Joulun tunnelmaa Lüneburgista

Mä oon taas kipeä! Sitä se antibioottikuuri tiesi, viimeisetkin vastustuskyvyn rippeet lähti ja flunssapöpö iski taas. No, mikäs tässä on lomalla lepäillessä. Pitäisi lähteä jouluksi pohjoiseen, mutta saa nähdä onko mulla tiedossa hiihtämisen sijasta pelkkää afterskitä.

Saksa on jäänyt taa, mutta mun piti vielä tulla mainitsemaan pari sanaa Lüneburgista. Kerrassaan hurmaava pieni joulumarkkinakaupunki! Lüneburgiin pääsee tosi kätevästi Hampurista junalla, ja näin joulumarkkinoiden aikaan se junamatka on hintansa väärti. Etenkin kun se ei normaalilla Hampurin julkisen liikenteen kausikortilla maksa mitään.

Me saatiin kavereiden kanssa koko päivä kulumaan Lüneburgissa. Shoppailumahdollisuudet oli siellä yllättävän hyvät, ja crepit ja wursti lehtikaalipedillä maistuivat glögin särpimiksi. Me hiljennyttiin hetken aikaa jopa kirkossa, kun ulkona seisoskellessa tuli vilu. Joulun tunnelma iski vihdoin meikäläiseenkin.

Lüneburg

Lüneburg

Lüneburg

Lüneburg

Pitäkää kiinni lentomatkustajan oikeuksistanne!

Sain äsken todella yllättävän sähköpostiviestin.

Muistatteko sen mun hiukan epäonnisen matkaanlähdön silloin elokuussa, kun olin menossa Springsteenin keikalle Zurichiin? Lyhyesti: Mun aamulento Eurowingsillä peruttiin ja mä jonotin tajuttoman ajan palvelutiskille, jossa mut näppärästi sijoitettiin iltapäivän Swiss Airin suoralle lennolle Zurichiin. Missasin siis lauantaipäivän Zurichissä, mutta en todellakaan missannut keikkaa, koska se oli vasta sunnuntaina. Reissu oli ihan mahtava, majoituin kaverin luona ja juhlittiin tuolla keikalla sen synttäreitä. Lisäksi muistelisin, että mun lennot maksoi vähemmän kuin keikkalippu eli se meno-paluu kustansi noin 80 euroa.

Koska mä satuin olemaan tietoinen lentomatkustajan oikeuksista korvauksiin viivästysten tai peruuntumisten kohdalla, ja mulla oli ehkä vähän tylsää toimistolla, kirjoitin reissun jälkeen lyhyen kirjeen Eurowingsille. Laitoin siihen vain, että noihin oikeuksiin vedoten pyytäisin hyvitystä yli 8 tuntia myöhästyneestä lennosta, tässä lentotiedot, yhteystietoni ja tilinumeroni.

Ajattelin silloin, että Eurowings ei mun kirjeelle korviaan lotkauta. Epäilin, etteivät ne vastaa ollenkaan, ja jos vastaisivat, ne varmaan vetoaisivat siihen tilalle annettuun Swiss Airin lentoon. Mun matkavakuutuskin olisi ehkä voinut korvata jotain, mutta rehellisesti sanottuna olin jo unohtanut koko jutun. Kunnes äsken avasin Eurowingsiltä tulleen sähköpostin. Siinä oltiin runoiltu pitkät pätkät kaikenlaista, mutta onneksi jaksoin lukea sen loppuun. Siellä lopussa nimittäin kiitos seisoi:

We will transfer the amount you mentioned (250,00 €) to the specified account within the next 10 days. We assure you that we will continue to work on our product and our processes to ensure future flights run smoothly from start to finish.

Ja näin musta on tullut matkabloggaaja, joka tienaa reissuillaan rahaa!

Cash

Rokkaavimmat kaupungit TOP6

Aloin muistelemaan kaikkia hyviä rokkikeikkoja eri puolilla maailmaa, ja sen seurauksena tässä pieni listaus mun suosikkikaupungeista siitä näkökulmasta, missä kaupungissa on parhaimmat rokkimeiningit.

1. Nashville

Nashville

Itseoikeutettu ykkönen on tietenkin Nashville, maailman musiikkipääkaupunki ja countryn kehto. Nashvillessä kotia pitävien muusikoiden ja livemusan lisäksi kaupungista löytyy muun muassa monia kuuluisia levytysstudioita, Country Music Hall of Fame ja radiokonserttisali Grand Ole Opry.

2. Las Vegas

Las Vegas

Las Vegas rokkaa, koska kaikki rokkaritkin on siellä.

3. Memphis

Memphis

Ei rokista voi edes puhua ilman Memphisiä. Beale streetillä soi blues, ja historian siipien havina on käsinkosketeltavaa sekä Gracelandissä että Sun Recordsilla.

4. Hampuri

Hampuri

Hampuri on hurmannut mut tapahtumillaan. Täältä löytyy kaikkea mun makuuni ja vähän enemmänkin. Mä en koskaan kyllästy katselemaan laivoja tai merimiehiä Elbellä, mutta ne on ne rokkikeikat Knustissa, Blues Clubilla ja Reeperbahnilla, jotka ovat saaneet mut viihtymään täällä. Ilman Hampuria ei myöskään olisi sitä Beatlesia, jonka musaa me tänä päivänä rakastetaan.

5. Barcelona

Barcelona

Mä inhoan Barcelonetaa, eikä La Ramblakaan ole vienyt mun sydäntäni, mutta jotenkin mä löysin Barcelonasta omat kulmani ja oman musiikkini. Nu Niles soittamassa Sala Apolossa, mitä sitä ihminen muuta tarvitsee? Barcelonan oma big band on myös huikea.

6. Wien

Wien

Satumaiset häät ja joulunalusaika Wienissä saattavat ehkä vaikuttaa siihen, miksi mä olen ihastunut Wieniin. Myönnettäköön, että mun vierailut kaupungissa ovat olleet varsin mielenkiintoisia erityisesti matkaseuran ja paikallisten kavereiden vuoksi. Mutta minkäs sitä hyville reissuille voi. Soul Veranda ja Slapbacks ovat Itävallan parasta antia.

Reissunaisen reppu: Vaihtarina Pekingissä

Mä en itseasiassa koskaan haaveillut Kiinaan lähdöstä, vaikka pidinkin vaihto-oppilaaksi lähtemistä itsestäänselvänä. Jostain syystä Malesia houkutteli mua enemmän, ja sinne suunnittelin lähteväni heti kun vaihdon aika opinnoissa koittaisi. Meidän koulussa Suomessa oli vaihtareita lähinnä Saksasta, Puolasta, Venäjältä ja Kiinasta, ja kiinalaisten kanssa oli sellainen diili, ettei majoitukset maksaneet mitään vaihtareille kummassakaan päässä. Meille tuli itseasiassa vaihtoon myös kiinalainen opettaja, joka hengaili meidän koululla ja piti kiinan kielen alkeiskursseja kaikille kiinnostuneille, meikäläinen mukaanlukien. Kun vaihdosta sitten alettiin puhumaan, ehdotettiin meille Kiinaa ja ystävyyskouluamme siellä. Peking alkoi yhtäkkiä kiinnostaa, ja niinpä mä lähdin Kiinaan, pari alkeistuntia taskussa.

Taivaallisen rauhan aukio

Mun oppilaitos Kiinassa oli Pekingin Teknologiayliopisto, ja meitä kerääntyi sinne kiva porukka vaihtareita. Mä ja muutama muu suomalainen liityttiin aussien ja korealaisten seuraan kampukselle. Meidän koulu sattui sijaitsemaan tavallaan juuri väärällä puolella Pekingiä eli kaukana länsimaalaisten valtaamilta alueilta, mutta toisaalta se oli ihan kiva, koska se tarkoitti enemmän kommunikointia kiinan kielellä.

Vaihtareiden huoneet olivat asuntolassa saman käytävän varrella, ja meillä oli huoneissa pienet vesitankit, joista sai sekä kylmää että kiehuvaa vettä. Nuudelikeitot tulivat siis hyvin tutuiksi seuraavien kuukausien aikana. Joka huoneessa oli oma torakkakylppäri, ja meillä vaihtareilla suihkuissa oli saatavilla lämmintä vettä jopa pari tuntia päivässä. Se oli todennäköisesti luksusta verrattuna muihin asuntolan opiskelijoihin. Juokseva, puhdas vesi ei todellakaan ollut itsestäänselvyys edes Kiinan pääkaupungissa.

Forbidden City

Ensimmäiset päivät oli jännittävää tutustumista täysin erilaiseen ympäristöön. Vaikka syötiin paljon niitä nuudeleita kotona, oli ulkonasyöminen halpaa jopa opiskelijbudjetilla. Haarukoita ei lähiravintoloista löytynyt, joten kämmenet oli kipeät puikoillasyömisen opettelusta. Missään ei puhuttu englantia, joten ruokia tilattiin vaan tökkimällä jotain kiinankielisiä tekstejä menussa. Välillä tarjoilijan ilme ja elehtiminen kertoi, että nyt tuli tökättyä jotain ihan väärää kohtaa. Jos eteen sattui hyvä ruoka, yritettiin kopioida ne kiinankielen merkit menusta omiin pieniin muistikirjoihimme, jotta saman ruuan tilaus onnistuisi joskus toistekin. Joskus meidän kopioimat merkit eivät kuulemma tarkoittaneet yhtään mitään.

Mä opin Kiinassa juomaan olutta, koska olut oli halvempaa kuin vesi enkä aina halunnut olla porukassa se, joka tilaa kalliita juttuja yhteisellä illallisella. Tsing Tao on itseasiassa nykyäänkin mun lempparioluita, kevyt ja helppo juotava. Vaikka vaihdosta on jo paljon aikaa, mä muistan vieläkin miten tilataan kahdeksan olutta kiinaksi. Meitä kun oli yleensä kahdeksan liikenteessä suomalaisten ja aussien porukassa.

Me istuskeltiin usein iltaa asuntolalla, mutta silloin tällöin lähdettiin esimerkiksi keilaamaan lähiseudun ostarille. Eräältä keilausreissulta keskellä yötä kotiin palatessamme yksi tamperelainen riehakoi hyvän keilaustuloksen innoittamana ja potkaisi jotain kadulla olevaa roskaa. Sen kenkä lensi kaaressa korkean aidan yli. En muista saiko se seuraavana päivänä kenkänsä takaisin vai ei, mutta haaste sitä oli ainakin sillä meidän sen hetkisellä kiinankielentaidolla kysellä. Aina kun palattiin yömyöhään tai aamuyöstä asuntolaan, jouduttiin herättämään yövahti, joka nukkui patjallaan vartijankopissa alaoven vieressä. Se varmaan inhosi meitä vaihtareita.

Summer Palace

Sanlitun Jiuba on Pekingin kuuluisan baarikadun nimi, ja sinne mekin aina silloin tällöin suunnattiin, taksikuskien kanssa hinnasta tinkien. Kerjäläislapset piirittivät meidät kadulla ja aussi kaivoi kukkarostaan lapsille rahaa. ”Money is not an object”, se sanoi, ja oli kyllä ihan oikeassa. Opiskelijoinakin meidän taloustilanteemme vaikutti hyvältä moniin paikallisiin verrattuna. Meidän kantabaariksi Sanlitunilla muodostui kankaan takana piilossa oleva pieni pubi. Jostain syystä siellä oli aina hauska meininki ja hämärästi muistan meidän myös tanssineen baaritiskillä. Sen pubin toisessa päässä oli vessat, eli reiät lattiassa, jotka haisivat kyllä siinä päässä pubia melkoisesti.

Bussilla tai metrolla liikkuminen oli omanlaistaan touhua Kiinassa. Silloin kun bussi on suomalaisen mielestä täynnä, sinne änkeää helposti vielä parikymmentä ihmistä. Muutaman kerran jouduin hyppäämään bussista ulos vaan sen takia, etten kestänyt sitä ahtautta. Myös jonotus Kiinassa kävi joskus suomalaisen hermoille, kun takana oleva hengitti kirjaimellisesti niskaan.

Sardiinit

Joskus päätettiin säästää ja mennä kaupungille bussin sijasta kävellen. Mutta se säästö oli yhtä tyhjän kanssa. Kun käänsi sen bussilipun hinnan Suomen rahaksi, ei meillä edes ollut niin pientä kolikkoa. Mutta välillä oli vaan kivempi kävellä. Kiinalaisten tajuntaan se kävely ei mennyt. Joskus kun seistiin kartan kanssa kadunkulmassa, ystävälliset kiinalaiset näkivät tilaisuuden harjoitella englantia ja tulivat kysymään voivatko he auttaa. Kun sitten kysyttiin reittiohjetta jonnekin, alkoivat ohjeet aina samoin: ”Ottakaa bussi se ja se..” Ne eivät edes osanneet neuvoa miten kävellä johonkin. Aina olisi pitänyt ottaa bussi.

Kerran etsittiin kaupungilla ravintolaa, josta saisi hyvää Pekingin ankkaa. Pari kiinalaista opiskelijaa auttoivat taas meitä hädässä ja näyttivät meille ravintolan, jossa amerikan presienttikin oli syönyt sitä. Kerrottiin etsivämme jotain vähän edullisempaa. Lähistöltä löytyi toinen opiskelijoiden suosittelema paikka, ja koska tytöt olivat neuvoneet meille sen, kysyttiin jos ne haluaisivat tulla meidän kanssa syömään. Ne tulivat ihan mielellään ja istuivat samaan pöytään, mutta vaikka me tilattiin pöytä täyteen ankkaa, kieltäytyivät ne kohteliaasti syömästä. Vaikka kiinalaiset ehkä näkivät hyödyn siinä englannin puhumisessa länkkäreiden kanssa, eivät ne kuitenkaan olleet rahan tai ilmaisen ruuan perään. Siitä mä tykkäsin Kiinassa esimerkiksi Thaimaaseen verrattuna.

Länkkäreitä yritettiin kyllä silloin tällöin huijata. Ravintolan ruokalistat olivat kalliimpia länkkärille kuin kiinalaiselle, mikäli kaksikielisiä menuita oli saatavilla. Taksikuskit ajoivat tahallaan pidempää reittiä, jos ei niiden kanssa ollut tarkkana. Oli huikeaa huomata, että jossain vaiheessa kiinankieli alkoi taittua sen verran, että taksikuskien kanssa pystyi oikeasti riitelemään tai tarjoilijoita ohjeistamaan oikeasta hinnasta.

Meillä oli myös tutoreita Kiinassa. Ne veivät meitä aina erilaisiin tapahtumiin ja paikkoihin. Yliopiston jalisjoukkuuen kapteenina toimiva tutori vei meidät tutustumaan kuntosalille, jonne me oltiin pyydetty päästä. Meidän yllätykseksi kiinalaiset opiskelijat treenasivat siellä farkut jalassa. Koska suihkussa käyminen ei ollut kiinalaisille helppoa veden säännöstelyn vuoksi, ihmeteltiin miten jaliksenpelaajat peseytyivät treenien jälkeen. Se jäi mulle ikuiseksi mysteeriksi.

Badaling - kiinanmuuri

Ilma Pekingissä ei ollut puhdasta edes silloin vuosia sitten, enkä ehkä halua tietää mitä se on nyt. Nenäliina tuli jo silloin mustaksi niistäessä. Ihmisten tapa syljeskellä kadulla melkein vastaantulijoita päin, tai ravintoloissa sisällä lattialle, oli musta aluksi tosi ällöttävää. Ravintoloiden kokkien esiliinat olivat aina yhtä likaisia. Hygienitaso Kiinassa on hiukan eri, mihin me oltiin totuttu.

Kaikesta huolimatta mä tykkäsin Kiinasta paljon. Nyt mä toivon, että mulla olisi jonain päivänä mahdollisuus palata Pekingiin, tai nähdä vähän muitakin paikkoja Kiinassa. Meillä oli paljon suunnitelmia Kiinan matkailun varalle, mutta meidän vaihto loppui valitettavasti siihen kun SARS iski Pekingiin.

Kennedy Steve ja muita lennonjohdon parhaita

Mä halusin pienenä lennonjohtajaksi ja lentopelosta huolimatta mua kiinnostaa vieläkin kaikki mahdollinen lentokoneisiin liittyvä. Unitedin lennolla Jenkeissä oli mahtavaa päästä koneessa kuuntelemaan radioliikennettä, joka sai mun pään ihan totaalisen pyörälle. Se oli ihan jatkuvaa pölötystä ja sain vaivoin seurattua milloin äänessä oli mun koneen pilotti ja mitä niiden käskettiin tehdä. Mun suureksi iloksi Youtubesta löytyy mahtavia nauhoituksia lennonjohtamisesta, ja mä päätinkin siirtyä niihin Air Crash Investigation -videoiden sijaan. Jos englanninkieli taipuu ja lentoliikenne kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti tsekata mistä on kyse. Mä avaan tässä hiukan mun omalla amatööritulkillani niitä keskusteluissa jatkuvasti vilahtavia termejä.

Lentokoneiden kutsumanimiä toistetaan keskusteluissa koko ajan. Kun lennonjohto kutsuu jotain tiettyä konetta, sen nimi voi olla esimerkiksi AMERICAN123 HEAVY. Jokaisella lentoyhtiöllä on oma kutsunimensä, American Airways on AMERICAN ja British Airways on SPEEDBIRD, ja näiden perään tai eteen lisätään lennonnumero. SPEEDBIRD viittaa vanhaan British Airwaysin edeltäjän Imperial Airwaysin logoon. Lentoyhtiöt valitsevat itse omat kutsumanimensä, jotta radioliikenteessä juuri itselle osoitetut viestit on helpompi bongata. Delta on DELTA, Singapore Airlines on SINGAPORE, Southwest on SOUTHWEST ja Finnairin kutsumanimi on yllättäen FINNAIR. Mutta esimerkiksi Irlantilaisen Air Linguksen callsign eli kutsumanimi on hauskasti SHAMROCK, joka tarkoittaa suomeksi apilaa, US Airways on CACTUS, China Airlines on DYNASTY ja Hong Kong Dragon Airlines on DRAGON.

Näissä kutsumanimissä käytetään ainakin Yhdysvalloissa lisäsanaa, esimerkiksi juuri tuota aiemmin mainittua HEAVYa, joka kuvailee lentokoneen kokoluokkaa tai lähinnä koneen koon vuoksi aiheutuvaa jättövirtauksen suuruutta. Ilmassa olevia tai ilmaan nousevia koneita varoitetaan toisistaan ja tuolloin kokoluokka antaa olennaista informaatiota lentäjille. Jos kokoluokka on SUPER tai HEAVY, muille se tarkoittaa, että mene hemmetti pois tieltä ja jätä turvaväli. Myös kentillä saattaa olla rajoituksia, joiden mukaan esimerkiksi kaksi SUPER-luokan konetta ei mahdu kulkemaan vierekkäin tai vastakkain kiitotien vieressä olevilla väylillä. A380 kokoiset koneet kuuluvat luokkaan SUPER, sitä seuraa luokka HEAVY, jossa ovat esimerkiksi Boeing 747 tai DC10, sekä parin pienen kolarin jälkeen myös B757. Nämä kaksi luokkaa vaaditaan käytettäväksi kutsumanimen yhteydessä esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Australiassa. Näiden jälkeen tulee muitakin luokkia, ja jokaisella koneella on sellainen, vaikka sitä ei kutsumanimessä käytettäisi.

Lennonjohdon keskusteluissa BRAVO, HOTEL, ZULU, GOLF ja muut vastaavat ovat lentokentän kulkuväylien nimiä. ”Left turn BRAVO short of GOLF” tarkottaisi käännössä vasemmalle BRAVOlle ja pysähtymistä odottamaan ennen GOLFia. Kiitoradoista puhutaan yleensä niiden numeroilla, ja kiitoratojen ylittämiseen tarvitaan aina lupa. Näiden keskusteluiden ymmärtämisessä helpottaa se tieto, että lentäjät vastaavat usein toistamalla saamansa ohjeet ja lisäämällä perään oman koneen kutsumanimen. Muita yleisesti käytettyjä sanoja keskusteluissa ovat esimerkiksi ”affir” tai ”affirmative”, joka tarkoittaa kyllä, ”negative” tietysti ei, ”wilco” tarkoittaa ”will comply” eli noudatan ohjeita ja ”roger”, joka tarkoittaa ymmärrän. Jos lennonjohtaja puhuu lentäjille toisesta koneesta sanalla ”company”, tarkoittaa se saman lentoyhtiön konetta.

Koneiden pilotit joutuvat koko ajan vaihtamaan radiotajuutta. Kun lentokone on valmis lähtemään portilta, se ottaa yhteyttä kentän lennonjohtoon, näissä esimerkeissä GROUNDiin, ja pyytää ohjausta kiitoradalle. Kiitoradalla on sitten oma lennonjohtonsa, TOWER, johon koneet ottavat yhteyttä odottaessaan vuoroaan kiitoradan vieressä. Samoin ilmatila on pilkottu pieniin osiin, ja kun kone on päässyt kiitoradalta ilmaan, ottaa se yhteyttä DEPARTUREen. DEPARTURE ohjaa koneet pois kentän ympäristön kiireisestä ilmatilasta vapaaseen ilmatilaan, jota ohjaa CENTER. Laskeutuessa koneet ottavat DEPARTUREn sijasta yhteyttä APPROACHiin. Näissä keskusteluissa esimerkiksi ”monitor 119.1” tai muu samantyylinen numerosarja tarkoittaa siis eri taajuutta, jolle koneen lentäjät ohjeistetaan seuraavaksi siirtymään.

Kennedy Steve on lennonjohtaja Stephen Abraham, joka ohjaa liikennettä JFK:n lentokentällä New Yorkissa. Tässä muutamia parhaita paloja Steven tai muiden lennonjohtajien ja lentäjien välisistä keskusteluista. Alla olevassa videossa neljän minsan kohdalla British Airwaysin lento 173 ilmoittaa Kennedy Stevelle, että ovat jumissa toisen koneen, ANAn eli All Nippon Airwaysin, vuoksi. Kennedy Steve sanoo, että asia on hänen puolestaan ok, kunhan kapteeni ei kerro niille 300-400 ihmiselle takanaan, että syy myöhästymiseen on lennonjohdossa. ”Ei tietenkään, me syytämme asiasta japanilaista”, vastaa koneen lentäjä asiallisesti.

Tässä Kennedy Steve ohjeistaa ensin Deltan vetoautoa siitä miten lentokentällä toimitaan, ja myöhemmin British Airwaysin lentäjä pyytää lennonjohdolta lupaa koneelle peruuttaa pois portilta, ja kysyy sitten onko väliä miten päin kone käännetään peruutettaessa. Kennedy Steve murjaisee vitsin, joka ei uppoa huumorintajuttomaan brittilentäjään.

Täältä näitä löytyy paljon lisää. Ja näistä ei sitten tietenkään kannata jatkaa niihin videoihin, joissa on nauhoitettu lennonjohdon keskustelua onnettomuuksien yhteydessä.

Brasilialaiset rakastavat tapiokaa ja juustoa

MehuPalataan vielä hetkeksi Brasilian matkaan. Mä en ihan tarkalleen tiennyt mitä odottaa brasilialaisen ruuan suhteen, mutta epäilin ruokavalion perustuvan pitkältä riisiin ja papuihin, eikä runsas lihabuffetti brassiravintoloissakaan ole jäänyt multa huomaamatta. Heti ensimmäisellä aamupalalla sain sitten ihmetellä ruoka-aineita, joita en edes perusmuodoissaan tunnistanut.

Aamupala ei todellakaan koostunut mistään voileivästä tai puurosta, vaan tarjolla oli trooppisia hedelmiä, erikoisia juureksia, munakasta, lämmintä juustoa ja tapioca-lettuja. Tapioka on maniokkijauhoista valmistettu tärkkelys, josta tehty valkoinen lettu ei maistu oikein millekään. Mauttomuudesta huolimatta tapioka on yleistä, koska maniokki on niin edullista. Raaka maniokki sisältää ainetta, joka elimistössä muuttuu tappavaksi syanidiksi, joten kypsennyksestä kannattaa huolehtia erityisen tarkasti, jos maniokkia itse kokkailee.

JamssiTrooppiset hedelmät olivat ihania tuoreina, mutta osa niistä oli niin vieraita, että piti kysyä mitä osaa mistäkin hedelmästä kuuluikaan syödä. Ne tututkin hedelmät kuten ananas, mango ja papaija maistuivat tosi hyviltä. Yleisimmät juurekset meidän ruokapöydässä olivat bataatti sekä valkoinen ja lähes mauton juures jamssi, joka muistutti paljon ecuadorista tuttua yucaa. Enkä vieläkään tiedä ovatko ne sama asia, mutta todennäköisesti sukulaiskasveja.

juustoAamupalan herkuin osa mulle oli juusto, jota oli paahdettu hieman pannulla, jotta se oli lämmintä ja siinä oli rapea kuorikerros. Mä en ole koskaan syönyt niin hyvää juustoa kuin se. Mutta mä en vielä tässä vaiheessa tiennyt, että aamupala ei ollut ainoa hetki, jolloin brasilialaiset syövät juustoa.. Uimarannalla sai ostaa ihan kaikkea, ja mehän ostettiin. Sokeriruokoa pureskeltiin kuten purkkaa, ja mulle uusi tuttavuus, sokerinen kookosleivos kokada, oli ihan mielettömän makeaa. Se aamupalalta tuttu juusto tarjoiltiin rannalla oreganon kera, ja se nosti sen juuston ihan uusiin sfääreihin. Mikä herkku!

Juustoa oli todellakin ihan joka paikassa, aamiaisen, lounaan ja illallisen lisäksi tietysti myös jälkkäreissä. Esimerkiksi bananasplit tarjoillaan Brasiliassa paksun juustokerroksen kera:

Bananasplit

Recifen markkinoilla mä bongasin jätskimyyjän. Miten olisi, maistuisiko esimerkiksi tapiokajäätelö tai juustojäätelö?!

Juustojäätelöä

Ensikosketus Brasiliaan: Recife & Olinda

En tiedä minkä pöpön mä tällä kertaa sain koneesta tai brasilialaisilta hyttysiltä, mutta lievä kuume, lihaskipu ja mahakipu on vuorotelleet mun kavereina koko tämän viikon. Hyttyset tosiaan pistivät mua kaikesta siitä hyttyskarkotteella lotraamisesta huolimatta. Mä laitoin sitä päivisinkin aurinkorasvan päälle, mutta vanhana Lapin kävijänä en kyllä yhtään yllättynyt, että sain pistoja siitä huolimatta. Hyttyset rakastaa mua näköjään ihan joka paikassa!

Recife Olindasta käsinMä seikkailin Brasiliassa Pernambucon osavaltiossa Recifen kaupungissa. Recife on siitä kätevä matkakohde, että yhden kaupungin hinnalla saa samalla kaksi. Ihan sen vieressä on nimittäin Olinda, joka on vähän kuin Vantaa Helsingin kupeessa, paitsi ei sinnepäinkään.

Eurooppalaisten siirtomaavallan aikana, kun Kolumbus oli ensin eksynyt Amerikkaan, Olinda oli aluksi ranskalaisten valtaama, mutta portugalilaiset ottivat Olindan kukkulat haltuunsa 1500-luvun alkupuolella. Portugalilaisilla oli kokemusta taistelemisesta kukkuloilla, joten kaupungin linnoitukset sijoittuivat loogisesti Olindan rinteille. Tuolloin sokeriruoko oli tärkeä viljelyskasvi, ja afrikkalaisia orjia tuotiin plantaaseille. Kun Portugalin ja Espanjan sopimus Euroopan ulkopuolisen maailman jakamisesta heikkeni, tuli Hollanti mukaan kuvioihin. Alavalla maalla taistelemaan tottuneet hollantilaiset valtasivat tilaa Recifestä ja polttivat alueen silloisen pääkaupungin Olindan. Hollantilaiset päättivät, että jokisuisto on kaupungille parempi sijainti, ja Recife alkoi kasvaa. 1640-luvulla Portugali alkoi vallata takaisin menettämiään siirtomaita, ja siksi Brasialiassa puhutaan tänäkin päivänä portugalia. Hollannin vaikutus näkyy silti hyvin Recifen katukuvassa esimerkiksi joenrannan kapeissa vieri viereen rakennetuissa taloissa.

OlindaOlinda, kuten nimikin jo kertoo, on kaunis kaupunki, joka modernimman Recifen rinnalla on kuin aikamatka 1600-luvulle. Mä opin taas jälkikäteen, että Olindan historiallinen kaupunki kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden listalle, mutta en ihmettele sitä yhtään. Olindan mäkisillä kaduilla on värikkäästi maalattuja pikkukauppoja, joissa myydään taidetta ja turistikrääsää, ja vanhat kirkot on aika vaikuttavan näköisiä erityisesti sisäpuolelta. Tämä oli siitä erikoinen reissu, että mä kävin kirkoissa enemmän kuin baareissa tai ravintoloissa!

Karu esimerkki Brasilian kaksista kasvoista oli luksusostoskeskus Riomarin viereen kasvanut suuri favela. Mereen laskevien jokien päälle rakentuneet favelat ovat yksi syy Recifen rantaveden likaisuuteen, eivätkä avoimet likavesiviemärit ympäri Recifeä todellakaan houkuttele uimaan kaupungin rannoilla. Parempi siis ottaa auto alle ja huristella parin tunnin päähän kaupungin pölystä.

CarneirosPorto de Galinhas on yksi suosituimmista rantalomakohteista Pernambucossa, mutta mun makuun vieläkin kauniimpi oli Praia dos Carneiros. Jokiristeilyllä ja Atlantin rannalla aurinkotuolissa löhöillessä on helppo unohtaa ne Brasilian toiset kasvot ja olla kuin kuka tahansa turisti. Kaupunkiin palatessa se todellisuus kuitenkin valkeni heti uudelleen.

Liikenneruuhkassa istuessa mun kaverin kaveri kertoi, miten oli joutunut sulkemaan kenkäkauppansa, kun liiketilan vuokra oli kolminkertaistunut ja ihmisten shoppailu vähentynyt. Työttömyyttä oli nyt jatkunut jo vuoden, eikä poliittinen ja taloudellinen tilanne näytä mitään paranemisen merkkejä. Ruuhkassa seisovien autojen ympärillä pyöri ihmisiä, jotka yrittivät ansaita kolikkoja tarjoamalla tuulilasinpesua ja kauppaamalla lähes mitä tahansa tuotteita. Me pidettiin ovet visusti lukossa, mutta ostettiin silloin tällöin vettä tai hedelmiä ikkunan raosta.

Vahtikoirat odottamassa pesuaRecifen keskustassa ajellessa ohitettiin Latinalaisen Amerikan vanhin synagoga, ja kaverin loistavasta opastuskierroksesta huolimatta mulle jäi vähän sellanen fiilis, että en tiedä missä siellä olisi turvallista kävellä edes päiväsaikaan. Tällä reissulla mä missasin Recifen ja Olindan karnevaalit, jotka ovat kuulemma kokemisen arvoiset, mutta mä en viihdy isoissa väkijoukoissa enkä tiedä osaisinko nauttia karnevaaleista millään tavalla, kun turvallisuus näytti olevan paikallisten huolenaihe koko ajan ihan normipäivinäkin. Mun majapaikkaa vartioi isot fila brasileirot, ja kun ne alkoivat yöllä haukkumaan, pelkäsi mun paikallinen kaveri niin paljon, ettei uskaltanut liikkua huoneestaan minnekään. Millaista olisi asua paikassa, jossa kotonakin pitää pelätä?

Onneksi mä olin reisussa vaan turistina, ja mulla oli kyllä ihan turvallinen olo koko ajan. Brasilia ei ole mikään paratiisi, mutta paratiisirantoja sieltä löytyy. Tämä pelottava ja valtava maa jätti mulle sellaisen fiiliksen, että olisi kiva nähdä joskus muitakin paikkoja siellä. Ihmiset on ihania, ja nähtävää Brasiliassa varmasti riittää.

Brasilialainen kastejuhla

KastejuhlaSuurin syy mun Brasilian lomalle juuri nyt oli kaverin tytön kastejuhla. Vaikka mulla oli vaan viikon loma ja ristiäisiin sekä niiden valmisteluihin kului pari päivää siitä lomasta, mä olin asiasta vaan innoissani. Jotkut juhlavieraat harmittelivat, että en ehdi näkemään niin paljon nähtävyyksiä tai biitsejä, kun aika kuluu siellä juhlissa. Mutta ne ei ymmärtäneet, että mun mielestä paikallisten ihmisten oikean elämän näkeminen ja siihen osallistuminen on tuhat kertaa mielenkiintoisempaa kuin joku rannalla löhöäminen. Kuinka usein oikeasti tulee tilaisuus osallistua tällaiseen perhejuhlaan Brasiliassa!

Juhlat alkoivat aamulla kirkonmenoilla. Tai sitä ennen tietysti juhliin valmistautumisella, sillä tytöt olivat tilanneet talolle kampaajan ja meikkaajan, jolla piti kiirettä saada kaikki naiset juhlakuntoon. Kasteen piti alkaa klo 10:30, mutta brasilialaiseen tapaan aikakäsitys oli hieman liukuva. Kyllä se päivänsankarikin sitten kirkkoon saapui, erittäin söpössä kastemekossaan ja yhteensopivissa tossuissaan.

kastejuhlaKirkko oli äärimmäisen kaunis ja hirmuisen vanha, 1600-luvulta. Pappi puhui pitkään kasteen merkityksestä, sen mitä mä siitä ymmärsin, ja tytön pää kastettiin ihan kunnolla. Koko toimituksen ajan oli pientä hälinää, mutta se varmaan kuului kulttuuriin. Lauluja ei laulettu, mutta pari rukousta lausuttiin yhteen ääneen. Mä lausuin uskontunnustuksen suomeksi, ja se kuulosti ihan riittävän samalta kuin muidenkin mumina. Kasteen jälkeen otettiin porukalla valokuvia, mutta mulla alkoi jo vatsa kurnia. Odotin todella innoissani minkälaista ruokaa pitopalvelu oli sillä välin tarjolle laittanut.

kastejuhlaKirkosta siirryttiin siis kotiin, jossa odotti noin 60 hengelle katetut pöydät. Iso joukko tarjoilijoita piti huolta juomapuolesta, ja alkupalaksi tarjolla oli ehkä maailman parhaita empanadoja ja sekä papu- että katkarapukeittoa. Ruoka Brasiliassa on tosi erilaista, mutta erittäin hyvää. Mä en tiennyt mitä tuleman pitää ja ennen kaikkea kuinka kauan seuraavaan ruokalajiin kuluu aikaa, joten hain keittoa varmuuden vuoksi pari kertaa lisääkin, enkä koskaan kieltäytynyt tarjotuista empanadoistakaan. Mä, joka välttelen sipulia enkä pidä oliiveista, rakastin niitä empanadoja!

kastejuhlaKeittoja nautittiin pari tuntia, jonka jälkeen tarjolle asetettiin mun mielenkiinnolla odottama pääruoka, feijoada. Se on mustista pavuista ja savustetusta possusta tehty pataruoka, joka tarjoillaan riisin, lehtikaalin ja hedelmälisukkeiden kanssa. Feijoada on kuulemma syntynyt siten, että orjat valmistivat itselleen ruokaa possun jämäosista kuten korvista ja hännästä. Mistään jämäruuasta ei nyt ollut kyse, mutta kyllä sen historian siipien havinan pystyi hyvin kuvittelemaan.

Pari tuntia pääruuan jälkeen leikattiin kakku, joka oli parasta kakkua, mitä mä olen ikinä syönyt. Yhtään liioittelematta. Mä en edes tiedä mitä se oli, mutta se oli ihan mielettömän hyvää. Se ei ollut kovin makeaa, joten olisin voinut syödä sitä vaikka kuinka paljon. Onneksi sitä jäi mulle myös seuraavaksi päiväksi. Tumman kakkupohjan seassa oli pieniä ja pehmeitä hedelmäpaloja, jotka maistuivat lähinnä liköörillä maustetuilta rusinoilta. Ne olivat kuulemma luumuja. Kakun päällä oleva valkoinen sokerimassakuorrutus toi kakkuun paljon makeutta, mutta ei sitä kaikkea valkoista tarvinnut välttämättä syödä. Kahviakin oli tässä vaiheessa tarjolla. Alkoholia oli tarjoiltu koko päivän, koska samalla juhlittiin myös lapsen isän synttäreitä. Bileet jatkuivat iltaan asti, mutta suurin osa vieraista lähti kotiin välittömästi kakun leikkaamisen jälkeen. Olihan sitä juhlaa kestänyt jo koko päivä siihen mennessä.

Päivä oli äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta samalla myös rankka, koska mä yritin ymmärtää portugalia parhaani mukaan. Talon isäntä, lapsen isoisä, piti kauniin puheen, jossa se todennäköisesti puhui myös siitä, että maailmassa ei ole rajoja, etenkään Brasilian ja Suomen välillä. Mä liikutuin vaikken ymmärtänyt läheskään kaikkea.

Muutama vieraista puhui espanjaa, joten mä pystyin osallistumaan keskusteluun, sillä englanninkielen taso näillä ihmisillä oli tosi heikko. Yhden vieraan kanssa juteltiin maailmanpolitiikasta lähes ilman yhteistä kieltä:

– Trump?
– 👎

Ihanaa, että jopa ilman kunnollista kommunikaatiota voi löytää sen yhteenkuuluvaisuudentunteen, joka tekee elämästä elämisen arvoisen.

Turisti bisnesluokassa

Mä en ole koskaan ennen lentänyt bisnesluokassa, ja tuskin sellaista tilaisuutta tulee ihan heti uudelleen vastaan. TAP Portugal tarjosi executive korotusta huutokaupassa, ja mä päätin alunperin halpojen lippujen takia panostaa tähän mahdollisuuteen omalla huudollani. Mun korotuksella saisi meno-paluulennot Suomeen, mutta toisaalta parisataa tuntui sopivalta hinnalta korotuksesta bisnekseen tässä tilanteessa. Mun yllätykseksi executiveen ei ollut tunkua, joten mä voitin korotuksen minimitarjouksella. Jihuu! Ekaa kertaa ikinä ykkösluokkaan!

Lissabonin kentällä intoilin, että mähän pääsen ensimmäisten joukossa koneeseenkin. Portilla oli kone, mutta jostain syystä siinä oli ovet ja ikkunat auki, eikä sen ympärillä pyörinyt ketään, niin kuin normaalisti ennen lähtöä. Kun sitten boarding alkoi ja mä painelin ensimmäisenä konetta kohti, mulle sanottiin portilla: ”Portaat alas ja bussiin, olkaa hyvä.” Ei koskaan pitäisi alkaa keulimaan mistään, sillä mähän en todellakaan saanut kävellä ensimmäisenä koneeseen, kun sinne kerran bussilla mentiin.

BisnesluokassaKoneessa pääsin vihdoin näkemään millainen penkki mua odotti. En ollut oikeastaan edes ajatellut ruokaa tai juomia, odotin vaan, että saako sen penkin sängyksi vai ei. TAPin A330 oli 10 vuotta vanha kone, joten vastassa ei ollut mitään luksuspenkkejä. Niissä oli kuitenkin kivat sähköiset näppäimet, joissa oli pikatoiminnot tietyille asennoille kuten nousulle, syömiselle ja nukkumiselle, ja muutenkin penkkiä pystyi säätämään lähes joka suuntaan. Ja tilaa oli paljon, sain jalat suoraksi ilman, että ne edes hipaisivat edessäolevaa penkkiä. Juuri kun ehdin takapuoleni penkkiin saamaan, mulle tuotiin alkudrinkki käteen. Silloin muistin, että bisnesluokassahan on aina kunnon tarjoilutkin.

Boarding oli valmis, ja kapteeni ilmoitti, että lentoaika olisi 7 tuntia ja 5 minuuttia. Mä olin luullut lennon kestävän 8 tuntia. Olin samaan aikaan pettynyt ja helpottunut. Nopeammin perillä, mutta mä olin niin poikki, että voisin nukkua pidempäänkin. Katselin leffatarjontaa ja totesin koneen telkkarin sen verran vanhaksi, että leffat olivat alkaneet jo 10 minsaa sitten ja vain yksi niistä oli englanniksi. En jaksanut alkaa katsomaan mitään. Olin väsynyt päivästä Lissabonissa ja edellisen yön valvomisesta, mutta päätin odottaa ruokaa ensin. Mun muistin mukaan bisnesluokassa syödään yleensä jo siinä vaiheessa, kun economyssä vasta tuoksuu ruoka.

BisnesluokassaRuokalistalla oli alkupala lohesta, maailman ihaninta kikhernekeittoa, jota aion yrittää replikoida kotonakin, neljä pääruokavaihtoehtoa ja pari jälkkärivaihtoehtoa. Mä otin pääruuaksi kalaa, ja se oli aika keskinkertaista. Olen joskus syönyt economyssakin parempaa ruokaa. Alkoholi näytti maistuvan muille, ja sitä tarjoiltiin ehkä viiden minsan välein, mutta mä otin ruuan kanssa vaan lasin viiniä. Olin jo valmiiksi se outolintu tässä porukassa, joten turha teeskennellä mitään muuta.

Muut ihmiset bisnesluokassa olivat juuri sellaisia, millaiselta ne näyttää yleensäkin; pari bisnesmiestä puku päällä, yksi suurilla kultaisilla koruilla ja Louis Vuittonin laukulla varusteltu nuorempi nainen, sekä vähän vanhempia ihmisiä. Mulla oli farkuissa ja hupparissani repun kanssa hiukan kuka ei kuulu joukkoon -fiilis. Muut istuivat penkeissään kengät tai korkkarit jalassa, mutta mä tein niinkuin aina economyssakin ja laitoin villasukat jalkoihin. Käytävän toisella puolella istuva mies kommentoi mun villasukkiani hyväksi valmistautumiseksi.

Penkki taipui lähes makuuasentoon, joten mä laitoin korvatulpat korviin, silmälapun silmille, hupun päähän, peiton päälle ja turvavyön peiton päälle kiinni, ja käännyin kyljelleni. Ei muuta kuin unta palloon.

BisnesluokassaHavahduin korvitulpista huolimatta johonkin ääniin ja raotin varovasti silmälappuani. Koneessa oli täysi valaistus päällä ja ihmiset olivat taas syömässä. Oli ilmeisesti aika herätä. Sain pöytäliinan ja lautasen samantien eteeni. Laskeutumisvalmistelut olivat jo alkamassa. Olin näköjään pienestä pyörimisestä huolimatta nukkunut todella hyvin, koko rahan edestä.

Paluumatkalla koitti sitten paluu turistiluokkaan. Vikalla lennolla Hampuriin sain vierustoverin juomat syliini ja takana oleva saksalaismies potki mun nilkkojani aina jalkoja suoristaessaan. Ahtaassa turistiluokassa oli paaaljon kotoisampi olo.

Pieni stoppi Lissabonissa

Mä en saanut Ben Granfeltin keikan jälkeen unta, vaikka mulla olisi ollut hiukan aikaa nukkua ennen lähtöä kentälle. Lento lähti kuudelta, ja kolmelta aamuyöstä mä luovutin sen nukkumisyrityksen ja suuntasin kentälle. Koneessa sitten kuorsasin kuin Rölli. Havahduin jossain vaiheessa sen verran, että söin aamupalan, joka mun pöydälle oli jätetty. Ja sitten jatkoin unia. Se lento Lissaboniin kesti valitettavasti vain 3 tuntia, joten en mä ihan täysissä voimissani ollut kaupunkiin saavuttuani. Onneksi kuitenkin jaksoin lähteä turistikierrokselle, sillä 9 tunnin vaihdolla oli runsaasti aikaa turisteiluun.

Ihmiset Lissabonissa on tosi ystävällisiä, puhuu niille sitten englantia, espanjaa tai obrigadoa. Obrigado kun oli ainoa sana portugalia, jonka mä osasin. Kaupunkiin pääsee kentältä tosi kätevästi ja edullisesti metrolla, ja siellä metrolinjan toisessa päässä oleva El Corte Ingles on varmasti isoin El Corte Ingles, jossa mä olen koskaan ollut. Kiersin kaupunkia hop-on-hop-off -bussilla ja söin lounaaksi paikallista peruspöperöä eli kalaa ja perunaa. Kyllä tällainen lyhytkin kaupunkikierros aina lentokentällä kököttämisen voittaa. Mun oli kuitenkin jätettävä tutustuminen tähän ja suunnattava takaisin lentokentälle. TAPin A330 odotti siellä, valmiina viemään mut ensimmäistä kertaa elämässäni Brasiliaan!

El Corte Ingles Lissabon

Lissabon

Lissabon

Lissabon