkalla asianmukaisesti, ja Andy maalasi Ecuadorin ja Saksan lippuja jokaisen kasvoihin. Pääsylippuja ei ollut helppo saada, itsekin maksettiin 15 dollarin lipuista tuplahinta. Stadioni oli ääriään myöten täynnä jo klo 11 ja ottelu alkoi vasta klo 16! Tungettiin joukkoon ja istuuduttiin rapuille kun ei muualla ollut enää tilaa. Viiden tunnin odotus ei tuntunut hyvälle takapuolessa, mutta liikkumaankaan ei pystynyt. Pelin alkua odotellessa laulu raikui ja aallot kiersivät ympäri stadionia. Hävittäjät tekivät useita ylilentoja, helikopterit pörräsivät lähellä ja yllättäen parisenkymmentä laskuvarjohyppääjää laskeutui stadionin kentälle. Toiset mahalaskutyylillä ja toiset jaloilleen aplodien saattelemina.

Hirvittävä vihellyskonsertti alkoi heti kun kolme Uruguayn pelaajaa astui kentälle. Vihdoin ottelu alkoi ja odotus palkittiin. Peli oli ikävä kyllä maaliton, mutta tasapeli tarkoitti puuttuvaa pistettä Ecuadorille. En edes yritä kuvailla mitä tapahtui kun tuomari vihelsi pelin päättyneeksi ja Ecuadorin pääsy Saksan MM-kisoihin varmistui.

13. lokakuuta

Argh. Asiakkaat on Gespalla aika vaativia, mutta vähänkö meinasi savu nousta korvista yhden señoran kanssa. On lähdössä Buenos Airesiin kymmeneksi päiväksi ja valitti kun matkatavaroiden maksimipaino on 30 kiloa. Eikä mikään auttanut, se kun on kaikilla lentoyhtiöillä sama ellei kyseessä ole mannertenvälinen lento. Teki hiukan mieli huomauttaa, että sillon ku mä tulin tänne NELJÄKSI KUUKAUDEKSI niin mun matkatavaroiden painoraja oli 20 KILOA. Samperi.

Muutenkin ihmisten mentaliteetti joskus ihmetyttää. Nämä vitsaili sillä, että ihmisiä kuoli jalismatsin jälkeisessä fiestassa, ihan ku fiesta ei olis fiesta ilman loukkaantuneita tai kuolleita. Guayaguilissa ihmisiä on kuollut saastuneen veden takia ja nämä kauhistelevat vaan poliisien pahoinpitelytapausta Jenkeissä.

Yhtenä päivänä perheen isä selitti, miten hienoa kerran oli ollut katsella ikkunasta kun Pichinca purkautui. Katsella ikkunasta?!

16. lokakuuta

Ei lähdettykään Mindoon viikonlopuksi, päätettiin lähteä katsomaan raftingin MM-kisoja. Meillä ei ollu oikein tarkkaa tietoa mistään, mutta ajateltiin, että kyllä se sitten paikan päällä selviää. Hypättiin bussiin ja matkattiin kohti Baezaa, pikkukylä 1/2 tuntia Papallactan kylpylästä eteenpäin, noin 2 tuntia Quitosta.

Baezassa seistiin tyhminä keskellä pääkatua ja ihmeteltiin kun ketään ei ole missään. Sitten pari ystävällistä ecuadorilaista kertoivat olevansa matkalla raftingiin, joten hypättiin niiden pickupin lavalle. Noin parikymmentä minuuttia myöhemmin otsat ja nenät punaisina auringosta tultiin kylään nimeltä El Chaco. Siellä näkyi olevan jo enemmänkin ihmisiä, ja seurattiin kävellen ihmisjoukkoa pitkän matkaa alas joelle.

Saavuttiin juuri parahiksi päivän toiseen lähtöön, ja kyllä oli hienon näköistä kun maat vuorollaan laskivat jokea alas. Istuttiin rinteessä, syötiin piirakoita ja kannustettiin Adellin toiveesta Englantia ja Tatjanan ja Roberton takia Saksaa. Parin tunnin päästä päätettiin lähteä etsimään hostellia jostakin lähikylästä, Chaco ja Baeza olivat kuulemma jo täynnä. Alkoi sataa, mutta päästiin Venäjän joukkueen kanssa samalla kyydillä ylös joelta.

Siellä sitten seistiin, Chacon keskustassa, vesisateessa ja ihmeteltiin, että mitenköhän täältä pääsee pois. Pyydettiin autoilijoilta kyytiä, ja yhden pickupin takana oli tilaa, joten luvassa oli taas hieman pomppuinen, märkä, kylmä ja pitkä matka Papallactaan. Tiesululla sadeviittaan pukeutuneet poliisitkin nauroivat meille hulluille gringoille konekiväärit käsissään, jokseenkin hassu tilanne. Papallactaan kuitenkin saavuttiin ja onnistuttiin saamaan yösija jopa lämpimällä vedellä! Illalliseksi maittoi paikallinen herkku, lohi, eikä hintakaan ($3,50) päätä huimannut.

Meille ei ihan siellä joella selvinnyt mikä joukkue voitti, joten piti tarkistaa tilanne. Näyttää siltä, että päästiin maailmanmestareiden kyydillä pois joelta.

20. lokakuuta

Sattuipa hassusti. Heidi tuli eilen mun kanssa salsatunnille ja tuntien jälkeen kysyin miksei se tullut katsomaan raftingia. Oli kuulemma myös ollut El Chacossa, mutta siellä ei ollut kenttää kännyköissä eikä siis voinut ottaa muhun yhteyttä.

Kerroin omasta seikkailusta, siitä miten oltiin saatu kyyti paluumatkalla Papallactaan. ”Ihan totta? Me otettiin ihmisiä kyytiin siitä risteyksestä ja jätettiin ne hostellin eteen Papallactaan.” Mainitsin, etta se auto, jonka kyydissä oltiin, oli sisältäkin täynnä ihmisiä. ”No meitä oli kahdeksan. Yhdellä niistä kyytiläisistä oli sininen takki ja yhdellä vaaleansininen.” Tatjana ja Adell. Ei voi olla totta!! Oltiin saman auton kyydissä eikä huomattu sitä itse! Hostellin edessä Tatjana ja Adell menivät kiittämään kyydistä auton vierelle, mutta mä pysyin auton takana, niinpä Heidi ei nähnyt mua edes silloin. Varsinainen sattuma.

23. lokakuuta

Piti mennä Renaton kanssa Pichinchalle lauantaina, mutta on kaksi sanaa, joita mä en voi yhdessä vastustaa: shoppailu ja Otavalo. Niinpä suunnattiin Andyn kanssa Otavaloon. Bussiterminaalissa paikan päällä törmättiin pariin amerikkalaiseen pariskuntaan, jotka palloilivat vähän eksyneen näköisinä siellä. Tarjottiin auttavaa kättä eli sanottiin, että seuratkaa vaan meitä niin löydätte käsityömarkkinat. Siellä sitten taas tingittiin pikkuponchoista ja shakkilaudoista, joissa nappuloina ovat espanjalaiset ja inkat. Kunnon pihviaterian ($4) jälkeen torkuttiin kotimatka bussissa ja päätettiin olla pelaamatta shakkia sillä mutkaisella vuoristotiellä, ettei nappulat huku.

QuitoIllalla ajeltiin Hernanin, Paulinan ja Andyn kanssa vanhassa kaupungissa, ja ensimmäisen kerran mä huomasin tässä kaupungissa muutakin kaunista kuin vuoret. Katedraali, basilika ja muut rakennukset oli tosi kauniisti valaistu liloin, vihrein ja keltaisin valoin, vaikka valaistus olikin Cuencan huonon vesitilanteen takia säästötilassa. Jätettiin auto kahden poliisiauton väliin ja varmistettiin poliisisediltä, ettei ne lähde vähään aikaan minnekään. Niinpä päästiin kävelemään presidentinaukiolle ja ihastelemaan rakennuksia vähän lähempää.

24. lokakuuta

Aika kuluu ihan mielettömän nopeasti! Viikolla ei paljon muuta ehdi kuin käydä töissä, salsatunneilla ja iltaisin nähdä kavereita. Yhtenä iltana viime viikolla mentiin Renaton kanssa kävelemään MegaMaxin jouluosastolle, ja siellä riitti säihkettä ja loistoa. Kerroin Renatolle, että olen tavannut joulupukin, joka osaa kaikkia mahdollisia kieliä ja on ainakin 300-vuotias.. ”Uskotko sä siihen oikeasti?!”

25. lokakuuta

Mun sanavarasto on laajentunut ainakin mitä tulee synnytykseen, vauvoihin tai äitiyteen. Kiitos Tanjan ja Sennan ja Suomesta kantautuneiden uutisten.

Muutenkin kuuluu ihan hyvää. Tänään varmistui viikonlopun matka biitsille ja Isla de Plataan eli köyhän miehen Galapagossaarille. Vaikka sanoin nimeni kirjain kirjaimelta vähintään kolmeen kertaan, eiköhän se perjantaina lentolipussa kuitenkin väärin lue. Itse en joudu maksamaan luksusluokan viikonlopusta retkineen mitään, Toppsa maksaa matkan ja Gespa verot. Mukava se on välillä pieni palkintokin ahkerasta työnteosta saada.

26. lokakuuta

Mulla oli aamulla hauskaa. Ibrahim selitti mulle keittiössä jotain juttua Isla de Platasta, ilman tekohampaitaan, oranssi lippalakki päässä. Mä yritin parhaani mukaan olla tukehtumatta kahviini ja katsoa vakavin silmin sitä Repe Sorsaa tai Aku Ankkaa.. ”Hay mucchoss animaless en la Issshla de Plata.”

27. lokakuuta

En mä ihan väärässä ollut kun epäilin, että paketin nouto ei tule olemaan helppoa.

Ensin menin postiin. Bussilla, 25 centavoa. Sinne mikä oli kauempana kuin kuusi muuta postia. Piti tosin kauan etsiä sitä paikkaa. Annoin aarrekarttani postin virkailijalle, maksoin dollarin, ja kuulin, että paketin saamiseen tarvitaan kaksi passinkopiota. Sain ohjeet missä voin teettää lisää kopioita, joten juoksin sinne (4 centavoa). Ja takaisin postiin. Odotin reilun 1/2 tuntia, kunnes nimeni huudettiin täysin oikein, ja pääsin tullin puolelle. Paketti avattiin ja tullimies oli tosi reilu, oli kuin ei salmiakkia tai suklaata huomaisikaan: ”Ei täällä ole kuin kirjoja.” Normaalisti kaikesta vastaanotetusta pitää maksaa reiluhkokin summa, mutta kirjat ovat poikkeus. Niihin vaaditaan vain yksi dokumentti. Sitten eikun kirjojen tulliyksikköön toiselle puolelle kaupunkia sitä paperia hakemaan. Taksilla, 1 dollari. Raput yhdeksänteen kerrokseen. Siellä kuulin, että tarvitsen kopiot paketinnoutopaperistakin. Eli taas erääseen kopiointipaikkaan kopioita hakemaan (10 centavoa). Takaisin kirjatulliin, sinne ysikerrokseen, leimat papereihin ja kaksi dollaria virkailijalle. Taksi takaisin postiin $1.25. Taksikuski eksyi, oli asunut täällä vasta pari kuukautta. Postissa menin suoraan kivalle tullimiehelle viemään kirjadokumenttiani, vain kuullakseni, että siitä tarvitaan kaksi kopiota. Vaihteeksi kopiointipaikkaan, 10 centavoa. Takaisin postiin, ja tällä kertaa sain paketin kätösiini melkein naurettavan helposti. Taksi takaisin töihin, neuvottelin kuskin kanssa hinnasta:

Kuski: 2.50 dollaria.
Minä: Puolitoista.
Kuski: 2.
Minä: 1.
Kuski: Puolitoista.
Minä: Ok.

31. lokakuuta

Piti tavata työkaveri ja sen 6-vuotias poika, Elizabeth ja Martin, lentokentällä perjantaiaamuna kello kuusi eli tuntia ennen lentoa. Olin paikalla kymmenen minsaa ennen, ja odottelin kaikessa rauhassa. Odottelin ja odottelin. Portti suljettiin puolelta, ja mä jatkoi odottelua. Varttia vaille seitsemän soitin Elizabethille. ”Anna mulle viis minsaa!” se sanoi. Vastasin, että antaisin vaikka kax tuntia, jos se olis musta kiinni, mutta portti suljettiin vartti sitten eikä mulla ole lippua. Noh, viiden minuutin kuluttua oltiin lähtöselvityksessä ja Elizabeth rukoili ja melkein itki, että päästäkää meidät koneeseen. Yritti kaikkea, selitti että tää tyttö on Suomesta ja hänellä itsellään on sunnuntaina syntymäpäivät. Lopulta se näki vanhan yliopistokaverinsa tiskin takana ja Maria auttoi meidät koneeseen. Ikinä en oo niin lujaa juossut lentokentällä.

Mantaan kuitenkin siis päästiin, ja siellä meidän ryhmä koottiin bussiin. Noin 45 ihmistä, suurin osa matkatoimistojen työntekijöitä. Vanha tuttuni Nelson, jolta ostin Cotopaxin vaelluksen, oli yllätyksekseni mukana ja tervehti mua taas sanomalla ”kuumailmapallo”. Rento porukka muutenkin, matka Montecristiin sujui nopeasti vitsejä kuunnellessa. Montecristissä vierailtiin ex-presidentin Eloy Alfaron museossa ja shoppailtiin panamahattuja, jotka on siis alun alkaen peräisin tuolta pikkukaupungista.

Montecristista matka jatkui La Pilaan, jossa myös paikalliset käsityökojut olivat vierailun kohteena. Bussin rengas räjähti Pilan lähellä, joten saatiin ylimääräinen kahvitauko huoltoasemalla. Onneksi ei oltu vuoristotiellä! Pilasta jatkettiin Agua Blancaan, kansallispuistoon. Siellä opas johdatti meidät muun muassa sulfaattilammen äärelle, jossa ihmiset puhdistautuvat poppamiehen johdolla telttasaunan kera pari kertaa vuodessa. Haju oli kamala, eikä todella tehnyt mieli pulahtaa siihen lampeen. Vierailtiin museossa, jossa mielenkiintoisin esine oli uurna ihmisluineen. Kylä oli olemassa paljon ennen kansallispuiston perustamista, ja kun rannikon ainoa puisto perustettiin, aiheutti se paljon ongelmia kyläläisille. Nykyään ne saavat elantonsa enimmäkseen turismista, mutta kylään ei esimerkiksi saa muuttaa asumaan, ellei ole syntynyt siellä. Manta

Iltapäivällä vihdoin saavuttiin tukikohtaamme Alandaluzin hotelliin. Aivan mahtava paikka, suuri ranta, uima-altaat, kauniit huoneet ja loistava ruoka. Eikä ruuan tarjoilukaan lainkaan hullumpi. Väsyneinä illallisen jälkeen lähdettiin baarikierrokselle, mutta aamulla oli aikainen herätys.

Aamupala seitsemältä ja suunta kohti Puerto Lopezia. Siellä jakauduttiin kolmeen ryhmään ja noustiin jahteihin. Merisairaustabletit auttoivat, ja vaikka horisontti katosi välillä parimetrisen aallon taakse, ei mulla ollut lainkaan paha olo. Reilun tunnin keikutuksen jälkeen rantauduttiin saarelle, joka sekin on osa kansallispuistoa. Oppaiden johdolla tutustuttiin saaren linnustoon kolmen tunnin retkellä. Nähtiin myös kilpikonnia. Isla de La Plataa ei kuulemma voi verrata Galapagossaariin, koska se ei ole vulkaaninen saari. Nimensä saari saa joko hopea-aarrelegendasta tai saaren kallioita peittävästä valkeasta guanosta. Paluumatkalla pysähdyttiin laguuniin snorklaamaan ja kalat olivat mielettömän värikkäitä! Oli kuin olisi pulikoinut suuressa akvaariossa. Taas tabletteja naamaan, mutta niistä huolimatta veneen molemmilla laidoilla oli porukkaa oksentamassa. Merenkäynti oli melkoinen. Mä voin poikkeuksellisen hyvin, mutta pelotti nähdä puolet toisen veneen kölistä ilmassa veneen ollessa aallon harjalla, ja olla itse aallonpohjalla ja nähdä ympärillään vain vettä.

Päivän retkestä väsyneinä nautittiin taas aivan loistava illallinen Alandaluzissa, ja illaksi oli ohjelmassa kokko rannalla. Istuttiin ringissä kokon ympärillä, Silvia soitti kitaraa, laulettiin ja juotiin akvavitia. Nukkumaan maltettiin mennä vasta aamuyöstä, ja herätys seuraavana aamuna oli kello kuusi. Tällä kertaa ryhmä suuntasi taas kuivaan trooppiseen metsään lintuja bongailemaan, mutta Elizabeth, Martin, minä ja muutama muu jäätiin hotellin uima-altaalle lepäilemään. Juoksin rannalla ja leikin Martinin kanssa muiden mennessä päiväunille. Martin kiipeili erään miehen tuolin selkänojassa tämän lounastaessa, ja jouduin käskemään Martinia istumaan. Myöhemmin kuulin, että kyseinen mies oli Ranskan suurlähettiläs. Iltapäivällä lounaan jälkeen alkoi paluumatka lentokentälle Mantaan, jossa saatiin kuulla lennon myöhästyvän useita tunteja. Niinpä Silvia kaivoi taas kitaran esiin ja pistettiin aikamoiset juhlat pystyyn Elizabethin syntymäpäivän kunniaksi. Lentokentän henkilökuntakin taputti jalkaa lattiaan musiikin tahdissa, ja suurin osa meistä väsyneistä matkailijoista osallistui tanssiin.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.