Pientä pintaremppaa

Mä suunnittelen tällä hetkellä muuttoa, Suomeen! Jos se toteutuu, niin tulee olemaan rankkaa vaihtaa rakas Hampuri pikkukaupunkiin, mutta se on nyt tällä hetkellä helpoin ratkaisu. Eikä sen tietenkään tarvitse olla pysyvää, tänne pääsee aina takaisin. Mutta lyhyellä tähtäimellä se tuntuu vallan kivalta ajatukselta, mä kun rakastan muuttamista. Näköjään ihan sama minne..

Kaverikin oli hetki sitten muuttanut uuteen kotiin:

Pientä pintaremppaa

Manus Island – turvapaikanhakijoiden saari

Mun korviin kantautui uutinen siitä, että Australia aikoo vihdoin sulkea paljon negatiivista huomiota herättäneen turvapaikanhakijoiden käsittelykeskuksensa Papua-Uusi-Guinealle kuuluvalla Manus Islandin saarella. Monet australialaiset ovat protestoineet saaren olemassaoloa, sillä oltavat siellä ovat todella huonot. Australia on siirtänyt maahan pyrkivät turvapaikanhakijat vuodesta 2012 alkaen saarelle tehdäkseen selväksi, ettei niillä ole Australiaan mitään asiaa. Manus Islandilla on noin 850 turvapaikanhakijaa, vaikka paljon on myös lähetetty samantien takaisin sinne mistä ne ovat tulleet.

Kun ensimmäisen kerran kuulin tästä saaresta, ajattelin heti miten vaikeaa turvapaikanhakijoilla täytyy tuolla olla. Saarelta kantautuu kauheita kertomuksia ihmisten voinnista ja Amnesty syyttää Australiaa salailusta Manus Islandin tilanteen suhteen. Tämän vuoden huhtikuussa Papua-Uusi-Guinean korkein oikeus päätti, että Manus Islandin olot estävät ihmisen oikeuden vapauteen, ja se on siten laiton. Elokuun puolessa välissä Papua-Uusi-Guinea ja Australia sopivat vihdoin Manus Islandin pakolaiskeskuksen sulkemisesta. Vain pari päivää sitä ennen saarella tapahtui verinen yhteenotto.

Mitä Manus Islandin turvapaikanhakijoille mahtaa tapahtua nyt, kun päätös saaren sulkemisesta on tehty? Ne palautetaan joko omiin maihinsa tai siirretään jonnekin, esimerkiksi Papua-Uusi-Guineaan, jolle Australia maksaa korvauksen uudelleensijoittamisesta. Jotkut vaativat Australiaa myös korvaamaan turvapaikanhakijoille näiden kärsimän laittoman vangitsemisen ajastaan saarella, mutta niin tuskin tulee käymään. Australian näkemys asiaan on se, että tämä kova politiikka on estänyt kuolemia merellä, kun vähemmän turvapaikanhakijoita on pyrkinyt veneillä Australiaan. Myös Joulusaarilla ja Naurulla on vastaavat vastaanottokeskukset, joten Manus Islandin ihmiset voidaan siirtää niihin. Tosin myös Naurulta on kerrottu Manus Islandia vastaavia uutisia huonoista oloista, eli tämä ei ratkaise ongelmaa millään tavoin. Australia yrittää neuvotella muiden maiden kanssa näiden ihmisten vastaanottamisesta, mutta vapaaehtoisia ei ole.

Jos joku Manus Islandista kuulessaan ajattelee ensimmäisenä, että hieno juttu kun turvapaikanhakijat on eristetty kauas paikallisista ihmisistä, niin mun mielestä olisi korkea aika katsoa peiliin. Mä en vähättele ainuttakaan ongelmaa, jota turvapaikanhakijoista ja vastaanottokeskuksista syntyy, päinvastoin, niistä pitää uutisoida rehdisti. Mutta turvapaikanhakijoita ei voida syyllistää tai tuomita vain siksi, että ne ovat turvapaikanhakijoita ja asuvat vastaanottokeskuksissa. Jotkut saavat kielteisen turvapaikkapäätöksen ja jotkut palaavat takaisin vapaaehtoisesti, mutta joillakin pakolaisilla ainoa vaihtoehto on sopeutua elämään uudessa maassa. Me ei voida Suomessa eikä Australiassa sulkea ovia ja silmiä tältä ongelmalta eikä Australia voi lähettää turvapaikanhakijoita jonnekin Manus Islandille ja unohtaa niitä sinne. Australia nimittäin hankaloitti hakemusten käsittelyä Manus Islandin ihmisille päättämällä, että näiden hakemukset käsitellään samassa ajassa kuin lähtömaissa odottavien hakemukset. Arvioitu jonotusaika on noin 5 vuotta! 5 vuotta vankilaa ihmiselle, jopa lapselle, joka on jättänyt kotinsa, kuulostaa järkyttävältä.

Australian tiukan pakolaispolitiikan kannattajia löytyy varmaan Suomestakin. On olemassa paljon vihaa pakolaisia ja ylipäätään pakolaiskriisiä kohtaan. Mutta pakolaisongelma ei ratkea muureilla, koska ongelma ei ole pakolaiset, vaan tilanne lähtömaissa. Kannatan ajatusta, jonka mukaan pakolaisia pitäisi pyrkiä auttamaan jo lähtömaassa, mutta tällä hetkellä valtaosa maailman pakolaisista elää jo nyt kotimaidensa lähialueilla. Se on toisaalta parempi, koska kulttuurierot eivät ole niin suuret, mutta toisaalta se myös lisää köyhien kehitysmaiden taakkaa. Valtavat pakolaisleirit eivät ole kestävä eivätkä inhimillinen ratkaisu. Pakolaiskeskustelussa vedotaan usein siihen, että pakolaisiin käytettävä raha on pois eläkeläisiltä tai muilta vähäosaisilta. Suomi kuuluu kuitenkin maailman rikkaimpien maiden joukkoon, jossa ihmisiä ei vainota, ja nyt on kysymys ihmisoikeuksista. Siitä syystä kaikkien rikkaiden länsimaiden on otettava vastaan jonkin verran pakolaisia.

Eva Orner on tehnyt vaikuttavan dokumentin Manus Islandista, sen nimi on Chasing Asylum. Mutta onkohan tässä alla olevassa videossa katsaus tulevaisuuteen??

Olympialaiset ja golf

Kaveri oli päättänyt aloittaa uuden harrastuksen ja mennyt golf-kurssille. Se pohti, ettei golf taida kuitenkaan olla sen laji, vaikka green card -koekin meni heittämällä läpi. Voin kuvitella eräänkin keskustelun golf-kentälle, vaikka omalle kohdalleni:

-Tää on nyt mun viides.
-Ai kerta?
-Ei kun alkeiskurssi.

Kuten Nolliskin tässä jo pohti, niin olympialaiset saivat nostettua penkkiurheilun ihan uudelle tasolle kotisohvilla. Sitä juuttui sellaisten lajien pariin, joita ei koskaan muuten tulisi telkkarista katsottua. Edellisviikonloppuna mä juutuin koko päiväksi katsomaan golfia, ja joskus kuuden tunnin jälkeen totesin, että ei sitä nyt enää voi jättää kesken. Jouduin siis katsomaan koko pelin, ja se loppu oli ihan tylsä. Golfissa nimittäin menestys ei perustu siihen kuka pelaa parhaiten, vaan siihen, kuka mokaa vähiten.

Koko päivän golfin seuraamisen ja ensimmäisen alkeiskurssin jälkeen mä en vieläkään tiedä tykkäänkö koko lajista. Kerran La Coruñan golf-kentällä eräs tyttö intoili mulle englanniksi, miten oli saanut koskea Tiger Woodsin palloihin. Se kuulosti kyllä ihan hauskalta.

Maailma lasten silmin

Pienten lasten ajatusmaailmaa on niin mahtava seurata. Katsottiin mun alle 3-vee kummipojan kanssa Kalevan kisoja, ja sen hämmästys oli suuri kun juoksijoiden joukossa oli tummaihoinen urheilija. ”Musta”, se totesi ja osoitti telkkaria. Mä tarkensin, että tummaihoinen, vaikkei se kovin väärässä ollut. Mustahan se, ihan niinkuin mä olen ihonväriltäni hyvinkin valkoinen.

Kisoja katsellessa mä tein barbihevosen häntään lettiä ja näytin sitä poitsulle: ”Eikö ole hieno ranskalainen letti?” Se katsoi sitä hevosta mietteliäästi ja sanoi sitten: ”Ranskalainen letti, Suomessa!” Kysyin miten se tiesi, että Ranska on maa. ”On Ranska maa”, se sanoi vakuuttaen, ikäänkuin mä en olisi tiennyt moista tosiasiaa. Uskoin sen ymmärtävän, että Saksa on maa, mutta toi Ranska tuli yllärinä. Kotona on katsottu jalkapallon EM-kisoja, luulen ma.

Syvätasku

Unien tulkintaa

BiitsiMun ahdistus on kestänyt jo yli vuoden. Mua vähän meinasi ahdistaa se ahdistuksen vuosipäivä, mutta muuten tilanne on tällä hetkellä melko hyvä. Lääkkeillä ja terapialla jatketaan entiseen malliin.

Mä sain psykiatrilta tehtävän kirjoittaa uniani muistiin ja keskustella niistä terapeutin kanssa. Tein työtä käskettyä ja laitoin yöpöydälle muistilehtiön ja lyijykynän, jotta voin heti aamuisin muistella mitä yön aikana tapahtui.

Viikon aikana mun unissa tapahtui kaikenlaista. Mä olin somerolaisten naapurien talossa, johon ne olivat tehneet laajennuksena upean terassin, josta oli kiva maisema biitsille Kuubaan. Mä leikkasin varpaankynnet. Mä menin sukkaosotoksille iskän kanssa ja löysin tavaratalosta sohvan, jonka sisällä oli lappusia, joista muodostui palapeli. Mä istuin tyytyväisenä omalla paikallani vesibussissa ihmisten tungeksiessa pysäkeiltä kyytiin, koska maailmanloppu oli tulossa. Mä olin mökillä valmistelemassa paikkoja bileitä varten. Mä olin ratsastamassa tosi kiltillä ponilla, mutta sitten se poni vietiin takaisin tallille ja mä en tiennyt missä se talli on. Mä olin ladossa, jossa ei ollut lattiaa, ja mä olisin voinut ostaa sinne lattian 50 eurolla, mutta mä en ollut varma hyväksyykö pomo sen kuitin.

Mua nauratti kertoa näistä terapeutille. Mun terapeutti on psykoanalyyttista koulukuntaa, joten mä arvelin, että kyllä vähintään siitä ponista saadaan joku kiva freudilainen vertaus. Mutta ei sentään. Sen sijaan se tulkitsi niistä sukista jotain turvallisuudentunnetta, joka mulla kuulemma elämässäni on. Mä itse tulkitsin niistä sukista edellisiltana näkemäni Lidlin mainoksen, jonka mukaan sieltä saa ensi viikolla 5 paria sukkia kahdella eurolla.

Lähes kaikki asiat mun unissa olivat ihan suoraan elävästä elämästä, kuten juuri ne sukat, tai Kuuba, tai tavaratalon sohvan palapelistä mahdollisesti alkanut Escape Room. Varpaankynsien leikkaamistakin olin ajatellut yhtenä iltana jalkoja rasvatessani, ja veljenpojan kanssa käytiin lomalla katsomassa poneja. Mökit mun unissani olivat varmasti juhannuksen syytä. Maailmanloppu vaikutti vähän oudommalta, mutta siinäkin unessa oli hyvä fiilis ja tunne siitä, että mä olen löytänyt paikkani. Olkoonkin, että se oli venetsialaisessa vesibussissa. Terapeutin mukaan mä olen maailmankansalainen ja tyytyväinen paikkaani maailmassa.

Mä olisin silti ehkä piirun verran tyytyväisempi, jos mulla olisi Somerolla mökki, jonka terdeltä pääsee kuubalaiselle biitsille.

Lomapäivä Helsingissä

Mun lyhyt lomani Suomessa kuluu lähinnä moottoripyöräillen ja kummipojan kanssa kalastellen. Pienen ihmisen kärsivällisyys on tosin sitä luokkaa, että ei se onki kauaa pysy vedessä. Tai tarkemmin sanottuna kädessä. Onneksi tollasen reilun 2-vuotiaan voi pistää esimerkiksi pesemään autoja, ja se taapero oikein nauttii siitä kun pääsee osallistumaan oikeisiin hommiin. Autot tuli puhtaiksi ja meikäläinen siinä samalla. Saisiko jostain kurahousuja aikuisten koossa?

Espan kuositPiti sitä sentään yhtenä päivänä lähteä sivistykseen pariin ja nähdä pari kaveria. Aurinko paistoi ja Espalla pyöriessä tuli ihan turistimainen fiilis. Helsingissä on tapahtunut suuria muutoksia sillä välin kun mä en ole ollut maisemissa. Etsittiin Sir Einoa ja tällä kertaa etsivä ei löytänyt.

Oltiin varattu Korkeavuorenkadun Escape Roomin Dinner-party ja se osoittautui todella hauskaksi peliksi. Eniten ehkä sen takia, että päästiin ulos sieltä reilusti määräajan sisällä ja vain kahdella vihjeellä. Toinen niistä vihjeistä oli todella tarpeen ja ilman sitä ei varmaankaan oltaisi koskaan päästy eteenpäin. Vihje kuului niin, että Lila eli huoneen omistaja halusi sormuksensa takaisin. Yritettiin keksiä reikää minne se sormus pitää tökätä, ja samaan aikaan sormusta pöydällä pallotellut kaveri huomasi, että se sormus nappasi magneetilla veitseen kiinni. Sen jälkeen löydettiin huoneesta kohta, johon se magneetti sopi ja saatiin seuraava ratkaiseva vihje käsiimme. Loppu sujuikin yllättävän nopeasti eikä jäätty edes viimeiseen vaikeaan vihjeeseen kovin pitkäksi aikaa jumiin.

Escape Roomin jälkeen suunnattiin terden kautta Gaijiniin, jossa herkuteltiin oikein koko menun kanssa. Lohisashimidrinkki kuulosti niin eksoottiselta, että kun nyt kerran kaikki ratkottiin niin pitihän sekin tarkistaa, että kelluiko siinä oikeasti lohenpala vai ei. Kellui!

Kun mä lähdin yöllä hakemaan autoa parkkihallista, niin siinäkin piti syöttää oikea koodi parkkilipusta oveen. Escape Roomin jälkeen kaikki toiminnat vaikuttavat siltä, että niitä ratkotaan, jotta päästään eteenpäin. Niinhän se elämä menee.

Elämää Saksassa 2010-luvulla

Joskus tuntuu, että mä olen palannut takaisin kivikaudelle.

Yritin tässä taannoin varata lääkärille puhelinaikaa, kun ei sille muutakaan aikaa seuraavaan pariin kuukauteen saanut. En meinannut millään ymmärtää, että mun pitää mennä sinne vastaanotolle ensin, jotta se puhelinaika voidaan varata. Ne tosiaan halusivat mun menevän paikanpäälle näyttämään mun vakuutuskorttia. Kysyin voinko skannata ja lähettää sähköpostilla sen kortin kuvan, mutta ei se käynyt.

Lähdin siis töistä keskellä päivää, koska vastaanottohan oli sinä päivänä auki vaan klo 9-10, maksoin 7,60 junalipuista ja kökötin 45 minsaa junassa sinne vastaanotolle päästäkseni. Paikanpäällä mulle sitten selvisi, että jotta mulle voidaan antaa puhelinaika, se sirullinen kortti pitää tosiaan fyysisesti törkätä sellaseen kortinlukijaan. Eri kätevää.

Puhelinajan jälkeen sitten parin päivän päästä pitää tietenkin työajalla mennä sinne vastaanotolle hakemaan ne lääkärin määräämät reseptit, koska mitään elektronisia reseptejähän täällä ei tunneta. Toisaalta apteekeista voi kyllä tilata ostoksia netissä, joten en ole ihan varma miten se sopii tähän kuvioon. Tai ehkä mun kohdalle on vaan osunut ne kaikki vanhanaikaiset lääkäriasemat. Noh, kun pari tuntia suhaa junalla sinne sun tänne, niin ehtii se suurin v*tutus tästäkin aiheesta laantua.

Muutama muu asia, joita jaksan ihmetellä on puhelimet ja puhelinvastaajat. Täällä käytetään tälläkin hetkellä puhelinvastaajia paljon enemmän, mitä Suomessa on koskaan käytetty. Ihan joka asiasta pitäisi jättää viesti vastaajaan, esimerikiksi nyt vaikka kampaajalle soitettaessa. Musta sellanen on jotenkin vaikeaa, mielummin laitan whatsapp -viestin ja kysyn sillä vapaita aikoja.

Pöytäpuhelimiakin täältä löytyy varmaan kaikkien toimistoista. Mullakin on sellainen! Ja hauskinta on se, että joku on siihen joskus onnistunut soittamaankin, vaikka mä en ainakaan tiedä sen numeroa.

Sekin on musta mielenkiintoista, että yrityskeskittymässä puhelinvaihde on todella kiireinen, kun taas jossain Technopoliksessa tuskin sellaista palvelua pahemmin ostetaan. Miksi pihi saksalainen haluaa maksaa sellaisesta palvelusta, mä pohdin ainakin oman pomoni kohdalla. Siinä kun aulapalveluhenkilö kertoo kuka on linjoilla, saa ehkä pari sekuntia aikaa valmistautua puheluun, mutta ihan samalla tavalla siihen voi valmistautua kännykkään vastatessa, jos ja kun soittajan nimi näkyy puhelimen näytössä. Ehkä se on sitten vaan Maslowin hierarkiassa joku vähän ylempi asia, jonka puhelinvaihdepalvelusta saa irti. Mun tarvehierarkia ei selvästikään ylety sinne asti.

Käteisen käytössä musta on sen sijaan tullut jo aika hyvä. Tässä yhtenä päivänä mä todistin ruokakaupan jonossa, miten joku amerikkalainen tyttö yritti maksaa ostoksia ihan tavallisella luottokortilla, olisiko se ollut Visa tai MasterCard. Ei onnistunut. Veikkaan, että sekin tyttö oppii parin kauppareissun jälkeen käteisen käytön.

Täällä muuten tuli uusi viiden euron kolikko liikenteeseen tänään. Niissä on jotain erityistä teknologiaa, jonka vuoksi niiden väärentäminen on vaikeampaa. Ne eivät korvaa viiden euron seteliä, mutta niitä voi kyllä käyttää normaalisti Saksassa. Lisää mynttejä mun kolikkokukkarooni, jei!

myntti

Auttaako aktiivisuusranneke liikkumaan?

Mulla on ollut Polarin aktiivisuusranneke käytössä vajaan vuoden ja jokin aika sitten kaveri kyseli mitä mieltä olen kyseisestä laitteesta tai aktiivisuusrannekkeista ylipäätään. Sanoin, että tykkään siitä erityisesti rannekellona, koska mun muut rannekellot tuntuu ranteessa paljon enemmän. Aktiivisuusranneke on lähes huomaamaton ja sen kanssa voi nukkuakin.

Tuon mun aktiivisuusrannekkeen huonoin puoli on akunkesto. Olisi kiva ottaa se mukaan viikon mittaiselle matkalle ja katsoa kuinka paljon askelia kertyy, mutta ei se onnistu ellei mukana ole myös rannekkeen johto ja tietokone tai laturi, johon USB:n voi tökätä. Aktiivisuusranneke on ainakin mulla jäänyt tämän vuoksi lomamatkoilta kotiin ja unohtunut sen jälkeen pitkäksi ajaksi pöytälaatikkoon.

Muuten tykkään Polarin laitteen yksinkertaisesta ulkonäöstä ja ominaisuuksista. Kello, askeleet, kalorit ja päivätavoite tulevat vuorollaan näkyviin rannekkeen näyttöön vain yhdestä huomaamattomasta napista. Laite on latauksen yhtedessä myös helppo synkata nettipohjaiseen kalenteriin, josta näkee sekä unen että aktiivisuuden laadun vähän tarkemmin.

Aktiivisuutta on ihan hauska seurata, mutta ei se ranneke oikeasti saa mua liikkumaan yhtään sen enempää kuin ilman sitä. Kaverilla on näköjään sama juttu:

Aktiivisuusranneke