ZZTop Hell Raisers – Hamburg Stadtpark

Hampurin Stadtpark Open Air on siitä kiva konserttipaikka, että se on erittäin pieni alue. Pensailla aidatussa notkossa on todellakin tunnelmaa. Maa viettää reunoilta alaspäin, mutta lava on kuitenkin kohotettu maa-aineksella selkeästi. Artisteja Stadtparkissa esiintyy laidasta laitaan, mutta ZZTopin keikalle mulla oli liput jo pitkään. Menin konserttiin puolalaisen kaverin kanssa, mutta silläkin oli kaksi lippua keikalle. Meidän piti siis ennen keikkaa myydä ylimääräiset, ja se onnistui todella helposti jo pelkästään matkalla puistoon. Päästiin siis hyvillä mielin tsekkaamaan lämppäribändinä toiminut Ben Miller Band, josta mä tykkään paljon. Illan päätähdetkään eivät turhaan antaneet odottaa itseään, vaan alottivat keikkansa jo kahdeksalta.

ZZTop

Got Me Under Pressure oli toimiva aloitus enkä mä voinut kuin ihmetellä miten nämä tyypit jaksaa keikkailla päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. Bändin ja yleisön fiilis oli hyvä, ja mikäs siellä auringonpaisteessa oli jammaillessa. Muutama pisara vettä satoi ennen konsertin alkua, mutta mä en edes kaivanut rotsin taskuun tunkemaani sadetakkia esiin.

Stadtpark Open Air Hamburg

Gimme All Your Lovin’, I Gotsta Get Paid, Rough Boy ja Tush olivat mun eniten odottamia biisejä, ja hyvältä ne tietysti kuulostivat. Yleisö lauloi ehkä eniten mukana Sharp Dressed Manissä. Osasin odottaa Foxy Ladyä coveriksi, koska se kuultiin myös pari vuotta sitten Helsingin keikalla. Sillä, joka oli mun mielestä loistava, mutta joka Hesarissa sai huonot arvostelut.

Billy Gibbons ZZTop

Mun kaverini sanoi ennen keikkaa, ettei erityisemmin tykkää bluesista ja siksi vähän epäili miten hyvin ZZTop livenä kolahtaa, mutta halusi kuitenkin nähdä nämä herrat kun siihen on vielä mahdollisuus. Keikan aikana se kuitenkin sanoi, että tykkää siitä tyylistä, millä Gibbons soittaa bluesia. Settilistaan palautettu Catfish Blues oli hauska ja yllättävä veto, samoin tokassa encoressa kuultu Jailhouse Rock, josta Hill teki ihan omanlaisensa version.

Settilista näytti kokonaisuudessaan tältä:

Got Me Under Pressure
Waitin’ for the Bus
Jesus Just Left Chicago
Gimme All Your Lovin’
Pincushion
I’m Bad, I’m Nationwide
I Gotsta Get Paid
Rough Boy
Foxy Lady (The Jimi Hendrix Experience cover)
Catfish Blues (Robert Petway cover)
Cheap Sunglasses
Chartreuse
Sharp Dressed Man
Legs

Encore:
La Grange / Sloppy Drunk / Bar-B-Q
Tush

Encore 2:
Jailhouse Rock (Elvis Presley cover)

Jos joku on tänään menossa Hamina Bastioniin keikalle, niin ei muuta kuin hyvää keikkaa! Huono se ei voi olla.

Hampurin Rockabilly Allnighter 2016

Rockabilly Allnighter 2016Tälläsetkin bileet oli taas Knustissa. Viime vuonnahan Hampurin Rockabilly Allnighterissa oli mulle rakas Black Raven, mutta tänä vuonna en tuntenut ennestään yhtään bändiä. Myös se porukka, jonka seurassa mä siellä hilluin, oli aika erikoinen. Yksi saksalainen nainen, yksi venäläinen mies ja yksi meksikolainen mies, joka osasi vähän suomea. Se meksikolainen on historioitsija, mutta koska historioitsija ei ole varsinainen ammatti sen yliopistossa, sen pääaineena oli urheilu. Nyt se sitten valmentaa jotain St. Paulin jalisjoukkueista, harrastaa historiointia ja opiskelee suomea.

Bändejä oli paikalla lähes yhtä sekalainen seurakunta kuin meidänkin porukka. Alla olevassa videossa The Kaboomsin tyylinäyte tämän vuoden Screaministä. Tämä on paikallinen pumppu Barcelonasta, mutta se ei ollut mulle ennestään tuttu. Johtuu ehkä siitä, että bändi julkaisi debyyttinsä viime vuonna. Levy on otettu hyvin vastaan ja siitä kertonee myös hyvin täyttyvä keikkakalenteri, sekä jo nuo toteutuneet esiintymiset Calellassa, täällä Hampurissa ja myös Hemsbyssä. Junglelta löytyy muuten levy, mikäli tämä bändi iskee. Mä tykkäsin.

Saksalaisen Ray Allen Bandin soundi on tosi autenttinen, ja mä tykkäsin näiden coverbiiseistä erittäin paljon. Aikamoinen Jerry Lee Lewis kosketinsoittimissa, sen flirttailu näkyi varmasti takarivin tytsyille asti.

Mun venäläinen keikkaseuralaiseni kuvaili millainen undergroundilmiö rockabilly oli Neuvostoliitossa, mutta haastavasta historiasta huolimatta Venäjältäkin tulee muutamia hyviä bändejä tästä genrestä. Tämä ei ollut edes eka venäläinen rockabillybändi, johon mä olen törmännyt. Nämä Moskovasta tulevat tyypit, Alex, Dmitriy ja Alexey, muodostavat bändin nimeltä The Diamond Hand ja tämä I tell on you on niiden ehdottomasti paras biisi. Ja mainio onkin.

Bruce Springsteen Berliinin Olympiastadionilla

Puitteet ainakin oli kohdallaan; täysi tupa eli about 60 000 ihmistä ja lämmin, aurinkoinen keli. Olin polttanut naamani jo päivällä jokiristeilyllä, joten lievästä auringonpistoksesta kärsien vetäydyin suosiolla varjoon alatasanteelle. Toinen syy siihen alkukeikan sijaintiin vessojen lähellä oli Burger Kingin kanahampurilainen. Mä en ollut ihan parhaassa vedossa tällä keikalle, mutta onneksi Pomo oli!

Bruce Springsteen Berliinissä

Konsertti alkoi ajallaan Adam Raised the Cainin jylhällä soundilla, ja se volyymi vähän yllätti meidät, vaikka istuttiin takakaarteessa. Musa pauhasi niin järjettömän lujaa, ettei siitä oikeastaan saanut edes mitään selvää enää. Jotkut lähtivät samantien pois, kun korvat ei kestäneet sitä 300 desibeliä. Onneksi mulla oli korvatulpat mukana. Ja Imodiumit.

Toka biisi Badlands kuuluu myös mun lemppareihin. Sen kertosäkeen kohdalla pitää aina lyödä kädellä kaksi kertaa tahtia, se tulee jotenkin selkärangasta. Out in the Street jatkoi vauhdikasta meininkiä, ja neljäs biisi oli Sherry Darling. Mä en ennen tykännyt siitä biisistä kovin paljon, mutta nyt tykkään. Sillä biisillä taisin voittaa pari vuotta sitten sen kaiuttimen radioskabasta.

Ne hikinauhat ranteissa on muuten ihan oikeaan käyttöön eivätkä mitkään koristeet, sen verran Pomo keikan aikana hikoili. Ensin kastui musta t-paita ja sitten paidan päällä ollut harmaa liivi. Välispiikkejä ei kuultu juuri yhtään, vaan Springsteen antoi musiikin puhua puolestaan. Kerran Pomo kiitteli yleisöä saksaksi, fantastisch. Jopa mä ymmärsin. Turvamiehet saivat sydämentykytyksiä päätähden hypättyä yleisön sekaan, ja kameramies tippui kärryiltä eikä screenille näkynyt kunnolla missä Pomo vipelsi. Muuten kameran kuvakulmat olivat kohdallaan ja Springsteenin olemus näkyi isolle näytölle juuri niin legendaarisena kuin se vaan voi.

Springsteen

Muutaman mulle vähemmän mieluisan biisin jälkeen kajahti ilmoille Spirit in the Night. Yksi pyörätuolissa alatasanteelle parkkeerannut fani oli siitä biisistä niin innoissaan, että mä jäin katsomaan nouseeko se kohta kävelemään tuolistaan. Mutta sitten seuraava biisi Candy’s Room vei mun huomion. Se nimittäin oli fanitoive ja toiveensa tueksi oli kyseinen fani väsännyt pienen pahvilaatikkopienoismallin bändistä karkkihuoneessa.

Hungry Heart iski yleisöön ja siinä vaiheessa koko stadioni näytti jammailevan. Death to my Hometown ja My Hometown tulivat osuvasti peräkkäin, ja mulle tuli Somero mieleen. En tiedä kummasta.

Huuliharppu kun kaivetaan esiin, tietää se usein sitä, että River saattaa olla vuorossa. Tällä kiertueella sitä tietenkään voi jättää välistä, se kun on koko kiertueen nimi. Mahtavaltahan se kuulosti, niinkuin aina. Waiting on a Sunny Day oli taas tuttuun tapaan se biisi, kun joku lapsi pääsee lavalle laulamaan kertosäkeen. Yksi onnellinen pieni poika katsomosta löytyi, vaikka mä en nähnyt lapsia missään. Saksalaisen kaverin mukaan konsertit eivät ole lasten paikka Saksassa. Näillä desibeleillä en ihmettele.

Springsteen Berliinissä

Rising on sellanen biisi, joka herää henkiin keikoilla, mutta ei kuulosta levyltä kuunneltuna yhtään niin hyvältä. Born in the USA taas iski yleisöön kuten olettaa saattaa. Muutenkin yleisö Berliinissä muistutti suomalaista rokkenroll –kansaa hyvin paljon. Tunteella mukana, mutta ei mitään ylitsepursuavaa riehumista. Konserttipaitoja näkyi paljon eri kiertueilta, ja uudetkin paidat tekivät kauppansa 35 euron hintaan.

Kaikista hyvistä biiseistä puuttuivat esimerkiksi Youngstown, Downbound Train ja Point Blank, mutta ne on kaikki melko melankolisia. En mä niitä oikeastaan jäänyt kaipaamaan, mulle riitti ihan tämä esitetty setti. Viimeisin ja 33. biisi tässä konsertissa olikin Thunder Road, mutta vikoista rokeista Seven Days to Rock oli se, joka jäi soimaan päähän. Kyllä sen voimin kelpaa suunnata takaisin työmaalle tiistaina. Lähdettiin kävelemään junalle ihmisvirran mukana, mutta ei siellä mitään tunkua sen kummemmin syntynyt. Berliiniä voin suositella konserttikaupunkina oikein lämpimästi, kätevä kulku stadikalle ja kiva kaupunki aurinkoisella kelillä noin muutenkin. Jos siis artistina on Springsteen ja miksaaja joku muu kuin se 300 desibelin mies.

Sataman synttäreiden loppuhuipennus

Perinteiseen tapaan sataman synttäreiden houkuttelevin ohjelmanumero merimiesten laivojen lisäksi oli livemusiikki. Tänä vuonna Jolly Roger -lavalla oli jostain syystä pelkkiä psychobillybändejä, joka on ihan kiva psychon ystäville, mutta ei mulle. Hafenrockin lavalla oli perjantaina metallia ja lauantaina poppia, mutta sunnuntai oli varattu rockabillylle, joten me suunnattiin tietty Suomi-Saksa -pelin jälkeen sinne. Illan ylivoimaisesti parhaimman keikan veti Boppin’B.

BoppinB

Boppin’B näytti hirveän tutulta, mutta en ollut varma olenko mä ollut niiden keikalla Suomessa. No, nyt ainakin tykkäsin bändistä tosi paljon. Jopa Springsteenin I’m on Fire -cover saa multa pelkästään ylistystä. Se oli riittävän erilainen veto alkuperäiseen verrattuna. I’m on Fire oli muuten osuva biisi siihen väliin..

Yhtäkkiä Elben toiselta puolelta nousi horisonttiin iso, musta savupatsas. Bändikin noteerasi asian, mutta toistaiseksi keikka jatkui. Ihmiset jatkoivat jammailua mutta vähän väliä katseet kääntyivät savuun.

Savu

Melko pian Twitteristä löytyi uutinen, jonka mukaan kyseessä oli trukin kolaroinnista aiheutunut kemikaalionnettomuus varastoalueella. Tuossa vaiheessa ei vielä puhuttu savun myrkyllisyydestä mitään. Bileet päättyivät kuitenkin siihen, että kuuluttaja pyysi ihmisiä poistumaan rauhallisesti alueelta lähimpiä hätäpoistumisteitä käyttäen. Satama evakuoitiin ja ihmisiä sataman lähellä kehotettiin sulkemaan asunnoistaan ovet ja ikkunat. Kukaan ei ilmeisesti loukkaantunut palossa, vaikka 150 palomiestä hommiin joutuikin. Melkoinen lopetus huikeille 827-vuotissynttäreille!

Zürich kutsuu kesällä

Springsteen River TourNyt mä en enää ihmettele, miksi Pomo veti silloin juuri Helsingissä sen yli 4 tunnin keikkansa. Mulle tuli Eventimistä sähköpostimainos parista Springsteenin konsertista ja esimerkiksi Müncheniin ja Zürichiin saa vielä lippuja! Mitä ihmettä?!

Berliinin konsertti on sentään jo loppuunmyyty eli ihan hyvä, että olin ajoissa sen suhteen. Nyt vaan alkoi kummasti Zürich houkuttelemaan. Mullahan on siellä rokista tykkäävä kaverikin, jota en onnistunut näkemään viime Sveitsin lomallani. Ja lennot Zürichiin on näköjään alle 100€. Ja mulla on alekoodi Eventimin lippuihin..

Mä tunnen itseni jo sen verran hyvin, että jos mä jotain alan tällä tavalla pohtimaan, se on yhtä kuin päätetty mun mielessäni. Ihan turha enää pyristellä vastaan.

Laitoin viestin mun sveitsiläiselle kaverille ja se sanoi, että hänellä sattuu muuten olemaan synttärit siitä konsertista seuraavana päivänä. Joka sattuu myös olemaan vapaapäivä Sveitsissä. Kyllä nyt on meikäläisillä planeetat oikeanlaisessa asennossa!

John Fogertyn Blue Moon Swamp

FogertyJohn Fogertyn itsensä mielestä Green River on Creedence Clearwater Revivalin paras levy, ja Blue Moon Swamp taas paras soolouralla. Mä muistan vielä tänäkin päivänä sen hetken, kun sain käsiini John Fogertyn uunituoreen Blue Moon Swamp -levyn vuonna 1997. Kuuntelin Blue Moon Swampia ja odotin innolla tulevaa keikkaa Turun Elysee -areenalla, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun näin John Fogertyn livenä.

Fogerty kertoo kirjassaan Fortunate Son Blue Moon Swamp -levyn valmistuneen viimeisen puolentoista vuoden aikana, vaikka se oli työstänyt sitä levyä paljon kauemmin, itseasiassa kymmenen vuotta ja niistä viisi studiossa. Viisi vuotta studiossa joka päivä ei varmaan tullut kovin halvaksi! Yleensä liian pitkään työstetyt albumit voivat kuulostaakin siltä, että niitä on hiottu liian kauan, Blue Moon Swamp kuitenkin vapautui noiden viimeisten vuosien aikana. Blue Moon Swampista tuli niin hyvä, että se toi tekijälleen Grammyn kaikkien vaikeiden vuosien jälkeen.

Southern Streamline

Blue Moon Swampin avausraidasta Southern Streamlinesta syntyi ensin melodia. John Fogerty kertoi vaan kuulleensa melodian päässään ja kirjoittaneensa sen muistiin. Sen jälkeen Fogerty harjoitteli soittamaan biisiä uudelleen ja uudelleen, kunnes se hioutui lopulliseen muotoonsa. Southern Streamline kuulostaa juuri siltä swamp-rokilta, jolla Fogerty itse kuvaa tyyliään.

Southern Streamlinesta löytyi kaksi hyvin erilaista versioita, se alkuperäinen vuodelta -97 ja uudempi vuodelta 2014. Kumpi on parempi?

Hot Rod Heart

Hot Rod Heart iski muhun lujaa heti alusta lähtien. Mulle käy levyjen kanssa usein niin, että juutun hyvän biisin kohdalle enkä malta kuunnella levyä loppuun, ennen kuin sitä yhtä biisiä on sahattu loputon määrä repeatillä. Kuuntelisin Hot Rod Heartia varmaan tänäkin päivänä, ellei se konsertti olisi ollut tulossa ja pakottanut mua eteenpäin levyn kuuntelussa.

Ooh, let’s go ridin’
Cruisin’ down the open road
We can put the top down
Listen to the radio
Big ol’ Buick
And a big ol’ sky
Wheels on fire
And I’ll tell you why
I got a hot rod heart

Eräällä keikalla Fogerty kysyi kuinka monella on Harley Davidson, ja selitti sitten, että seuraava biisi kertoo siitä miten se itse haaveilee ajavansa harrikalla kaunis blondi – vaimonsa Julie – kyydissä kohti valkoista rantaa, auringonlaskua ja aikuisviihdettä.

Blueboy

Se kitara, jonka John Fogerty mainitsee kirjassaan yhdeksi neljästä hyvän biisin osa-alueesta, pomppaa heti tämän biisin alussa esiin. Harvemmin keikoilla kuultu biisi ei kertosäkeensä kanssa iskenyt meikäläiseen, mutta jos siitä selviää kitarasooloon asti, ymmärtää mistä tässä on kyse.

A Hundred and Ten in the Shade

Fogertyllä oli tapana kerätä biisien otsikoita muistikirjaansa, ja tämä nimi, A Hundred and Ten in the Shade, oli ollut muistissa aina 70-luvulta asti. Fogerty oli yrittänyt tehdä otsikosta biisiä jo muutaman kerran aiemmin. Biisi on erittäin bluesmainen ja kuin suoraan syvästä etelästä, vaikka sekin on kirjoitettu Kaliforniassa. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen Fogertyn biisi, joka on syntynyt ihan muualla, kuin minne se vaikuttaa kuuluvan. Tämä biisi sai mulle uuden merkityksen sen jälkeen kun vietin kesän Jenkeissä ja tein töitä ulkona silloin kun tuntui siltä, että oli vähintäänkin se satakymmenen varjossa.

Mä en yleensä tykkää Fogertyn tai Creedencen coveroinnista, mutta joskus harvoin joku onnistuu siinä hyvin. Tässä yksi sellainen, Seldom Scene -nimisen bluegrassbändin versio A Hundred and Ten in the Shadesta:

Rattlesnake Highway

Rattlesnake Highway sisältää aikamoisen määrän itseironiaa.

It may look easy
When you look at me
But it took years of effort
To become the mess that you see

Now what kind of woman
Take you for a ride
Down the rattlesnake highway
An’ leave you busted up inside
All busted up inside

Bring It Down to Jelly Roll

Rento ja letkeä Bring It Down to Jelly Roll rullaa yhtä kevyesti kuin Rolling Stonesin Honky Tonk Woman. Monien mielestä ehkä vähän liikaakin. Mutta eikö Lennonkin joskus sanonut, ettei koskaan nyysi huonoja biisejä?

Walking in a Hurricane

Tämä on mun lempparibiisi koko levyllä (onneksi pääsin siitä Hot Rod Heartista eteenpäin!), mutta herra itse pitää tästä vähiten. Itseasiassa se sanoo tämän olevan ainoa biisi koko levyllä, josta se ei edes pidä. Se työskenteli tämän biisin kanssa vuosia, eikä mielestään koskaan saanut sitä valmiiksi. Mun onnekseni se päätyi kuitenkin levylle.

Swamp River Days

Swamp River Days sopii kaipauksineen suomalaiseen melankoliaan kuin nenä päähän. Se fiilis, jonka Fogerty onnistuu noilla lyriikoilla luomaan kuumasta heinäkuusta ja pickupilla ajosta, on käsinkosketeltava.

Two-lane
Shinin’ in the july dust
Heat risin’ off the road
Out in front of my truck
Pulled my pick-up over the hill
Down the slide gravel through the cat-tails
Give me those swamp river days again

Rambunctious Boy

Fogertyllä oli vaikeuksia löytää hyvää rumpalia Blue Moon Swampille. Tai se löysi monia hyviä, mutta ei yhtään erinomaista. Ei ketään, joka olisi ymmärtänyt sen soundin. Kunnes tuli Kenny Aronoff, jonka rumpalointia mäkin muistan ihailleeni Suomen keikalla. Rumpukapula lensi Aronoffin kädestä sen heilauttaessa kättä ylöspäin, mutta ennen kuin käsi ehti laskea seuraavaan lyöntiin, oli sillä uusi kapula kädessä.

Rambunctios Boy oli ensimmäinen biisi, jota Aronoff soitti, ja jolla se teki Fogertyyn vaikutuksen. Fogerty pitää Aronoffia parhaana rumpalina maailmassa, eikä ihme. Sillä on loistava ajoitus, se on inan verran edellä ja siten juuri oikeassa ajassa soittaen rock’n’rollia parhaimmillaan. Sen lisäksi, että Aronoff on teknisesti hyvä rock’n’rollrumpali, se on myös tunteella mukana. Fogerty on soittanut Aronoffin kanssa kauemmin kuin kenenkään muun muusikon.

Creedencen aikoina Fogerty halusi epätoivoisesti olla bändin jäsen, mutta ei luottanut muihin musiikillisesti. Siksi on jännä, että Wrote a Song for Everyone -albumillaan Fogerty nimenomaan kutsuu muita mukaan ja nauttii kun saa tehdä uusia versioita vanhoista biiseistä lahjakkaiden muusikoiden kanssa. Keith Urban on yksi sen levyn tähdistä, mutta tässä jampat jammailevat Rambunctious Boyn tahdissa:

Joy of My Life

Joy of My Life on hyvin henkilökohtainen biisi, ja se on keikoillakin tullut esiin Fogertyn omistettua kappaleen aina vaimolleen Julielle. Se on myös Fogertyn ainoa rakkauslaulu. Se syntyi alunperin niin, että eräällä Fogertyn ystävällä oli tapana kysyä mitä Julielle kuuluu, ja Fogerty vastasi aina: ”Well, she’s the joy of my life.” Tuo ystävä sanoi, että sä sanot aina niin, sun pitäisi kirjoittaa siitä biisi.

”I’m just a about to get misty right now”, sanoi Fogerty muistellessaan haastattelussa sitä, miten oli poikansa kouluesityksessä soittanut biisin vaimolleen ensimmäistä kertaa. Juliella oli erityisesti raskaana ollessaan ollut tapana sanoa: ”I’ve got to have my rest”, ja senkin Fogerty poimi biisiin niinkuin taitava biisintekijä tehdä voi.

I tiptoed in the room
I know you got to have your rest
She says, ’Come lay beside me,
I’ve been waitin’ since you left’
She’s sweet to me
Must be the luckiest man alive
And did I tell you baby
You are the joy of my life

Blue Moon Nights

Blue Moon Nightsia tehdessään Fogerty ajatteli Sun Recordsia. Se sanoi, että kuvitteli nuoren pojan menemään tapaamaan Sam Phillipsiä repullinen biisejä mukanaan, ja yksi niistä biiseistä olisi tämä.

Bad Bad Boy

Bob Clearmountain oli ehdottanut voivansa miksata albumin, mutta Fogerty ei ollut asiasta vakuuttunut. Clearmountain sanoi, että miksaa yhden biisin ilmaiseksi ensin. Fogerty antoi sille Bad Bad Boyn, ja Fogertyn mielestä Clearmountain oli löytänyt biisin ytimen. Clearmountain sai miksata koko levyn.

Julie oli ollut Fogertyn tukena viimeiset vuodet albumin työstämisen aikana, ja eräänä kauniina päivänä Fogerty tuli kesken päivän kotiin ja ehdotti lounaalle lähtöä. Julie ihmetteli sitä, sillä heillä oli kyllä tapana käydä torstaisin illallisilla, mutta ei lounailla. Sitten se tajusi. Blue Moon Swamp oli vihdoin valmis.

Fortunate Son?

Fortunate SonMulla oli pääsiäisenä ohjelmassa John Fogertyn kirjan Fortunate Sonin lukeminen. Mä oikein odotin, että saan keskittyä siihen ja kuulla Fogertyn tarinan. Enkä pettynyt, oli se sen verran huikea stoori.

I’m not running for president, so I don’t have to hide anything!

Fogerty kertoi kirjassa oman näkemyksensä riidoista Creedence Clearwater Revivalin entisten jäsenten, itsensä, Stu Cookin, Dough Cliffordin ja edesmenneen Tom Fogertyn kesken. Jostain syystä Johnilla oli itsellään päähänpinttymä, että bändin pitää olla kuten Crickets ja Beatles ja sen jäsenet tasavertaisia, joten se koko touhu lähti alusta lähtien väärille raiteille. Järkyttävä sopimus Fantasy Records -levy-yhtiön kanssa aiheutti lisäksi sen, että Fogerty sen enempää kuin Creedencekään eivät omistaneet oikeuksia biiseihin, ja levy-yhtiön neuvosta ne yrittivät myös kiertää veroja hukaten samalla miljoonia veroparatiisiin olemattomille tileille. Kaikki se menestys, jonka Creedence koki, hävisi kuin tuhka tuuleen, ja sitä seurasi vuosikymmenien piina.

Kirjassa Fogerty valottaa lapsuuttaan ja äitiään sekä James Burtonia, Scotty Moorea, Elvistä, Buddy Hollya ja monia muita, jotka inspiroivat sen musiikin pariin. Fogertyn mieleen olivat jääneet erityisesti biisintekijät, kuten Carl Perkins ja Stephen Foster. Mutta mä nautin myös niistä muista, ei musiikillisista muistoista. Musta vauvanukke ei olisi ensimmäinen asia, jonka kuuluisa artisti ehkä haluaisi lelukseen mainita, mutta Fogerty ei säästele kirjassa edes itseään. Mullakin oli pienenä nukke, jonka nimi oli sattuneesta syystä pikkuneekeri. Mutta mä en sentään pissannut housuuni paria tusinaa kertaa ala-asteella!

I was there for the music.

Vaikka kaikki on nyt järjestynyt ja Fogertyllä on oma rakas Juliensa, paistaa kirjasta katkeruus hyvin vahvasti läpi. Useammin kuin kerran se mainitsee, että Stulle musiikki ei ollut koko elämä. Fogertyn mukaan nämä kaverit eivät pystyneet keksimään osioita, vaan niille piti näyttää mallia. Stu otti kunnian Down on the Cornerin bassosta, mutta Fogertyn mielestä asia ei mennyt niin. Doug ei pysynyt tahdissa ja se kuuluu erityisesti Lodissa ja Cotton Fieldsissä. Epäluottamus bändikavereihin kärjistyi siihen, että Fogerty soitti levylle toistenkin osuudet.

Fogertyn tyylistä johtaa bändiään tuli mieleen eräs toinen herrasmies, joka kirjassakin usein mainitaan. Tässä oli vain se ero, että Bruce Springsteen on Bruce Springsteen ja Creedence ei ollut John Fogerty. Fogerty pohtii itsekin sitä, oliko se tyranni. Mutta pitäytyy silti väitteessään, että muilta puuttui visio. Se tiesi mihin Creedenceä viedään ja miten se pidetään pinnalla, ja oli myös perfektionisti. Fogerty uskoo myös aidosti auttaneensa ja tukeneensa muita, vaikka se ei niistä tunnu samalta.

Doug farts in the track, that was his contribution.

Kun Tom sitten suuttui siitä, kun John tunnistettiin lentokentällä, päätti John jättäytyä taka-alalle. Olisiko tilanne ollut eri, jos John olisikin ollut näistä veljeksistä vanhempi? Tapahtui yhteenotto, jolloin muut jäsenet vaativat, että myös he voivat tehdä biisejä Creedencelle. Ne siis halusivat tehdä elämänsä ensimmäiset kappaleet Creedencelle, joka oli tuolloin maailman ykkösbändi. Niin syntyi Mardi Gras, joka Fogertyn kostonakin tunnetaan.

Tom jätti bändin ja sai Johninkin pohtimaan samaa. Se piti kuitenkin edelleen kiinni bändifilosofiastaan, ja piti suurena vääryytenä sitä, että Elvis jätti aikoinaan Scotty Mooren ja D.J. Fontanan. Bändärit olivat taas Dougille ja Stulle tärkeämpiä kuin musa, ja pian oli Creedencen aika lopettaa. Fantasy Records piti silti Fogertyn kuristusotteessaan, sillä levyjä oli tekemättä. Fogerty teki Blue Ridge Rangersien kanssa Fantasylle levyn, jonka mäkin muistan. Kuuntelin sitä ja kelasin, että mitähän vittua.

Pardon me for not sounding humble.

Biisien kirjoitus Fogertyltä sujui. Sillä on omanlaisensa metodi biisien tekemiseen, ja sen mukaan hyvään rokkibiisiin kuuluu neljä osaa. Ensimmäinen on nimi, ja niitä Fogertyllä oli tapana keräillä muistivihkoonsa. Joskus ne olivat sielä vuosia, ennen kuin biisi sai alkunsa. Toinen osa hyvää biisiä on soundi. Kolmanneksi biisissä pitää olla jotain erityistä, jotta se jää mieleen. Ja viimesenä muttei vähäisempänä hyvässä rokkibiisissä on kitarariffi.

Old Man Down the Road syntyi kuulemma lauseesta, joka muistikirjassa luki muodossa Somewhere Down the Road. Fogerty näki otsikon kirjassaan ja jäi pohtimaan mitä siellä tiellä on. Vanha mies, jonka ei tarvitse edes olla ihminen. Se voi olla vaikka paholainen. Biisi alkoi saada muotonsa. Kun John sitten palasi muistikirjaansa, ei tuota otsikkoa enää siellä ollut. Ei, vaikka kirjan moneen kertaan selasi. Sama ilmiö tapahtui myöhemmin erään toisenkin biisin kohdalla. Fogerty totesi, että se mitä pitää nähdä, on siellä. Kirjan suljettuaan sitä ei enää ole.

Proud Mary oli nimi Johnin mielessä jo ennen kuin se tiesi mitä se tarkoittaa. Kesti aikansa, ennen kuin siitä tuli siipirataslaiva. Se laiva oli itseasiassa ollut jotain, jota Stephen Foster olisi biisiinsä kirjoittanut. Proud Mary olisi voinut olla sen biisi. Fogerty teki biisejä paikoista, joissa se ei ollut edes käynyt, kuten Mississippistä ja bayousta. Proud Mary käsissään Fogerty tiesi, että se oli kultakimpale. Se sanoi Proud Maryn olevan todella hieno, paljon itseään parempi. Bändin muut jäsenet eivät kuulemma nähneet siinä mitään ihmeellistä.

Lame.

Levy-yhtiö haastoi Fogertyn oikeuteen itsensä plagioinnista. Creedencen hajottuakin Fantasy omisti oikeudet biiseihin, ja Run through the Jungle kuulosti liikaa Green Riveriltä. Levy-yhtiön pomo oli vienyt kaikki rahat ja biisit, mutta halusi vielä tulevatkin biisit itselleen. Oikeudenkäynnissä ei kuitenkaan ollut Fogertyn mielestä kyse biisistä vaan soundista. Se nyt vaan on Fogertyn tyylistä soittaa swamp-rokkia. Fogerty voitti oikeudenkäynnin demonstroimalla miten biisit voivat kuulostaa samalta, vaikka ovatkin ihan eri kappaleita. Riitely Fantasyn kanssa ei loppunut siihenkään. Fogerty yritti ostaa oikeudet Creedencen biiseihin takaisin ja antoi shekin, jonka seurauksena levy-yhtiön pomo lakkasi vastaamasta puheluihin. Se huijasi Johnia taas.

Vuonna 1993 Fogerty muisteli miten oli teininä haaveillut olevansa maailman paras kitaristi. Se ymmärsi, ettei niin koskaan tapahtunut. 48-vuotiaana moni olisi luovuttanut, mutta Fogerty alkoi harjoitella. Pian sen jälkeen Fogerty tajusi, ettei ikinä tule samaan oikeuksia takaisin. Se totesi, että voi elää seuraavatkin 20 vuotta samalla tavoin, piinan ja kivun keskellä, tai se voi hyväksyä mitä tapahtui ja jatkaa eteenpäin. Robert Johnsonin haudalla vieraillessaan Fogerty mietti kuka omistaa Johnsonin biisit nykyään.

It doesn’t matter. The world knows they are your songs.

Bruce Springsteen: The River Tour 2016

SpringsteenEn olisi ikinä uskonut, että osaan olla näin päättämätön sählääjä, mitä juuri nyt Springsteenin konserttien suhteen.

Bruce Springsteen tuo The River -kiertueensa Eurooppaan ja mä olen ollut aivan sekaisin niiden konserttien kanssa. Ahdistus on taas palannut ja lääkkeiden kanssa on ongelmia, joten kaikkien tapahtuminen ja lomien suunnittelu on vaikeaa. On niin vaikea uskoa, että parin kuukauden päästä kaikki olisikin hyvin, kun tätä sirkusta on kestänyt jo lähes vuoden. Mä en kuitenkaan antaisi itselleni anteeksi, jos en edes yrittäisi mennä johonkin keikalle, joten pakko niitä lippuja oli tutkia.

Kiertue starttaa Euroopassa toukokuun puolessa välissä Barcelonasta, ja mä en osaa päättää ostaisinko liput sinne vai en, kun ne tulevat ensi viikolla myyntiin. Barcelonan keikka osuu lauantaille sellaisena viikonloppuna, jolloin Saksassa on maanantaikin vapaa, joten pitkä viikonloppu Barcelonassa olisi aika kiva. Mutta lähempääkin keikkoja löytyy.

Saksassa Springsteen konsertoi Münchenissä ja Berliinissä kesäkuussa. Niihin liput tulivat myyntiin eilen ja mä sekoilin niiden buukkaamisen kanssa ihan urakalla. Päätin joka tapauksessa ostaa liput Berliiniin, vaikka se keikka onkin sunnuntaina ja vaatii maanantain vapaaksi. Ensin varasin seisomapaikat lavan edestä ja olisin saanutkin ne, mutta sitten tajusin, että mä olen ainakin puoli metriä lyhempi kuin keskiverto saksalainen, joten ei mun mitään seisomapaikkoja täällä kannata ottaa. Pähkäilin istumapaikkojenkin kanssa aikani ja lopulta totesin, että pakko ostaa jotain, etten ainakaan jää ilman lippuja. Nyt on ainakin yksi keikka kalenterissa.

Suomen konserttia ei ole ainakaan vielä julkistettu, mutta mä toivon, että se sijoittuisi jonnekin kesä-heinäkuuhun, jolloin on Ullevinkin keikka. Mitä myöhemmin, sen parempi.

Tänään on taas vuorossa tennistä, joten ainakin mä tiedän mitä levyä kuuntelen Spotifyista matkalla tennishallille.

Elviksen impersonaattorit

Elvis Das MusicalElvis tulee ensi kuussa keikalle Hampuriin: Elvis Das Musical. Tätä mä olen aina odottanut.

Vegasissa ei paljon Elvikset napanneet, ei edes Million Dollar Quartetissa. Mutta toisaalta maailmaa Elviksen muusikoiden kanssa kiertänyt Dennis Jale on mun mielestä hyvä, vaikka se ei yritäkään näyttää Elvikseltä, vaan kuulostaa siltä hyvin paljon. Elvikseltä sekä näyttävä että kuulostava Dwight Icenhower on myös loistava. Kolmen eri aikakauden Elviksinä konsertoineet Leo Days, Ryan Pelton ja Kraig Parker ovat myös tuttuja nimiä, mutta noista ainoastaan Ryan Pelton oli mun mielestä hyvä. Tällä kertaa jo toistamiseen Saksan rundilla pyörii Elvis-impersonaattori nimeltä Grahame Patrick Doyle. Mä odotan mielenkiinnolla millainen Elvis tämä sitten on.

Jännää näissä Elviksen impersonaattoreissa on se, että niitä on ollut olemassa jo 50-luvulta lähtien, ei siis vasta Elviksen kuoleman jälkeen. Carl Nelson jopa esiintyi yhdessä Elviksen kanssa 1954. Aika vanha ammatti siis.

Fogertyn nimmari

Mä olen ollut John Fogertyn fani vuodesta -97, jolloin broidi vei mut ekaa kertaa konserttiin. Olin toki kuunnellut CCR:n musaa jo ennen konserttia, mutta vasta tuolloin se todella iski. Mä muistan sen ekan konsertin niin elävästi vieläkin. Muistan miten tunsin sydämen lyövän rumpujen tahtiin ja koko katsomon tärisevän jalkojen alla. Fogerty on ollut osa mun elämääni siitä lähtien.

Nyt mä olen onnentyttö, sillä mä sain käsiini kaksi Fogertyn numeroitua ja omistuskirjoituksella varustettua Fortunate Son -kirjaa. Kiitos John Fogerty Storelle! Tämä #35 on mun, mutta on itsestäänselvää, että se toinen kuuluu broidille.

Fogerty     Fogertyn nimmari