Kokemukseni työuupumuksesta

Mä voin ihan hyvin. Vihdoinkin. Flunssa, migreeni, rytmihäiriö, ahdistus, unettomuus ja monen monta muuta ongelmaa kiusaavat mua nykyään vähemmän. Enää en itke päivittäin. Mutta yli vuoden taistelu työuupumuksen kanssa organisaatiossa, josta en saanut minkäänlaista tukea, on melko pitkälti vienyt mun terveyteni. Vihdoin tein päätöksen ja irtisanouduin töistä. Nyt mennään terveys edellä.

Kun terapeutti vajaa pari vuotta sitten pyysi mua listaamaan kaikki mun ongelmat unettomuudesta ahdistukseen ja itkuisuuteen, mä kauhistuin sitä kokonaiskuvaa, joka mun eteeni ilmaantui. Terapeutti kysyi, että mitä mä neuvoisin ystävälleni, joka olisi samanlaisessa tilanteessa. Itkin ja nauroin samaan aikaan, kun lopulta jouduin myöntämään, että sairasloma on ainoa oikea ratkaisu. Siihen saakka olin keskittänyt kaikki voimavarani töissä selviytymiseen ja kun työpäivän jälkeen makasin sohvalla, ei voimia ollut enää mihinkään muuhun. Ja se osaltaan pahensi koko tilannetta. Unohdin harrastukset ja ystävät. Ei ollut enää mitään, mikä palauttaa. Ylikuormitin itse itseni, enkä edes tajunnut tekeväni sitä.

Kun vihdoin puhuin asiasta työterveyslääkärille, oli sairasloma päivänselvää. Lääkäri jatkoi sitä lopulta aika pitkään, kunnes kuukausien levon jälkeen kokeiltiin töihin paluuta osasairaspäivärahan turvin. Mutta töissä mun tilanteesta ei välitetty pätkääkään ja lopputulos oli se, että mä yritin sitten tehdä ne samat työt kolmessa päivässä. Jouduin joustamaan ja tekemään töitä myös sairaslomapäivinä. Silti työt vain kasautuivat, enkä saanut apua, vaikka sitä pyysin. Vanhoja sähköposteja läpikäydessäni huomasin, että pyysin lisäresurssia ja apua siihen tilanteeseen yli vuoden ajan.

Työkuorma ei suinkaan ollut ainoa työuupumukseen johtava tekijä. Rakkaan perheenjäsenen Röllin menetyksestä ei ihan yhdellä taikka kahdella itkulla selvitty. Töissä itselleni tärkein motivaatiotekijä on arvostus ja se, että mun työlläni on merkitystä. Nyt sain huomata, ettei mulla ollut enää minkäänlaista ääntä organisaatiossa. Olin kuin ilmaa. Ja se oli mulle myrkkyä. Epäonnistuneen osasairaspäiväkokeilun jälkeen lääkäri totesi tilanteen kestämättömäksi, määräsi mut uudestaan pitkälle sairaslomalle ja sanoi lujasti mutta hellästi, että paluuta siihen työpaikkaan ei ole. Kesti vielä pitkän aikaa ennen kuin itse lakkasin huolehtimasta työsähköposteistani ja tontistani, jota kukaan ei mun poissaoloni aikana tuurannut.

Lopulta luovutin ja myönsin tilanteen. Olin jo hyvin kyynistynyt koko firmaa kohtaan eikä lääkärin tarvinnut kuin mainita sen lafkan nimi, niin aloin itkeä. Sen jälkeen irtisanoutumispäätös oli helppo. Näin jälkikäteen tuo kaikki on mulle päivänselvää. Tiedän tarkalleen mitä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten ja miten monta virhettä tein asiassa itse. Vikaa on paljon työnantajassa, mutta paljon myös itsessäni. Mun olisi pitänyt lähteä sieltä jo aiemmin. Mutta toisaalta ymmärrän, miksi en ymmärtänyt tilannetta. Yritin viimeiseen asti enkä halunnut luovuttaa. Luovuttamiselta se tuntui.

Annan nyt itselleni anteeksi. Olen vaatinut itseltäni liikaa ja vahingossa ajanut itseni todella heikkoon jamaan. Kaikki kehon fyysiset reaktiot ja sairastelukierre ovat vain seurausta siitä stressistä, josta en enää pystynyt palautumaan. Muistan hyvin kuinka heräilin öisin siihen tunteeseen kuin mua ajettaisiin takaa. Kyse ei ollut painajaisista, vaan sydämeni ja koko kroppani luuli, että nyt pitää paeta. Se on äärimmäinen, mutta toisaalta myös hyvin luonnollinen reaktio kovaan stressiin. Hiljalleen olen alkanut uudelleen oppia rentoutumaan ja palautumaan. Olen ammattilaisten käskystä pyrkinyt tekemään paljon asioita, joista tulen onnelliseksi.

Näin vakavasta työuupumuksesta toipuminen on kuin opettelisi kävelemään uudelleen. Olen yllättävän luottavainen tulevaisuuden suhteen ja etsin työpaikkaa, jossa mun tehokkuutta ja työlle omistautumista arvostetaan, mutta jossa ihminen kohdataan ihmisenä. Uskon, että osaan pitää itsestäni parempaa huolta jatkossa. Päätin vihdoin myös kertoa työhaastatteluissa työuupumuksestani, sillä jos sitä jossakin työpaikassa pelästytään, sellaisessa firmassa en haluaisi edes työskennellä. Haluan itse välttää sen uusiutumisen, ja siihen tarvitaan avoimuutta ja luottamusta työnantajaa kohtaan.

Jatkoin terapiaa niin pitkään, kunnes ei enää itkettänyt. Muistan kun aloitin terapian vuosia sitten ja mulle sanottiin, että pari ekaa viikkoa siellä vaan itkee, mutta kyllä se siitä sitten rauhoittuu. No, mä itkin sellaiset kolmisen vuotta. Mun terapeutit on olleet kullanarvoisia, mutta olen hiljalleen saanut paljon muitakin itselleni sopivia keinoja stressinhallintaan ja palautumiseen.

Joillekin ihmisille, myös muutamille entisille kollegoilleni, työuupumus on edelleenkin vain ihmisen heikkoutta eikä mikään oikea sairaus. Olisi mielenkiintoista tietää mitä nuo samat tyypit ajattelevat masennuksesta. En itse ole masentunut, mutta silloin kun ahdistus oli pahimmillaan, ymmärsin myös oman kokemuksen kautta miten mustaksi mieli voi mennä. Silloin ensimmäistä kertaa tajusin millaista on, kun ihminen ei kykene nousemaan ylös sängystä. Ehkä itsekin ajattelin aiemmin, että saamattomuus on vain laiskuutta, ja masentunut ihminen ruokkii sillä itse itseään. Mutta nyt tiedän miten väärässä sellainen luulo on. Masennus on kuin musta aukko, joka imee ihmisestä kaiken energian.

Työelämä on raakaa ja monessa paikassa ihmisistä otetaan kaikki irti välittämättä jaksamisesta. Mä toivon, että ne ihmiset, joiden empatia ei tähän asiaan riitä, saavat joskus jonkin herätyksen. Työuupumus ei ole sama kuin joku pieni väsymys, joka menee nukkumisella ohi. Se on todella vakava tila, koska kyseessä on ihmisen työkyky. Toivon myös, että tulevaisuudessa työnantajat välittäisivät työntekijöistään enemmän. Ja että sellaiset firmat menestyisivät. Itse koen olevani vahvempi kuin ennen, mutta vasta opettelemassa uudelleen kävelemään.

5 vastausta artikkeliin ”Kokemukseni työuupumuksesta

  1. Mä niin ymmärrän sua. Mä olen ollut samanlaisessa tilanteessa jo muutaman vuoden. Ainoa ero on se, että mun uupumus/ ahdistus/ masennus ei johdu töistä – siellä tosiaankin ymmärretään ja autetaan ja on hankittu ammattilaisen apua – vaan vuosia jatkuneesta tilanteesta kotona. Valitettavasti en voi ottaa lopareita mun perheestä. Yritetään siis vaan jaksaa. Kaikkea hyvää sulle <3

    • Voi Nollis! Kiitti! Ja jaksamisia sullekin. Pitää vaan yrittää tehdä asioita, joista on iloa itselle.

  2. Rohkea kirjoitus! Siinä vaiheessa ollaan tosiaan pitkällä työuupumuksen kanssa, kun öisin herää takaa-ajon tunteeseen ja itku on päivittäistä. Tuollaiset kylmät organisaatiot pistävät vihaksi, käsittämätöntä ettei tuollaisessa tilanteessa löydy ymmärrystä ja tukea.

    Itselläni tulee välillä alkavia uupumuksen oireita, mutta olen saanut ne kuriin työpäiviä lyhentämällä (ja runsaalla meditoinnilla). Olen yrittäjä, joten työpäivien muokkaaminen onnistuu joustavammin. Jo tuollaiset lyhyet lähes-uupumiset ovat olleet rankkoja, voin vain kuvitella miltä vuosien kierre tuntuu.

    Tsemppiä tulevaan!

    • Kiitos ja tsemppiä sinullekin! Työpäivien lyhentäminen on tosiaan hyvää ensiapua, ja taukojen pitäminen on tärkeää työpäivänkin aikana. Suosittelen kokeilemaan myös TRE-stressinpurkuliikkeitä, jos se ei vielä ole tuttua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.