Hyväntekeväisyyttä vai ei?

Taas on se aika vuodesta kun monet yritykset ja yhä useammat yksityishenkilötkin ilmoittavat lahjoittaneensa joulukorttirahat hyväntekeväisyyteen. Hienoa, että hyväntekeväisyyttä tehdään etenkin näin joulun alla. Mutta pakkoko se on juuri ystävien joulukorttirahoja sinne hyväntekeväisyyteen hassata? Muhun tekisi suuremman vaikutuksen, jos joku ilmoittaisi tänä vuonna lahjoittaneensa omat joulukinkkurahansa hyväntekeväisyyteen.

Toinen hieno juttu on se, miten lahjaksi voi antaa vaikka kehitysmaahan lahjoitetun lehmän. Tai kaivon. Tai koulukirjan. Olen itsekin lahjoittanut toisenlaiseen lahjaan, mutta vaan lahjana sinne kehitysmaahan. Miten se muka jonkun ystävän mieltä lämmittää, että mä lahjoitin rahaa hyväntekeväisyyteen? Hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen hivelee vaan sen lahjoittajan omaatuntoa, ei muiden. Kaikki muu on markkinointia tai oman sädekehän kiillotusta. Poikkeuksena ehkä se, että perheen kesken valitaan lahjoituskohde ja lahjoitetaan rahaa hyväntekeväisyyteen vaikka joidenkin lahjojen tai ehkä jopa niiden ystävien korttien kustannuksella. Se opettaa myös lapsille antamisen iloa.

Mä olen viime viikkoina saanut paljon hyvää mieltä kirpputoripöydästä. Hihkun iltaisin kotona ihan onnessani selatessani myyntipöydän tuloksia päivittäisestä sähköpostiviestistä. Kun päivämyynti on mitä tahansa muutamasta eurosta pariin kymppiin, en mä kovin suuria voittoja kirppiksellä pääse tekemään. Mulla on mennyt tunteja kaikkien vaatteiden silitykseen ja hinnoitteluun, ja kaiken lisäksi mä ajelen sinne siivoamaan sen pöydän päivittäin. Jos laskisin itselleni tuntipalkan, niin olisin pahasti miinuksella. Mutta olen vaan iloinen siitä, ettei niitä vaatteita, kenkiä ja muita tilpehöörejä tarvitse heittää roskiin.

Toinen hyvä puoli tässä kirppistelyssä on se, että tulee mietittyä omia kulutustottumuksiaan. Aka miksi helvetissä ostin aikoinaan tonkin kalliin koltun, jota en koskaan ole pitänyt ja joka kiristää hihasuista ja takapuolesta. Black Friday oli mulle jo valmiiksi älä osta mitään -päivä, koska mulla ei ollut tarvetta hankintoihin juuri silloin, mutta ne mainokset hyppivät mun silmille siitä huolimatta. Eräskin pieni yritys mainosti kyseistä päivää sosiaalisessa mediassa Blac Fridaynä. Pitääkö tuohon hullutukseen lähteä mukaan, jos ei edes osaa kirjoittaa sitä oikein? Black Fridaytä seurasi tietenkin Black Friday -viikonloppu ja Cyber Monday. Luulisi, että viimeistään maanantaina olisi alkanut epäilyttää, että huijataanko tässä kuluttajaa taas.

Huijaamisesta puheenollen, onko muuten kenenkään muun kaverit seonneet firmojen skaboihin Facebookissa? Mä blokkaan kavereita minkä ehdin ja olen muutenkin vähentänyt sosiaalisessa mediassa tai ylipäätään tietokoneen ääressä kuluttamaani aikaa, mutta silti noihin kisaosallistumisiin meinaa palaa käämit. Mutsi kysyi multa jokin aika sitten, että kannattaako sellasiin kilpailuihin osallistua. Mä vastasin, että jos olet omalla nimelläsi innokas mainostamaan tai kannattamaan kyseistä firmaa, niin siitä vaan. Mutta jos sulla on varaa ostaa haluamasi tuotteet ihan itse, minkä takia lähtisit sellaiseen mukaan? Osa niistä on varmasti ihan rehellisiä kilpailuja, mutta kaikki eivät ole. Kaverini ”voitti” erään arvonnan, jonka serkkunsa miehen firma järjesti. Palkinto oli kyllä ihan oikea, mutta voitto järjestetty. Ei se toisten kilpailuihin osallistuminen tietenkään ole multa pois, mutta olisi kiva saada se vanha Facebook takaisin. Muistatteko kun siellä sai lukea kavereiden omia raapustuksia niiden kommelluksista eikä vain mainoksia mainosten perään?

Mä en tiedä milloin musta on tullut allerginen markkinoinnille. Epäilen yliherkistymistä töissä.

Käännekohta elämässä

KotiOlisiko blogitauon aika ohi? Puoli vuotta on kulunut. Ensimmäisinä viikkoina mulla oli ikävä kirjoittamista ja päässä pyöri postausideoita vähän väliä. Mutta töissä oli meneillään vaativa projekti ja aika pian unohdin koko blogin. Keskityin vain töihin.

Olen nyt kotiutunut Suomeen, vaikka vieläkin tuntuu siltä, etten koskaan edes lähtenyt Hampurista. Kävin siellä juhannuksena kavereita moikkaamassa ja harrikkapäivillä, ja sinne paluu oli kuin kotiin olisi mennyt. Kävelin mun vanhan asunnon ohi ja tutuilla kulmilla naapurustossa. Käytiin mun lempparibaarissa Pöseldorfin Zwickissä ja kaupungin parhaimmassa intialaisessa ravintolassa Maharanissa. Silti, iso osa muistoista, joita mun päähän tulvi, oli negatiivisia. Sinänsä vähän ristiriitaista, koska mä rakastan Hampuria edelleen. Viimeinen vuosi siellä oli kuitenkin todella vaikea, ja noihin negativiisiin muistoihin liittyi aina joku lääkärikäynti tai muu terveyteen liittyvä ongelma. Toimiston kiersin varmuuden vuoksi kaukaa.

Voisin ihan hyvin palata Hampuriin ja ehkä jonain päivänä palaankin. Hampurin visiitti vahvisti kuitenkin sen, minkä jo tiesinkin. Suomeen muutto oli siinä tilanteessa ainoa oikea ratkaisu.

Kun loppuvuodesta kävin uudessa kotikaupungissani Suomessa katsomassa asuntoja, olo oli hieman epätodellinen. Että tännekö sitä nyt muutetaan. Vuokra-asuntoja tutkiessani päätin, että nyt on oikea aika hankkia omistusasunto, vaikken välttämättä täällä pitkään viihdy. Tai ehkä juuri sen takia se oma asunto pitäisi hankkia heti.

Omistusasunnon etsintä pikaisella aikataululla vaikutti hieman haastavalta. Mä en tiedä miksi mä edes vaivauduin katsomaan osaa niistä paikoista. Jos etukäteen on sellanen fiilis, että asunto ei kiinnosta, niin ei se kiinnostus siellä paikan päällä ainakaan herää. Rempattavia luukkuja olisi löytynyt, mutta mun työtilanteen huomioiden remontti ei tullut kuuloonkaan. Etukäteen mua kiinnosti yksi ainoa asunto.

Siinä yhdessä asunnossa ei ollut mitään henkeäsalpaavaa, etenkään Hampurin kodin maisemaan verrattuna, mutta se oli ihan kiva. Riittävän kiva, jotta mä voisin viihtyä siellä. Päätin jättää asunnosta tarjouksen, mutta en tuntenut mitään. En kerrassaan mitään. Pitäisikö asunnon ostosta olla iloinen? Jännittynyt? Hermostunut? En edes kertonut tarjouksen jättämisestä kavereilleni.

Samana päivänä kun vierailin kiinteistövälittäjän luona, törmäsin kaupungilla sattumalta mun entiseen työkaveriini. Sanoin sille, että olen muuttamassa kaupunkiin. Se halasi mua iloisena ja toivotti tervetulleeksi. Se pyysi mua heti lenkkikaveriksi, ja mä pystyin sieluni silmin kuvittelemaan itseni kylmään tammikuuhun, talvitakki päällä, pipo päässä ja kaulaliina naaman edessä kävelemään tämän naisen ja sen koiran seurassa rantatietä pitkin, jutustellen niitä näitä.

Tuo hetki jätti jäljen mun sieluuni. Se oli niin pieni reaktio vanhalta tutulta, ja sillä hetkellä hirmuisen tärkeä ele mulle. Hymyilin.

Nyt puolen vuoden jälkeen työprojekti on onnistuneesti ohi ja palkankorotus ansaittu. Asunto tuntuu ihanalta kodilta ja olen erityisen tyytyväinen sen sijaintiin. Olen saanut muutamia uusia kavereita, joka ei Suomessa ole ollenkaan niin helppoa kuin ulkomailla. Etukäteen pelotti erityisesti uusien lääkärien löytäminen, mutta nyt olen entistä paremmissa käsissä ja voin paremmin kuin moneen vuoteen. Prosessi on kesken, mutta tunnelissa on jo valoisaa.

En lupaa pitää blogia yhtä aktiivisena kuin aiemmin, mutta kirjoittelen tänne kun siltä tuntuu. Toivottavasti joku teistä vanhoista tutuista on vielä mukana?

Blogitauko

Tässä kuussa meikäläiseltä on tullut 3 postausta ja viimeisimmät postaukset käsittelivät aiheita siivous ja ruokakaupassakäynti. Hmmm.. Tästä ei voi vetää mitään muuta johtopäätöstä kuin että nyt on tullut aika jättää blogi hetkeksi tauolle. Uutta inspiraatiota ja vähän vähemmän kiireistä arkea odotellessa.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Suomeen paluun paras ja pahin asia

Mun päivän kohokohta oli tänään, kuten monena muunakin päivänä tässä menneillä viikoilla, ruokakaupassa käynti. Tänään yhdessä suuressa marketissa mä pyörin pakastearkkujen ympärillä kuin puolukka.. öö.. puurossa. En vaan päässyt yli siitä tosiasiasta, että niitä jättipitkiä pakastimia oli kahdeksan kappaletta. Kahdeksan! Ja niiden lisäksi oli vielä pari pitkää riviä pakastinkaappeja. Suomen valikoimat on vain jotain ihan käsittämätöntä. Mun kauppareissut kestää nykyään aina tunnin, kun mä kävelen korin kanssa ympäriinsä. Ja se kori on tullut täyteen jo hevi-osastolla.

Tänään mä jäin myös tuijottamaan ketsuppihyllyä. Ketsupeille oli oma hylly! Käsittämätöntä. Ja sitten mulla meni varmasti vähintään viisi minuuttia siihen, että valitsin oliiviöljyn. Miten öljyjäkin voi olla niin paljon? On oliiviöljyjä ja rypsiöljyjä. On luomua ja on tavallista. On sitruunalla maustettuja ja basilikaöljyjä. On biljoonaa muutakin eri makua. Ja mä tietysti etsin ihan vaan tavallista öljyä.

Seuraavaksi mä olin kävelemässä maksamakkarahyllyn ohi, mutta se maksamakkaroiden määrä kiinnitti mun huomioni. Mistä lähtien maksamakkaraa on ollut tomaattimaksamakkarana, kinkkumaksamakkarana tai pekoni-sipulimaksamakkarana?!

Kassalla olen saanut ilokseni huomata, että Suomeenkin on rantautuneet itsepalvelukassat Ikean tyyliin. Mutta siihen ne ilonaiheet on jääneetkin. Mun ruokaostokset Suomessa, yksi kassillinen ruokaa, on maksanut joka kerta yli 30 euroa. Kannattaisi vissiin jättää ne erikoisöljyt ja maksamakkarat hyllyihin?

Trooppisia hedelmiä ja limboamista – juhlien teemana Karibia

Kun on syntynyt marraskuussa, niin synttärit tuovat kivasti piristystä syksyn pimeimpään hetkeen. Samaisesta syystä ne on myös kätevä yhdistää pikkujouluihin. Jos kuitenkin haluaa, että synttärit on synttärit ja pikkujoulut on pikkujoulut, niin syntympäivää voi viettää ihan eri teemalla kuin tonttulakki päässä.

Kaveri alkoi jo pari kuukautta sitten pohtimaan synttäreilleen teemaa, ja mä innostuin eniten Karibiasta. Mutta ei se kuulemma tarkoittanutkaan sitä, että lähdetään Karibialle.. Vaikutti oikeasti tosi hauskalta idealta lähteä juhlimaan marraskuussa, mahdollisessa räntäsateessa, tropiikkimaisen tunnelman keskelle rantamekoissa. Ideoitiin juhliin kaikenlaista tarjottavaa, ja tietenkin limbokisa Chubby Checkerin Limbo Rockin soidessa taustalla.

Pöytä

Kakku

Todellisuudessa mä olin juhlien aikaan Saksassa kovassa flunssassa, mutta kuvista päätellen on ollut ihanat kekkerit. Mä innostuin heti arvailemaan noita alla olevan kuvan hedelmiä, enkä olisi kuulemma ollut edes tämän lajin viimeinen! Limbossa sen sijaan olisin vetänyt ihan riman ali..

Hedelmät

Jos oikeat vastaukset kiinnostaa, niin tässä olkaapa hyvät:

1. Pitahaya / pitaija / lohikäärmehedelmä
2. Viikuna
3. Papaija
4. Kumkvatti
5. Pepino
6. Rambutan
7. Tamarillo
8. Passionhedelmä
9. Granadilla
10.Kiwaro
11.Mango
12.Karambola
13.Ananaskirsikka

Haastattelupyyntö huippunaiselle

Mun yksi kaveri on johtavassa asemassa omalla alallaan ja sai sen vuoksi haastattelupyynnön eräältä alan julkaisulta. Haastattelun aiheena oli Top Woman, ja toimittaja, nainen myös, lähetti kysymykset etukäteen. Tässä ne ovat, vapaasti suomennettuina:

1. Mikä saa sinut tekemään mitä teet, kun olet kerran nainen?
2. Miten olet nuorena naisena pystynyt nousemaan nykyiseen asemaasi miesvaltaisella alalla?
3. Miksi olet ottanut tämän roolin vastaan kun se on aikamoinen haaste sinulle (tai nähdään ainakin sellaisena, koska et edusta normaalia johtajatyyppiä alalla)
4. Onko sinulla miesmentoria, jota ihailet?
5. Miten löysit mentorisi?
6. Miten mentorisi auttaa sinua kehittymään?

What??

Sanomattakin on selvää, että tämä haastis jäi tekemättä. Journalismin alalla on näköjään lasikatto, ja joku on lyönyt siihen päänsä.

Sillä välin Yhdysvalloissa

Yhdysvaltain presidentinvaalit tuntuu kiinnostavan mun kavereita ympäri maailmaa, ja nuo viime aikaiset väittelyt ovat olleet kuuma puheenaihe täällä Saksassakin. Yksi mun kaverini työskenteli joskus vuosia sitten Hillaryn kampanjassa, joten voin kuvitella sen seuraavan näitä tapahtumia erityisellä mielenkiinnolla, vaikka nyt ulkomailla asustaakin.

Tuo amerikkalainen politiikka menee mulla joskus yli hilseen, mutta sekä Barack että Michelle Obamaa olen ihaillut erityisesti niiden kyvystä pitää puheita. Se vaikuttaa olevan yksi presidentin tärkeimmistä ominaisuuksista, ja siinä mielessä nykyinen presidentti on ollut mies paikallaan. Toki siellä on taitava koneisto takana, mutta taitavinkaan tiimi ei korvaa sitä, jos se mies etulinjassa ei osaa hommaansa.

Näissä vaaleissa lokaa tulee joka suunnasta, ja vaikka Obama yritti muistutella, että presidenttiys on työ, tuntuu sillä olevan kaikkein vähiten merkitystä nyt kun valitaan Yhdysvalloille uutta johtajaa. Mä en enää edes tiedä millä oikeasti on. Hauskimmat meemit voittakoon?

Kaikesta huolimatta alan olla vakuuttunut, että muun maailman pitäisi olla mukana tässä äänestyksessä. Tämä meininki tuntuu yhtä epäreilulta kuin vuosittainen rökäletappio Euroviisuissa. Vaikka meitä on vain viisi miljoonaa, niin kyllä meillä jotain sanottavaa tähän pitäisi olla!

Tässä viime hetken tunnelmia Euroopasta:

Trump

Trump

Sillä välin Yhdysvalloissa:

Trump

Pientä pintaremppaa

Mä suunnittelen tällä hetkellä muuttoa, Suomeen! Jos se toteutuu, niin tulee olemaan rankkaa vaihtaa rakas Hampuri pikkukaupunkiin, mutta se on nyt tällä hetkellä helpoin ratkaisu. Eikä sen tietenkään tarvitse olla pysyvää, tänne pääsee aina takaisin. Mutta lyhyellä tähtäimellä se tuntuu vallan kivalta ajatukselta, mä kun rakastan muuttamista. Näköjään ihan sama minne..

Kaverikin oli hetki sitten muuttanut uuteen kotiin:

Pientä pintaremppaa

Manus Island – turvapaikanhakijoiden saari

Mun korviin kantautui uutinen siitä, että Australia aikoo vihdoin sulkea paljon negatiivista huomiota herättäneen turvapaikanhakijoiden käsittelykeskuksensa Papua-Uusi-Guinealle kuuluvalla Manus Islandin saarella. Monet australialaiset ovat protestoineet saaren olemassaoloa, sillä oltavat siellä ovat todella huonot. Australia on siirtänyt maahan pyrkivät turvapaikanhakijat vuodesta 2012 alkaen saarelle tehdäkseen selväksi, ettei niillä ole Australiaan mitään asiaa. Manus Islandilla on noin 850 turvapaikanhakijaa, vaikka paljon on myös lähetetty samantien takaisin sinne mistä ne ovat tulleet.

Kun ensimmäisen kerran kuulin tästä saaresta, ajattelin heti miten vaikeaa turvapaikanhakijoilla täytyy tuolla olla. Saarelta kantautuu kauheita kertomuksia ihmisten voinnista ja Amnesty syyttää Australiaa salailusta Manus Islandin tilanteen suhteen. Tämän vuoden huhtikuussa Papua-Uusi-Guinean korkein oikeus päätti, että Manus Islandin olot estävät ihmisen oikeuden vapauteen, ja se on siten laiton. Elokuun puolessa välissä Papua-Uusi-Guinea ja Australia sopivat vihdoin Manus Islandin pakolaiskeskuksen sulkemisesta. Vain pari päivää sitä ennen saarella tapahtui verinen yhteenotto.

Mitä Manus Islandin turvapaikanhakijoille mahtaa tapahtua nyt, kun päätös saaren sulkemisesta on tehty? Ne palautetaan joko omiin maihinsa tai siirretään jonnekin, esimerkiksi Papua-Uusi-Guineaan, jolle Australia maksaa korvauksen uudelleensijoittamisesta. Jotkut vaativat Australiaa myös korvaamaan turvapaikanhakijoille näiden kärsimän laittoman vangitsemisen ajastaan saarella, mutta niin tuskin tulee käymään. Australian näkemys asiaan on se, että tämä kova politiikka on estänyt kuolemia merellä, kun vähemmän turvapaikanhakijoita on pyrkinyt veneillä Australiaan. Myös Joulusaarilla ja Naurulla on vastaavat vastaanottokeskukset, joten Manus Islandin ihmiset voidaan siirtää niihin. Tosin myös Naurulta on kerrottu Manus Islandia vastaavia uutisia huonoista oloista, eli tämä ei ratkaise ongelmaa millään tavoin. Australia yrittää neuvotella muiden maiden kanssa näiden ihmisten vastaanottamisesta, mutta vapaaehtoisia ei ole.

Jos joku Manus Islandista kuulessaan ajattelee ensimmäisenä, että hieno juttu kun turvapaikanhakijat on eristetty kauas paikallisista ihmisistä, niin mun mielestä olisi korkea aika katsoa peiliin. Mä en vähättele ainuttakaan ongelmaa, jota turvapaikanhakijoista ja vastaanottokeskuksista syntyy, päinvastoin, niistä pitää uutisoida rehdisti. Mutta turvapaikanhakijoita ei voida syyllistää tai tuomita vain siksi, että ne ovat turvapaikanhakijoita ja asuvat vastaanottokeskuksissa. Jotkut saavat kielteisen turvapaikkapäätöksen ja jotkut palaavat takaisin vapaaehtoisesti, mutta joillakin pakolaisilla ainoa vaihtoehto on sopeutua elämään uudessa maassa. Me ei voida Suomessa eikä Australiassa sulkea ovia ja silmiä tältä ongelmalta eikä Australia voi lähettää turvapaikanhakijoita jonnekin Manus Islandille ja unohtaa niitä sinne. Australia nimittäin hankaloitti hakemusten käsittelyä Manus Islandin ihmisille päättämällä, että näiden hakemukset käsitellään samassa ajassa kuin lähtömaissa odottavien hakemukset. Arvioitu jonotusaika on noin 5 vuotta! 5 vuotta vankilaa ihmiselle, jopa lapselle, joka on jättänyt kotinsa, kuulostaa järkyttävältä.

Australian tiukan pakolaispolitiikan kannattajia löytyy varmaan Suomestakin. On olemassa paljon vihaa pakolaisia ja ylipäätään pakolaiskriisiä kohtaan. Mutta pakolaisongelma ei ratkea muureilla, koska ongelma ei ole pakolaiset, vaan tilanne lähtömaissa. Kannatan ajatusta, jonka mukaan pakolaisia pitäisi pyrkiä auttamaan jo lähtömaassa, mutta tällä hetkellä valtaosa maailman pakolaisista elää jo nyt kotimaidensa lähialueilla. Se on toisaalta parempi, koska kulttuurierot eivät ole niin suuret, mutta toisaalta se myös lisää köyhien kehitysmaiden taakkaa. Valtavat pakolaisleirit eivät ole kestävä eivätkä inhimillinen ratkaisu. Pakolaiskeskustelussa vedotaan usein siihen, että pakolaisiin käytettävä raha on pois eläkeläisiltä tai muilta vähäosaisilta. Suomi kuuluu kuitenkin maailman rikkaimpien maiden joukkoon, jossa ihmisiä ei vainota, ja nyt on kysymys ihmisoikeuksista. Siitä syystä kaikkien rikkaiden länsimaiden on otettava vastaan jonkin verran pakolaisia.

Eva Orner on tehnyt vaikuttavan dokumentin Manus Islandista, sen nimi on Chasing Asylum. Mutta onkohan tässä alla olevassa videossa katsaus tulevaisuuteen??

Olympialaiset ja golf

Kaveri oli päättänyt aloittaa uuden harrastuksen ja mennyt golf-kurssille. Se pohti, ettei golf taida kuitenkaan olla sen laji, vaikka green card -koekin meni heittämällä läpi. Voin kuvitella eräänkin keskustelun golf-kentälle, vaikka omalle kohdalleni:

-Tää on nyt mun viides.
-Ai kerta?
-Ei kun alkeiskurssi.

Kuten Nolliskin tässä jo pohti, niin olympialaiset saivat nostettua penkkiurheilun ihan uudelle tasolle kotisohvilla. Sitä juuttui sellaisten lajien pariin, joita ei koskaan muuten tulisi telkkarista katsottua. Edellisviikonloppuna mä juutuin koko päiväksi katsomaan golfia, ja joskus kuuden tunnin jälkeen totesin, että ei sitä nyt enää voi jättää kesken. Jouduin siis katsomaan koko pelin, ja se loppu oli ihan tylsä. Golfissa nimittäin menestys ei perustu siihen kuka pelaa parhaiten, vaan siihen, kuka mokaa vähiten.

Koko päivän golfin seuraamisen ja ensimmäisen alkeiskurssin jälkeen mä en vieläkään tiedä tykkäänkö koko lajista. Kerran La Coruñan golf-kentällä eräs tyttö intoili mulle englanniksi, miten oli saanut koskea Tiger Woodsin palloihin. Se kuulosti kyllä ihan hauskalta.