Fortunate Son?

Fortunate SonMulla oli pääsiäisenä ohjelmassa John Fogertyn kirjan Fortunate Sonin lukeminen. Mä oikein odotin, että saan keskittyä siihen ja kuulla Fogertyn tarinan. Enkä pettynyt, oli se sen verran huikea stoori.

I’m not running for president, so I don’t have to hide anything!

Fogerty kertoi kirjassa oman näkemyksensä riidoista Creedence Clearwater Revivalin entisten jäsenten, itsensä, Stu Cookin, Dough Cliffordin ja edesmenneen Tom Fogertyn kesken. Jostain syystä Johnilla oli itsellään päähänpinttymä, että bändin pitää olla kuten Crickets ja Beatles ja sen jäsenet tasavertaisia, joten se koko touhu lähti alusta lähtien väärille raiteille. Järkyttävä sopimus Fantasy Records -levy-yhtiön kanssa aiheutti lisäksi sen, että Fogerty sen enempää kuin Creedencekään eivät omistaneet oikeuksia biiseihin, ja levy-yhtiön neuvosta ne yrittivät myös kiertää veroja hukaten samalla miljoonia veroparatiisiin olemattomille tileille. Kaikki se menestys, jonka Creedence koki, hävisi kuin tuhka tuuleen, ja sitä seurasi vuosikymmenien piina.

Kirjassa Fogerty valottaa lapsuuttaan ja äitiään sekä James Burtonia, Scotty Moorea, Elvistä, Buddy Hollya ja monia muita, jotka inspiroivat sen musiikin pariin. Fogertyn mieleen olivat jääneet erityisesti biisintekijät, kuten Carl Perkins ja Stephen Foster. Mutta mä nautin myös niistä muista, ei musiikillisista muistoista. Musta vauvanukke ei olisi ensimmäinen asia, jonka kuuluisa artisti ehkä haluaisi lelukseen mainita, mutta Fogerty ei säästele kirjassa edes itseään. Mullakin oli pienenä nukke, jonka nimi oli sattuneesta syystä pikkuneekeri. Mutta mä en sentään pissannut housuuni paria tusinaa kertaa ala-asteella!

I was there for the music.

Vaikka kaikki on nyt järjestynyt ja Fogertyllä on oma rakas Juliensa, paistaa kirjasta katkeruus hyvin vahvasti läpi. Useammin kuin kerran se mainitsee, että Stulle musiikki ei ollut koko elämä. Fogertyn mukaan nämä kaverit eivät pystyneet keksimään osioita, vaan niille piti näyttää mallia. Stu otti kunnian Down on the Cornerin bassosta, mutta Fogertyn mielestä asia ei mennyt niin. Doug ei pysynyt tahdissa ja se kuuluu erityisesti Lodissa ja Cotton Fieldsissä. Epäluottamus bändikavereihin kärjistyi siihen, että Fogerty soitti levylle toistenkin osuudet.

Fogertyn tyylistä johtaa bändiään tuli mieleen eräs toinen herrasmies, joka kirjassakin usein mainitaan. Tässä oli vain se ero, että Bruce Springsteen on Bruce Springsteen ja Creedence ei ollut John Fogerty. Fogerty pohtii itsekin sitä, oliko se tyranni. Mutta pitäytyy silti väitteessään, että muilta puuttui visio. Se tiesi mihin Creedenceä viedään ja miten se pidetään pinnalla, ja oli myös perfektionisti. Fogerty uskoo myös aidosti auttaneensa ja tukeneensa muita, vaikka se ei niistä tunnu samalta.

Doug farts in the track, that was his contribution.

Kun Tom sitten suuttui siitä, kun John tunnistettiin lentokentällä, päätti John jättäytyä taka-alalle. Olisiko tilanne ollut eri, jos John olisikin ollut näistä veljeksistä vanhempi? Tapahtui yhteenotto, jolloin muut jäsenet vaativat, että myös he voivat tehdä biisejä Creedencelle. Ne siis halusivat tehdä elämänsä ensimmäiset kappaleet Creedencelle, joka oli tuolloin maailman ykkösbändi. Niin syntyi Mardi Gras, joka Fogertyn kostonakin tunnetaan.

Tom jätti bändin ja sai Johninkin pohtimaan samaa. Se piti kuitenkin edelleen kiinni bändifilosofiastaan, ja piti suurena vääryytenä sitä, että Elvis jätti aikoinaan Scotty Mooren ja D.J. Fontanan. Bändärit olivat taas Dougille ja Stulle tärkeämpiä kuin musa, ja pian oli Creedencen aika lopettaa. Fantasy Records piti silti Fogertyn kuristusotteessaan, sillä levyjä oli tekemättä. Fogerty teki Blue Ridge Rangersien kanssa Fantasylle levyn, jonka mäkin muistan. Kuuntelin sitä ja kelasin, että mitähän vittua.

Pardon me for not sounding humble.

Biisien kirjoitus Fogertyltä sujui. Sillä on omanlaisensa metodi biisien tekemiseen, ja sen mukaan hyvään rokkibiisiin kuuluu neljä osaa. Ensimmäinen on nimi, ja niitä Fogertyllä oli tapana keräillä muistivihkoonsa. Joskus ne olivat sielä vuosia, ennen kuin biisi sai alkunsa. Toinen osa hyvää biisiä on soundi. Kolmanneksi biisissä pitää olla jotain erityistä, jotta se jää mieleen. Ja viimesenä muttei vähäisempänä hyvässä rokkibiisissä on kitarariffi.

Old Man Down the Road syntyi kuulemma lauseesta, joka muistikirjassa luki muodossa Somewhere Down the Road. Fogerty näki otsikon kirjassaan ja jäi pohtimaan mitä siellä tiellä on. Vanha mies, jonka ei tarvitse edes olla ihminen. Se voi olla vaikka paholainen. Biisi alkoi saada muotonsa. Kun John sitten palasi muistikirjaansa, ei tuota otsikkoa enää siellä ollut. Ei, vaikka kirjan moneen kertaan selasi. Sama ilmiö tapahtui myöhemmin erään toisenkin biisin kohdalla. Fogerty totesi, että se mitä pitää nähdä, on siellä. Kirjan suljettuaan sitä ei enää ole.

Proud Mary oli nimi Johnin mielessä jo ennen kuin se tiesi mitä se tarkoittaa. Kesti aikansa, ennen kuin siitä tuli siipirataslaiva. Se laiva oli itseasiassa ollut jotain, jota Stephen Foster olisi biisiinsä kirjoittanut. Proud Mary olisi voinut olla sen biisi. Fogerty teki biisejä paikoista, joissa se ei ollut edes käynyt, kuten Mississippistä ja bayousta. Proud Mary käsissään Fogerty tiesi, että se oli kultakimpale. Se sanoi Proud Maryn olevan todella hieno, paljon itseään parempi. Bändin muut jäsenet eivät kuulemma nähneet siinä mitään ihmeellistä.

Lame.

Levy-yhtiö haastoi Fogertyn oikeuteen itsensä plagioinnista. Creedencen hajottuakin Fantasy omisti oikeudet biiseihin, ja Run through the Jungle kuulosti liikaa Green Riveriltä. Levy-yhtiön pomo oli vienyt kaikki rahat ja biisit, mutta halusi vielä tulevatkin biisit itselleen. Oikeudenkäynnissä ei kuitenkaan ollut Fogertyn mielestä kyse biisistä vaan soundista. Se nyt vaan on Fogertyn tyylistä soittaa swamp-rokkia. Fogerty voitti oikeudenkäynnin demonstroimalla miten biisit voivat kuulostaa samalta, vaikka ovatkin ihan eri kappaleita. Riitely Fantasyn kanssa ei loppunut siihenkään. Fogerty yritti ostaa oikeudet Creedencen biiseihin takaisin ja antoi shekin, jonka seurauksena levy-yhtiön pomo lakkasi vastaamasta puheluihin. Se huijasi Johnia taas.

Vuonna 1993 Fogerty muisteli miten oli teininä haaveillut olevansa maailman paras kitaristi. Se ymmärsi, ettei niin koskaan tapahtunut. 48-vuotiaana moni olisi luovuttanut, mutta Fogerty alkoi harjoitella. Pian sen jälkeen Fogerty tajusi, ettei ikinä tule samaan oikeuksia takaisin. Se totesi, että voi elää seuraavatkin 20 vuotta samalla tavoin, piinan ja kivun keskellä, tai se voi hyväksyä mitä tapahtui ja jatkaa eteenpäin. Robert Johnsonin haudalla vieraillessaan Fogerty mietti kuka omistaa Johnsonin biisit nykyään.

It doesn’t matter. The world knows they are your songs.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.