Johdatus vuorikiipeilydokkareihin

Jos olet itse intohimoinen kiipeilijä, niin kannattaa varmaan lopettaa lukeminen tähän. Mä olen nimittäin viime aikoina villiintynyt vuorikiipeilystä näin sohvaperunana, enkä siis todellakaan tunne alan termejä tai faktoja. Mä olen vaan lukenut aiheesta blogeja ja kirjoja, sekä tuijottanut tuntikausia mielenkiintoisia dokumentteja, vlogeja ja elokuvia. Mulla itsellänihän ei ole minkäänlaista aikomusta koskaan kavuta millekään nyppylälle. Mutta se on jopa tällaiselle ummikolle kerrassaan kiehtova maailma. Mä en tiedä miltä tuntuu jäädä koukkuun vuorikiipeilyyn, mutta mä tiedän millaista on olla koukussa vuorikiipeilydokkareihin!

Onko ketään, joka ei muka olisi kuullut Alex Honnoldista? Honnoldista kertova dokumenttielokuva Free Solo oli se juttu viime vuoden loppupuolella ja vielä alkuvuodesta. Mä katsoin sen muistaakseni Netflixistä, mutta se on ostettavissa myös esimerkiksi Youtube Movies -kanavalta.

Alex Honnoldin kiipeilymuoto tunnetaan nimellä free solo, joka tarkoittaa vapaata kiipeilyä soolona eli ilman köysiä. Free climbing sen sijaan on vapaata kiipeilyä, jossa kuitenkin käytetään varmistusköyttä pelastamaan henkikulta tiukan paikan tullen. Honnold aikoo Free Solossa kiivetä El Capitanin huipulle Yosemiten kansallispuistossa Kaliforniassa Freerider -nimistä reittiä pitkin. Mikäli soolona tekee virheen, merkitsee se varmaa kuolemaa.

”But if you make a mistake, you will die”, haastattelija toteaa.
”You seem to understand it pretty well”, Alex vastaa.

Free Solo kertoo tästä nimenomaisesta kiipeilystä, mutta se pureutuu myös syvälle Honnoldin hahmoon. Honnoldin huumori on sen verran kuivaa, että siitä ei tiedä milloin se vitsailee ja milloin se on vakavissaan. Jopa Honnoldille tehty aivotutkimus kertoo, ettei Honnold tunne pelkoa samoin kuin useimmat ihmiset. Dokumentti paljastaa myös henkilöt kameran takaa, sekä heidän moraalisen dilemmansa tämän hurjapäisen stuntin kuvaamisessa.

Free Solossa Honnold saa apua El Capitanin valloitukseen sen todelliselta asiantuntijalta Tommy Caldwellilta, jonka oma The Dawn Wall kannattaa myös etsiä käsiinsä, jos sitä ei vielä ole nähnyt. Dawn Wall kertoo Caldwellin ja boulderoija Kevin Jorgesonin yrityksestä vapaakiivetä köydet turvanaan uusi ja vaativa reitti El Capitanilla, nimeltään Dawn Wall. Mausteensa tähän soppaan tuo Caldwellin hurja historia panttivankina Kirgisiassa, Jorgesonin kokemattomuus, sekä yksinkertaisesti tämän suorituksen mammuttimainen vaikeus.

Kalliokiipeilystä mä siirryin Himalajan vuorikiipeilyyn, jossa lajin legendoista ja mielenkiintoisista tarinoista ei todellakaan ole pulaa. Kaikki suomalaiset varmasti tietävät Veikka Gustafssonin, joka ensimmäisenä suomalaisena kiipesi Everestille, ja on huiputtanut kaikki kasitonniset ilman lisähappea. Vuorikiipeilyssä tavoitteena tuntuu olevan ensinnäkin niiden neljäntoista yli 8000 metriä korkean vuoren valloitus, sama ilman lisähappea, nopeusennätykset, uusien reittien löytäminen sekä vielä valloittamattomien pienempien huippujen saavuttaminen. Seitsemän huipun valloitus tarkoittaa kiipeämistä korkeimmille huipuille joka maanosassa. Sen on saavuttanut ensimmäisenä suomalaisena Atte Miettinen. Seitsemän huipun määritelmä tosin hieman vaihtelee sen mukaan puhutaanko esimerkiksi Messnerin vai Bassin listasta, mutta Miettinen täyttää ne molemmat. Annapurnalla menehtynyt vuorikiipeilijä Samuli Mansikka oli loistavasti Gustafssonin jalanjäljillä ja ehti saavuttaa kymmenen kasitonnista. Tässä Dhaulagirin huipulla kuvaamassaan videossa Mansikka tähyilee kohti Annapurnaa aavistamatta mitä tulevaisuus tuo tullessaan:

Sveitsiläinen Ueli Steck on tunnettu erityisesti nopeudestaan, jolla hän teki ennätyksiä Eigeriltä Everestille. Ueli oli monille todellinen legenda ja inspiraation lähde, ja moni varmasti uskoi Uelin elävän vanhaksi asti. Ei siksi, että Ueli olisi onnekkaampi kuin muut, vaan siksi, että Ueli Steck oli juuri niin hyvä. Ueli tykkäsi myös kiivetä yksinään kuten Mansikka, ja saavuttikin ensimmäisenä ilman partneria Annapurnan. Yksinään hän oli myös pudotessaan Nuptsella. Uelia kuvaillaan hyvin maanläheiseksi ja mukavaksi tyypiksi, joka antoi tekojensa puhua puolestaan. Annapurnan Lafaille -reitin Ueli kiipesi 28 tunnissa. Pari ranskalaista hyvää kiipeilijää kiipesivät saman, ja siihen meni heiltä 10 päivää. Normaalisti se olisi ollut loistava suoritus, mutta Ueliin verrattuna se näytti samalta kuin kotimainen potkupallo brassien rinnalla.

Uelin ensimmäinen nopeusennätys Eigerillä oli hurja, mutta sen rikkoi lopulta kaveri nimeltä Dani Arnold. Ueli vastasi kysymykseen siitä aikooko hän ottaa tuon ennätyksen takaisin omiin nimiinsä näin:

“You can’t keep taking the risk and climbing it faster and faster. A few years after I climbed the Eiger in 2 hours 47 minutes, Dani Arnold did it in 2 hours 28, so he was nearly twenty minutes faster than me. As soon as he did it the media were asking me if I was going to go back and beat it. But I said no way. There isn’t going to be a competition to beat it again and again.”

Ja seuraavana vuonna, 2015, Ueli kiipesi Eigerille ajassa 2 tuntia 22 minuuttia.

Jotkut väittävät, että Everestillä kiipeily on ruumiiden yli kävelyä. Ja samalla kritisoivat voimakkaasti sitä, miksei uhreja tuoda vuorelta pois sen sijaan, että kävellään ohi tai yli, jotta voidaan huiputtaa maailman korkein vuori. On totta, että Everestillä on menehtynyt yli 200 kiipeilijää, joista suurin osa on yhä vuorella. Everest on niin laaja ja vaikeakulkuinen alue, että viimeisenä leposijana se on miltein sama kuin hauta maan alla. Sandy Irvine katosi Everestillä 1924, eikä häntä ole vieläkään löydetty etsimisestä huolimatta. Sitäpaitsi, menehtyneiden kotiintuominen ei ole edes yhtä ”helppo” juttu kuin Everestille kiipeäminen. Samuli Mansikka yritettiin hakea Annapurnalta helikopterilla, mutta useista yrityksistä huolimatta siinä ei onnistuttu. Veikka Gustafssonin mukaan vuorikiipeilijät eivät halua, että muut vaarantaisivat oman henkensä vainajaa noutaessaan.

”Elämä on eläviä varten, vainajien takia ei pidä ottaa riskejä. Vuori on kiipeilijälle hyvä viimeinen leposija”.

Eri asia sitten on jätetäänkö vainajat polun varrelle kaikkien nähtäville ja ohitettaviksi kuten surullisenkuuluisa Green Boots aikoinaan, vai siirretäänkö ne sivuun tai jopa alas jyrkänteeltä. Traagisten kohtaloiden sijaan musta on kivempi perehtyä positiivisiin tarinoihin, kuten Lincoln Hallin tapaukseen. Tai no, tarina itsessään ei ole kovin positiivinen, mutta sen lopputulos on. Hall on aussi, joka huiputti Everestin vuonna 2006 toisella yrittämällään. Paluumatkalla alas Hall sairastui vakavasti vuoristotautiin ja hänet jätettiin vuorelle kuolemaan, koska sherpoilla ei ollut mitään mahdollisuutta kantaa Hallia niin korkealta. Hall vietti yön noin 8700 metrin korkeudessa kuoleman vyöhykkeellä. Seuraavana päivänä huipulle matkalla ollut ryhmä törmäsi istuvaan ja tajuissaan olevaan mieheen, joka sanoi:

”I imagine you’re surprised to see me here.”

Netflixistä löytyy tälläkin hetkellä dokumenttielokuva nimeltä Mountain, joka on täynnä huikeita maisemia ja kaunista kerrontaa. Se keskittyy vuorten valloituksen sijaan niiden uskomattomaan kauneuteen, voimaan, ja ihmisten sekä vuorten suhteeseen. Se on pelkästään musiikillinen ja visuaalinen pläjäys, joka rentouttaa paremmin kuin Youtuben rentoutusvideot.

Tähän loppuun haluaisin vielä lähettää vilpittömät tsemppiterveiset Lotta Hintsalle Gasherbrum II:lle. Korkein paikka, jolla mä itse olen palloillut, on Pichincalla reilun 4100 metrin korkeudessa, enkä pärjännyt hyvin sielläkään. Lotta on teräsnainen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.