Joulukuu vuonna 2005 (Ecuador osa 4/4)

Vika osa Ecuador-muisteluista jäljellä! Ja vuorossa loppuhuipennus eli tarinointia ja kuvia Galapagossaarilta.

3. joulukuuta

Terkut Cuencasta! Lennettiin Jörgin kanssa tänne tänään, ja eikös koneessa ollut tuttujakin. Pari matkatoimiston työntekijää, jotka oli mun kanssa siellä Mantan reisulla samaan aikaan. Huomenna ohjelmassa on inkarauniot, tänään ollaan vaan tutustuttu kaupunkiin kävellen ristiin rastiin pikkukatuja.

5. joulukuuta

Toinenkin adventti pääsi livahtamaan ohi. Olin kyllä kirkossa, ihan sattumalta. Kävelin illalla katedraalin ohi ja kuulin niin kaunista laulua, että päätin kurkata sisälle.

Cuenca on kaunis kaupunki. Joki ja vanhat rakennukset tuovat mieleen Budapestin, pienoiskoossa. Ja koska tämä on niin pieni, ei tuttuihin voi olla törmäämättä. Ollaan nähty ne mun tutut matkatoimistokaverit ainakin pariin kertaan. Lisäksi lauantai-iltana poikettiin erääseen pikkukahvilaan, jossa oli paljon turisteja, muun muassa pari brittiä. Myöhemmin samana iltana nähtiin ne brittituristit kadulla, ja ne kysyivät meiltä muistetaanko me missä se kahvila on, jossa he olivat alkuillasta. Seuraavana aamuna sama parivaljakko oli samassa bussissa kanssamme matkalla Ingapircaan.

Ingapirca ei ollut vaivan ja matkan arvoinen, etenkään Jörgin mielestä. Reilut pari tuntia bussissa per suunta, ja lyhyt kiertely paikanpäällä siinä välissä. Puutui takapuoli. Mutta onpahan Ecuadorin suurimmat inkarauniot nähty ja valokuvattu. Toisin kuin Macchu Picchu, nämä rauniot eivät koskaan olleet kadoksissa, vaan paikalliset käyttivät kiviä rakennustarpeinaan vuosien ajan ennen kuin paikasta tuli suojeltu alue. Raunioiden ns. löytäjät olivat ranskalaisia, ja niinpä suurin osa kaivauksista löydetyistä esineistä on roudattu Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Itse paikan päällä on siis lähinnä kylttejä tyyliin ”tässä oli jotakin”.

6. joulukuuta

Kävästiin tänään Museo del Banco Centralissa. Oli ihan mielenkiintoinen, mutta hieman hämärä museo. Käveltiin vahingossa joka ainoa näyttely väärään suuntaan eli automaattivalot syttyivät vasta kun oltiin lähdössä huoneesta.

8. joulukuuta

Loikoilin aamulla kotona terassilla ja nautin auringon lämmöstä. KLM:n kone sattui laskeutumaan yhdeksältä, ja hienosti tuli alas. Icarolla ei sitten mennyt ihan yhtä hyvin. Ekan yrityksen jälkeen ihmettelin, että mitä hittoa toi kone meinaa, lensi vaan lentokentän yli, vaikka oli aluksi selkeästi laskeutumassa. Jäin mielenkiinnolla odottamaan toista yritystä. Samanlainen nokka ajoissa ylös -tyyli toisellakin kertaa.

Mun isäntäperheen poika, joka on käymässä kotona, tuli myös terassille ja selitin mitä seuraan. Kolmas yritys ja me molemmat jännättiin kuinka käy. Kone laskeutui, laskeutui ja laskeutui.. Kunnes rullasi kiitoradalla. Sitten se kiihdytti uudelleen ja nosti nokan jyrkästi ylös juuri ennen vuorta. Ja samantien tiukka kaarros oikealle kun ei korkeus ehkä aivan riittänytkään vuoren ylitykseen. Mietittiin, että mikä mahtaa olla ongelma. Jarrut??

No, neljäs yritys tuli pian ja mua pelotti jo ihan sikana. Huomenna aamulla oma lento, ei kiva. Onneksi se on AeroGalilla, Icaroon en astuisi mistään hinnasta. Neljännellä kerralla laskeutuminen onnistui, vaikkakin koko kiitoradan mitta tarvittiin. Eikä kuulemma ollut eka kerta kun Icarolla on ongelmia.

Hätälaskeutumiset täällä suoritetaan aina vuorta kohti, koska toisessa päässä kiitorataa alkaa heti kaupunki. Ecuadorilaista logiikkaa: pysähtyy se kone siihen vuoreen viimeistään.

9. joulukuuta

Päivä alkoi tosi huonosti kun en voinut edes hiuksia pestä. Kaasu oli loppu. Pikaisen jääkylmän suihkun jälkeen lähdin aamukuudelta ulos etsimään taksia.

Lennon kapteeni oli aivan ihana. ”Poiketaan tosta Cotopaxin kautta kun on niin hyvä ilma.” Uskomaton näky, lennettiin ihan vuoren vierestä, about lumirajan korkeudelta. Aurinko paistoi rinteille ja pilvet olivat meidän alapuolella. Koneessa mun vierustoveri, eräs sveitsiläinen, kertoi tulleensa eilen illalla Buenos Airesista Quitoon ja kahden tunnin kaduilla dallailun jälkeen se oli lyöty maahan ja ryöstetty.

Lonesome GeorgeGalapagossaarille saavuttuani päivä parani huomattavasti, kun mukava opas oli vastassa. Sen ryhmään kuului mun lisäksi vaan yksi italialainen, joten meillä oli rento meininki. ”Mennäänkö hotelliin ottamaan Finlandia-vodkat” se heitti.

Tavattiin Tatjana hotellissa ja heti lounaan jälkeen suunnattiin Charles Darwinin asemalle jättiläiskilpikonnia tutkailemaan. On ne valtavia. Lonesome George on yhdeltä saarelta löydetty, ainoa lajiaan, noin 90-vuotias uros, eikä se suostu parittelemaan muiden lajien naaraiden kanssa. Ovat yrittäneet kloonata sen kuten Dollyn, mut se ei ole vielä onnistunut. Saa nähdä miten Ykälle käy.

Juttu jatkuu joskus, en tiedä yhtään miten tiukka ohjelma on. Mut nyt mä löysin sen paratiisin!

10. joulukuuta

HyljeTänään pulikoitiin jättiläiskilpikonnien, merijellonien ja haiden kanssa. Okei, myönnän, meinasin taas tukehtua snorkkelini kanssa kun hai lähestyi, ja kapusin aika nopeesti takaisin paattiin. Ne konnat on mielettömän kokosia, voivat painaa jopa 250 kiloa.

Eilen ihmeteltiin, että mikäs fiesta poliisilaitoksen pihalla on. Poppi soi, joten mentiin uteliaina katsomaan. Ystävällinen poliisisetä tyrkytti meille jotain lappuja ja kysyi osallistutaanko mekin bingoon. Bingoon?! No ei nyt tällä kertaa. Suunnattiin rantabaariin. Muut tilasivat mojitoja ja cuba librejä ja meikäläinen jatkoi edelleen kiltisti kokislinjalla. Tarjoilija tosin epäili, että mulla on kuumetta kun tilasin kokiksen ilman Finlandia-vodkaa ja kokeili mun otsaani. Miten niin mä näytän ihan suomalaiselta?

Sen italialaisen tyypin kanssa on hauska yrittää jutskailla. Bello bambino, heitin jo sujuvasti pikkukilpikonnasta. Quattro staggionia en ole vielä saanut sopimaan mihinkään väliin.

Yksi tuttukin täällä on. Hassua sinänsä. Yksi ranskalainen nainen, se sama, johon törmäsin extranjeriassa ja joka oli siellä rannikolla mun ja matkatoimistoporukoiden kanssa samaan aikaan.

11. joulukuuta

Snorklattiin taas tänään. Olin leikkimässä merileijonien ja pingviinien kanssa kun Tate muistutti, että tänään on taas adventtisunnuntai. Niin se aika rientää.

BartolomePäivän retken kohteena oli Bartolomen saari noin 3 tunnin venematkan ja useiden matkapahoinvointitablettien päässä. Merenkäynti ei tosin menomatkalla ollut rajua, joten istuttiin kannella ja katseltiin auringonnousua. Saarelle saavuttuamme kiivettiin satoja askelmia ylös kraaterille, ja tämä saari oli näkemisen arvoinen. Tuntui, että kävelisi vieraalla planeetalla kun ympärillä oli vain laavaa ja pari laavakaktusta. Alhaalla näkyi turkoosi meri ja autiot hiekkarannat.

Kapteeni oli mukava ja kuskasi meidät hiekkarannalle kumiveneellä lounasta odottelemaan. Toinen puoli saaren rannasta on turisteilta kiellettyä aluetta, mutta toiselle puolelle on lupa mennä. Joku näki ison valkohain snorklatessa, joten mä päätin pysytellä rannan tuntumassa. Pikkukalat ei tunnu enää missään, mutta haita mä pelkään edelleen.

Lounas oli tietenkin pollo del mar eli kalaa. Ruokahalu oli tosin auringossa kadonnut, mutta hieman oli syötävä. Paluumatka oli todella rankka, alus tuntui välillä kaatuvan kyljelleen kun noustiin aallonharjalle. Muutamat oksensivat, mutta mä tuijotin tiiviisti edessä olevia saaria ja horisonttia, ja selvisin kuin selvisinkin matkasta vain hieman kalpeana.Galapagos

Huomisen retkestä ei ole vielä mitään havaintoa. Tänään olisi oikeasti ollut ohjelmassa Tortuga Bayn valkoiset hiekkarannat kävelymatkan päässä hotellista, mutta opas järjesti meidät kolme mukaan tuonne Bartolomeen ilman lisämaksua.

12. joulukuuta

Eilen oli barbecue hotellilla ja tänään syötiin hummeria. Ruuasta ei ainakaan voi valittaa. Gianluigi tervehti aamulla sanomalla ”buongiorno”, johon mä heitin ”malgiorno” ja Tate ”johnporno”. Sitten Luigi halusi näyttää mulle kuvan kamerastaan, ja kesti hetken aikaa tajuta, että se puhuu pojastaan. Ihan söötti, mikäs siinä. Mut mikä juttu toi on, että isäpapat aina näyttää sinkkupoikiensa kuvia vaikka ne on tuhansien kilometrien päässä. Ylpeitä ovat lapsistaan.

GalapagosMeillä on eri opas joka pv. Tämänpäiväinen opas oli ilkeä. Makoiltiin biitsillä ja se laittoi kätensä mun vatsalle ja sanoi: ”Cafe con leche.” Haha, ei naurata. Lähdin uimaan mutta juoksin hiukan lujaa takas rannalle. Haiparvi tuli pyörimään mun jalkoihin heti kun kävelin veteen. Eivät ne kuulemma yleensä syö ihmisiä kun ruokaa riittää muutenkin. Köllöteltiin hiekalla ja katseltiin, kun iguana tallusteli ohi. Tälläistä täällä.

13. joulukuuta

Kotona Quitossa jälleen, paratiisiloma on loppu. Tulin kipeäksi vikana päivänä Galapagossaarilla, ei ollut mukavaa. Pyörrytti ja mikään ei taaskaan pysynyt sisällä, ihan sama homma kuin viime sairaalareissulla kuukausi sitten. Keksin ottaa matkapahoinvointitabletteja ennen lentoja, joten selvisin kuin selvisinkin matkasta kunnialla. Hyvännäkösiä stuertteja muuten Aerogalilla.

Eilen oli retkiohjelmassa muun muassa ne Tortuga Bayn valkoiset hiekkarannat ja laavatunnelit. Sanoinkuvaamatonta kävellä suuressa laavan synnyttämässä luolassa, joka johtaa saaren huipulta aina mereen asti, kymmeniä kilometrejä. Tänään matkalla kentälle poikettiin vielä viimeistä nähtävyyttä katsomaan, los gemeloksia. Sääli oli päättää loma, mutta Quitossakin on vielä nähtävää.

16. joulukuuta

Viime yö kului taas vessanlattialla, mikä ei ole lainkaan mukava paikka enää. Siellä oli kuulemma pieni tulva sillä aikaa kun olin Galapagossaarilla, ja koko lattiamatto haisee ihan hirveelle ja on vieläkin märkä. Lattiamatto vessaan ei ehkä ole maailman paras idea? Lääkekuuri on vieläkin päällä, mutta ei mitään tehoa. Vahvoja pöpöjä.

Kaikesta huolimatta tänään oli museopäivä. Guyasamin on ihan mieletön, ja oppaat molemmissa sen museoissa olivat loistavia. Nautin todella niistä maalauksista.

Iltapäivällä vahvistin lentoni ja sitten suunnattiin Megamaxin jouluosastolle kadonnutta joulufiilistä etsimään. Ei löytynyt. Suomessa on kuulemma lunta. Kaunista varmaan.

Isäntäperheen äiti oppi tänään mun nimeni, ei sanonu enää Jenniferiksi. Buenoo, eihän siihen mennytkään kuin neljä kuukautta.

18. joulukuuta

Aamulla oli aikainen herätys kello kahdeksan, ja taksilla kohti eteläistä Aucasin joukkueen jalisstadionia. El Nacionalin mestaruuden ratkaiseva matsi. Oltiin ajoissa, saatiin liput, ja sitten varustauduttiin asianmukaisesti. Mulla oli El Nacionalin punainen pelipaita, rannehuivi, liput maalattuina molempiin poskiin ja päässä tonttulakki. Varattiin hyvät paikat katsomosta, ja seurattiin ottelua edeltävää alle 15-vuotiaiden harjoitusmatsia.

Yllättäen meidän eteen ilmestyi radiohaastattelija, joka puhui suoraan lähetykseen. Kysyi multa mm. mistä olen, mitä teen Ecuadorissa, olenko matkustellut täällä paljon, ja kannatanko Nacionalia. Hetken kuluttua huomasin, että lehtikuvaajat ottaa musta kuvia. Käskivät seisomaan ja jatkoivat kuvien ottamista ihmisten viheltäessä ympärillä. Pitää pyytää kavereita postittamaan mulle lehti mikäli ne kuvat jonnekin joskus päätyvät. Harvemmin sitä ehkä tonttuja täälläpäin näkee.

El Nacional muuten voitti, 4-1. Mielettömät bileet.

Tämä on viimeinen päivitys blogiin, joten Quito vaikenee nyt. Adios!

Kirjottelin muuten Lonesome Georgista aiempaan blogiini reilu vuosi sitten, kun uutiset Galapagossaarilta kantautuivat Suomeen saakka.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.