John Fogertyn Blue Moon Swamp

FogertyJohn Fogertyn itsensä mielestä Green River on Creedence Clearwater Revivalin paras levy, ja Blue Moon Swamp taas paras soolouralla. Mä muistan vielä tänäkin päivänä sen hetken, kun sain käsiini John Fogertyn uunituoreen Blue Moon Swamp -levyn vuonna 1997. Kuuntelin Blue Moon Swampia ja odotin innolla tulevaa keikkaa Turun Elysee -areenalla, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun näin John Fogertyn livenä.

Fogerty kertoo kirjassaan Fortunate Son Blue Moon Swamp -levyn valmistuneen viimeisen puolentoista vuoden aikana, vaikka se oli työstänyt sitä levyä paljon kauemmin, itseasiassa kymmenen vuotta ja niistä viisi studiossa. Viisi vuotta studiossa joka päivä ei varmaan tullut kovin halvaksi! Yleensä liian pitkään työstetyt albumit voivat kuulostaakin siltä, että niitä on hiottu liian kauan, Blue Moon Swamp kuitenkin vapautui noiden viimeisten vuosien aikana. Blue Moon Swampista tuli niin hyvä, että se toi tekijälleen Grammyn kaikkien vaikeiden vuosien jälkeen.

Southern Streamline

Blue Moon Swampin avausraidasta Southern Streamlinesta syntyi ensin melodia. John Fogerty kertoi vaan kuulleensa melodian päässään ja kirjoittaneensa sen muistiin. Sen jälkeen Fogerty harjoitteli soittamaan biisiä uudelleen ja uudelleen, kunnes se hioutui lopulliseen muotoonsa. Southern Streamline kuulostaa juuri siltä swamp-rokilta, jolla Fogerty itse kuvaa tyyliään.

Southern Streamlinesta löytyi kaksi hyvin erilaista versioita, se alkuperäinen vuodelta -97 ja uudempi vuodelta 2014. Kumpi on parempi?

Hot Rod Heart

Hot Rod Heart iski muhun lujaa heti alusta lähtien. Mulle käy levyjen kanssa usein niin, että juutun hyvän biisin kohdalle enkä malta kuunnella levyä loppuun, ennen kuin sitä yhtä biisiä on sahattu loputon määrä repeatillä. Kuuntelisin Hot Rod Heartia varmaan tänäkin päivänä, ellei se konsertti olisi ollut tulossa ja pakottanut mua eteenpäin levyn kuuntelussa.

Ooh, let’s go ridin’
Cruisin’ down the open road
We can put the top down
Listen to the radio
Big ol’ Buick
And a big ol’ sky
Wheels on fire
And I’ll tell you why
I got a hot rod heart

Eräällä keikalla Fogerty kysyi kuinka monella on Harley Davidson, ja selitti sitten, että seuraava biisi kertoo siitä miten se itse haaveilee ajavansa harrikalla kaunis blondi – vaimonsa Julie – kyydissä kohti valkoista rantaa, auringonlaskua ja aikuisviihdettä.

Blueboy

Se kitara, jonka John Fogerty mainitsee kirjassaan yhdeksi neljästä hyvän biisin osa-alueesta, pomppaa heti tämän biisin alussa esiin. Harvemmin keikoilla kuultu biisi ei kertosäkeensä kanssa iskenyt meikäläiseen, mutta jos siitä selviää kitarasooloon asti, ymmärtää mistä tässä on kyse.

A Hundred and Ten in the Shade

Fogertyllä oli tapana kerätä biisien otsikoita muistikirjaansa, ja tämä nimi, A Hundred and Ten in the Shade, oli ollut muistissa aina 70-luvulta asti. Fogerty oli yrittänyt tehdä otsikosta biisiä jo muutaman kerran aiemmin. Biisi on erittäin bluesmainen ja kuin suoraan syvästä etelästä, vaikka sekin on kirjoitettu Kaliforniassa. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen Fogertyn biisi, joka on syntynyt ihan muualla, kuin minne se vaikuttaa kuuluvan. Tämä biisi sai mulle uuden merkityksen sen jälkeen kun vietin kesän Jenkeissä ja tein töitä ulkona silloin kun tuntui siltä, että oli vähintäänkin se satakymmenen varjossa.

Mä en yleensä tykkää Fogertyn tai Creedencen coveroinnista, mutta joskus harvoin joku onnistuu siinä hyvin. Tässä yksi sellainen, Seldom Scene -nimisen bluegrassbändin versio A Hundred and Ten in the Shadesta:

Rattlesnake Highway

Rattlesnake Highway sisältää aikamoisen määrän itseironiaa.

It may look easy
When you look at me
But it took years of effort
To become the mess that you see

Now what kind of woman
Take you for a ride
Down the rattlesnake highway
An’ leave you busted up inside
All busted up inside

Bring It Down to Jelly Roll

Rento ja letkeä Bring It Down to Jelly Roll rullaa yhtä kevyesti kuin Rolling Stonesin Honky Tonk Woman. Monien mielestä ehkä vähän liikaakin. Mutta eikö Lennonkin joskus sanonut, ettei koskaan nyysi huonoja biisejä?

Walking in a Hurricane

Tämä on mun lempparibiisi koko levyllä (onneksi pääsin siitä Hot Rod Heartista eteenpäin!), mutta herra itse pitää tästä vähiten. Itseasiassa se sanoo tämän olevan ainoa biisi koko levyllä, josta se ei edes pidä. Se työskenteli tämän biisin kanssa vuosia, eikä mielestään koskaan saanut sitä valmiiksi. Mun onnekseni se päätyi kuitenkin levylle.

Swamp River Days

Swamp River Days sopii kaipauksineen suomalaiseen melankoliaan kuin nenä päähän. Se fiilis, jonka Fogerty onnistuu noilla lyriikoilla luomaan kuumasta heinäkuusta ja pickupilla ajosta, on käsinkosketeltava.

Two-lane
Shinin’ in the july dust
Heat risin’ off the road
Out in front of my truck
Pulled my pick-up over the hill
Down the slide gravel through the cat-tails
Give me those swamp river days again

Rambunctious Boy

Fogertyllä oli vaikeuksia löytää hyvää rumpalia Blue Moon Swampille. Tai se löysi monia hyviä, mutta ei yhtään erinomaista. Ei ketään, joka olisi ymmärtänyt sen soundin. Kunnes tuli Kenny Aronoff, jonka rumpalointia mäkin muistan ihailleeni Suomen keikalla. Rumpukapula lensi Aronoffin kädestä sen heilauttaessa kättä ylöspäin, mutta ennen kuin käsi ehti laskea seuraavaan lyöntiin, oli sillä uusi kapula kädessä.

Rambunctios Boy oli ensimmäinen biisi, jota Aronoff soitti, ja jolla se teki Fogertyyn vaikutuksen. Fogerty pitää Aronoffia parhaana rumpalina maailmassa, eikä ihme. Sillä on loistava ajoitus, se on inan verran edellä ja siten juuri oikeassa ajassa soittaen rock’n’rollia parhaimmillaan. Sen lisäksi, että Aronoff on teknisesti hyvä rock’n’rollrumpali, se on myös tunteella mukana. Fogerty on soittanut Aronoffin kanssa kauemmin kuin kenenkään muun muusikon.

Creedencen aikoina Fogerty halusi epätoivoisesti olla bändin jäsen, mutta ei luottanut muihin musiikillisesti. Siksi on jännä, että Wrote a Song for Everyone -albumillaan Fogerty nimenomaan kutsuu muita mukaan ja nauttii kun saa tehdä uusia versioita vanhoista biiseistä lahjakkaiden muusikoiden kanssa. Keith Urban on yksi sen levyn tähdistä, mutta tässä jampat jammailevat Rambunctious Boyn tahdissa:

Joy of My Life

Joy of My Life on hyvin henkilökohtainen biisi, ja se on keikoillakin tullut esiin Fogertyn omistettua kappaleen aina vaimolleen Julielle. Se on myös Fogertyn ainoa rakkauslaulu. Se syntyi alunperin niin, että eräällä Fogertyn ystävällä oli tapana kysyä mitä Julielle kuuluu, ja Fogerty vastasi aina: ”Well, she’s the joy of my life.” Tuo ystävä sanoi, että sä sanot aina niin, sun pitäisi kirjoittaa siitä biisi.

”I’m just a about to get misty right now”, sanoi Fogerty muistellessaan haastattelussa sitä, miten oli poikansa kouluesityksessä soittanut biisin vaimolleen ensimmäistä kertaa. Juliella oli erityisesti raskaana ollessaan ollut tapana sanoa: ”I’ve got to have my rest”, ja senkin Fogerty poimi biisiin niinkuin taitava biisintekijä tehdä voi.

I tiptoed in the room
I know you got to have your rest
She says, ’Come lay beside me,
I’ve been waitin’ since you left’
She’s sweet to me
Must be the luckiest man alive
And did I tell you baby
You are the joy of my life

Blue Moon Nights

Blue Moon Nightsia tehdessään Fogerty ajatteli Sun Recordsia. Se sanoi, että kuvitteli nuoren pojan menemään tapaamaan Sam Phillipsiä repullinen biisejä mukanaan, ja yksi niistä biiseistä olisi tämä.

Bad Bad Boy

Bob Clearmountain oli ehdottanut voivansa miksata albumin, mutta Fogerty ei ollut asiasta vakuuttunut. Clearmountain sanoi, että miksaa yhden biisin ilmaiseksi ensin. Fogerty antoi sille Bad Bad Boyn, ja Fogertyn mielestä Clearmountain oli löytänyt biisin ytimen. Clearmountain sai miksata koko levyn.

Julie oli ollut Fogertyn tukena viimeiset vuodet albumin työstämisen aikana, ja eräänä kauniina päivänä Fogerty tuli kesken päivän kotiin ja ehdotti lounaalle lähtöä. Julie ihmetteli sitä, sillä heillä oli kyllä tapana käydä torstaisin illallisilla, mutta ei lounailla. Sitten se tajusi. Blue Moon Swamp oli vihdoin valmis.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.