Villien prezewalskinhevosten jäljillä

Kun palattiin Tereljin kansallispuistosta kaupunkiin, poikettiin matkalla pienellä Tsinggis Khanin muistomerkillä.

Siellä oli paljon ihmisiä ja mua alkoi ahdistaa se paluu kaupunkiin ja väenpaljouteen. Meillä oli vielä pari päivää aikaa Ulan Batorissa, mutta mä kyselin meidän oppaalta Egiltä mitä kivaa Mongoliassa voisi vielä tehdä ennen kotiinpaluuta. Osa porukasta lähti suoraan lentokentälle, ja osa, kuten mun saksalainen kaverini, lähti riippuliitämään kaupungin laidalle. Mutta mä en oikein innostunut kummastakaan.

Toinen matkalla olleista amerikkalaisista, Mary, intoili prezewalskinhevosista, ja mä yllätyin, kun kuulin Egiltä, että niitä on mahdollista nähdä villinä ja vapaana Hustain kansallispuistossa vain muutaman tunnin ajomatkan päässä Ulan Batorista. Sinne siis! Egi järjesti pari kaveriaan meille kuskiksi. Ne hakivat meidät aamukympiltä hotellista ja ylläripylläri, että pojat ei puhuneet sanaakaan englantia. No, ei muuta kuin kyytiin, eiköhän ne tiedä minne ollaan menossa. Kuunneltiin matkalla mongolialaista räppiä ja Despacitoa, sekä poikettiin supermarkettiin ostamaan vähän eväitä mukaan. Matkalla pojat osoittelivat innokkaasti keltaista peltoa ja mä otin siitä kuvan vaan, jotta ne hiljeni. En tiedä mitä ihmeellistä siinä rypsipellossa olisi pitänyt nähdä.

Noin kolmen tunnin ajon jälkeen tultiin perille Hustain portille. Me käytiin Maryn kanssa maksamassa sisäänpääsymaksut puistoon ja hakemassa kartat mukaamme. Teitä ei mennyt siellä montaa eikä kuskit karttaa kaivanneet, mutta meistä oli ihan kiva katsella missä mennään. Ja mehän mentiin. Ajettiin ja ajettiin ja ajettiin. Eikä hevosista näkynyt vilaustakaan paria lantakasaa lukuunottamatta. Tultiin jollekin vanhalle hautausmaalle, jolla varmaan oli mielenkiintoinen tarina kun pojatkin nousivat autosta ottamaan kuvia. Mutta ei ne meille mitään pystyneet kertomaan eikä Egiinkään saatu yhteyttä, kun ei puhelimissa ollut taaskaan kenttää. Kartan mukaan oltiin jo ihan toisessa päässä Hustain puistoa.

Matka jatkui ja me syötiin välillä energiapatukoita. Tässä kansallispuistossa ei paljon puita näkynyt, joten mä en juonut ihan niin paljon vettä kuin olisi ehkä pitänyt. En halunnut juosta pissalla ulkona, kun mitään näkösuojaa ei autoa lukuunottamatta ollut. Me ilmeisesti myös eksyttiin, koska yhdessä vaiheessa meidän kuskit pysähtyivät erään jurtan luo ja kyselivät ajo-ohjeita. Tai sitten ne kysyivät onko niitä hummia näkynyt jossakin.

Mä muistan miten mä olin 7-vuotiaana luokkaretkellä Korkeasaaressa ja näin siellä prezewalskinhevosia. Se laji itseasiassa ehti jo hävitä luonnosta, mutta nämä Mongoliaan istutetut villihevoset polveutuvat Euroopan eläintarhoissa olleisiin kantoihin. Mä olen itseasiassa aina tuosta Korkeasaaren visiitistä lähtien kuvitellut, ettei prezewalskinhevosia elä enää luonnossa. Hustain kansallispuistossa oli pieni museo, jossa kerrottiin puiston eläimistöstä ja prezewalskinhevosen historiasta. Prezewalskinhevonen poikkeaa DNA:taan nykyhevosesta, mutta ei ole sen esi-isä. Se on siis kokonaan eri laji kuin tavallinen hevonen. Nykyisinkin se on erittäin uhanalainen laji, vaikka uudelleenistutus esimerkiksi Mongoliaan on onnistunut.

Kun hevosia ei näkynyt, me ilmeisesti päätettiin mennä omia polkuja ja lähdettiin sillä sedanilla offroadille. Ajeltiin siis ihan ilman minkäänlaista tietä siellä nummilla ja välillä aika jyrkkiäkin rinteitä. Punainen hiekka vain pöllysi. Pojat olivat ilmeisesti päättäneet löytää ne hevoset. Me katseltiin kelloa, sillä se oli jo kolme ja Mary oli lähdössä vielä samana iltana paluulennolleen. Oltiin aika pettyneitä, ettei ehkä nähdäkään niitä hevosia. Kaiken tämän ajelun jälkeen.

Jatkettiin matkaa, ajeltiin edelleen offroadia, isoja kiviä väistellen ja vuorenrinteitä kivuten. Mua alkoi vähän pelottaa, mutta ilmeisesti meno huippasi välillä myös kuskeja, koska ne pysähtyivät ja nousivat autosta katselemaan parempaa tai loivempaa reittiä. Tai sitten ne katselivat mikä olisi vielä hurjempi polku, mihin nämä kikattavat hullut turistit voisi viedä. Meillä oli ihan leppoisaa näiden kavereiden kanssa, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Välillä pohdittiin Maryn kanssa, että mitä jos auton rengas hajoaa johonkin kiveen ja sitten ollaan siellä ilman matkapuhelinverkkoa. Hustai ei ole ihan sama kuin Korkeasaari.

Lopulta se odotettu hetki koitti ja ihahaat tulivat näkyviin. ”Takhei”, meidän oppaat totesivat. Ne olivat kaukana vuoren rinteellä, pieni lauma kellertäviä hevosia. Zoomattiin niitä kameralla ja todettiin, että siellä se lauma nyt on. Aivan selvästi prezewalskinhevosia. Oli henkeäsalpaavaa nähdä luonnossa sellainen laji, joka on sieltä jo kertaalleen hävinnyt.

Tämä oli mulle hyvä opetus siitä, että vaikka kuinka inhoan eläintarhoja ja niiden eläimille tarjoamia pieniä oloja, eläintarhat tekevät myös tärkeää työtä. Ne eivät pelkästään opeta lapsille maapallon monimuotoisuudesta, vaan voivat jopa pelastaa jonkin lajin sukupuutolta.

Päästiin vihdoin kotimatkalle ja Mary ehti kuin ehtikin paluulennolleen. Mä pyysin kuskeja tiputtamaan mut irkkupubi Grand Khaniin drinksuille Egin ja muun porukan kanssa. Egi ihmetteli miten meillä näin pitkään meni, sillä se oli ohjeistanut kavereitaan vaan ajamaan meidät Hustaihin ja pienen kierroksen jälkeen takaisin. Enpä osaa sanoa, mutta olen pirun iloinen, että pojat otti homman tosissaan ja löysivät meille ne hevoset.

Nomadien matkassa Mongoliassa

Mä olin kehunut G Adventuresia mun kaverille niin paljon, että tässä Mongolian reissussa mua jännitti eniten se, onko meillä onnistunut reissu ja tykästyykö frendikin tähän touhuun. Ja koska reissun onnistumiseen vaikuttaa hyvin suuresti se millä porukalla ollaan menossa, jännitti se matkakumppaneiden tapaaminen enemmän kuin koskaan.

Kun me ensimmäisenä iltana hotellissa treffattiin meidän paikallinen opas ja reissukaverit, mä yllätyin erityisesti siitä, että matkassa mukana oli kolme islantilaista ja yksi turkkilainen. En ole koskaan ennen törmännyt niihin kansallisuuksiin G Adventuresin reissuilla. Lisäksi meidän porukkaan mahtui pari jenkkiä, yksi britti ja yksi puolalais-kanadalainen. Sekä tietysti me, suomalainen ja saksalainen. Katselin jengiä aloituspalaverissa ja ajattelin, että se turkkilainen sisustussuunnittelija punaisine kynsineen tulee vielä olemaan vaikeuksissa maaseudulla härkävankkureiden ja jurttien keskellä.

Mutta hienointa on huomata olleensa väärässä jonkun ihmisen suhteen. Eikä koskaan pitäisi tuomita ketään ulkonäön perusteella. Heräsin nimittäin eräänä yönä jääkylmässä jurtassa siihen, että tämä turkkilainen sisustussuunnittelija nousi ylös sängystä, asteli kaminan luo ja alkoi puhaltaa liekkiä sinne lisättyihin puihin, jotka vain savusivat melkein sammuneen hiilloksen päällä. Se sai tulen syttymään ja savuntulo kaminasta jurttaan lakkasi. Se nainen periaatteessa pelasti mun henkeni.

Meidän reissu alkoi sillä, että hypättiin bussiin, jolla ajettiin Tereljin kansallispuiston alueelle. Seuraavaksi rinkat lastattiin härkävankkureihin, jotka olivat tulleet hakemaan meidät ensimmäiseen leiriin. Matkalla leiriin ylitettiin joki, ja tuntui siltä kuin oltaisiin hypätty ajassa parisataa vuotta taaksepäin. Hyvästi sähkö.

Koko reissun ideana oli siis siirtyä joka päivä nomadien leiristä toiseen, opetella heidän perinteisiä tapojaan ja juoda vodkaa. Tai no, ei se matkakuvaus ehkä ihan tuollainen G Adventuresin saitilla alunperin ollut, mutta mitä muuta tekemistä Mongoliassa muka on?

Mä mietin millaiset vieroitusoireet puhelimen menettämisestä tulee, mutta mun stressaantuneelle mielelle teki vain ja ainoastaan hyvää olla ilman sähköpostia ja sosiaalista mediaa hetken aikaa. Mulla ei ollut edes rannekelloa mukana, joten mä en koskaan tiennyt mitä kello on. Seurasin vain muita lounaalle tai illalliselle, silloin kun niiden aika oli. Syksy oli Mongoliassa parhaimmillaan, joten enimmäkseen mä vain ihmettelin mielettömän kauniita maisemia.

Nomadiperheet valmistivat meille ruokaa, mutta me yritettiin auttaa päivän askareissa parhaamme mukaan. Joka päivä käytiin keräämässä risuja iltanuotiota varten ja yhdessä leirissä ”autettiin” lypsämään lehmät. Voi lehmäparkoja. Yksi perhe omisti kanoja ja ne piti pyydystää ennen talvileiriin siirtymistä. Kas siinäpä kiva ohjelmanumero pöllöille turisteille. Mutta me saatiin ne kanat kiinni, ja sitten se perheen isäntä hyppäsi naapurinisännän, 2-vuotiaan tyttärensä ja sen kanalaatikon kanssa mopon selkään ja lähti viemään niitä kanoja talvileiriin. Vanhemmat lapset joutuivat asumaan viikot poissa kotoa koulun takia, mutta nämä nuoremmat lapset olivat meidän ilona muutamassa perheessä. Yksi kuriton poika sai kerran aikamoisen läimäytyksen takapuolelleen, joten kovin vapaata kasvatusta ei täällä näytetty suosivan.

Meillä oli päivittäin kaikenlaisia aktiviteetteja, perheet opettivat meille mm. jousiammuntaa, juuston ja vodkan tekemistä maidosta ja härkien valjastamista. Tokaan leiriin me matkattiin vuorten yli hevosilla, ja mä pelkäsin sitä ihan hulluna etukäteen. Mun polle osoittautui kuitenkin ihan rauhalliseksi oriksi, vaikka nämä mongolialaiset hevoset ovat tavallaan puolivillejä, sillä ne elävät vapaana luonnossa silloin kun niillä ei ratsasteta. Aina kun me oltiin liikkumassa ratsain, perheille piti kertoa edellisenä päivänä, jotta ne ehtivät etsimään hevoset ja ottamaan ne kiinni. Meidän pisin ratsastusvaellus kesti reippaalla vauhdilla joku nelisen tuntia, joten sen päivän iltana tiesi kyllä ratsastaneensa.

Meidän sekalainen porukkamme osoittautui todella hauskaksi jengiksi. Mä tulin hyvin toimeen meidän oppaan kanssa, joka opiskeli kaivosalaa yliopistossa ja aikoi Rio Tintolle töihin. Islantilaiset olivat keskenään kavereita jo ennen matkaa, mutta puhuivat keskenäänkin englantia, jos joku meistä muista sattui olemaan lähettyvillä. Se turkkilainen ei osannut englantia juuri ollenkaan, mutta hyvin sekin viihtyi meidän kanssa. Iltanuotioilla laulettiin ja pelailtiin, muun muassa vuohenluilla pelattavaa shagaita. Kuultiin ja opittiin Mongoliasta niin paljon, että ihastuin siihen maahan ja sen värikkääseen historiaan.

Ilma maaseudulla vaikutti paljon paremmalta hengittää. Ruoka oli samantyylistä kuin jo Ulan Batorissa maistettiin, paitsi yksinkertaisempaa ja lihapitoisempaa. Kolmesta kasvissyöjästä tuli kuusi viikon loppuun mennessä, kun lihakiintiö alkoi tulla muillekin kuin kasvissyöjille täyteen. Suihkuja tai saunaa ei tunnettu missään, mutta mä hyppäsin yhden islantilaisen ja meidän oppaan kanssa jääkylmään jokeen uimaan ja pesemään hiukseni puolessa välissä viikkoa. Kuivashamppoo ja kosteuspyyhkeet olivat kaikkien uudet ystävät. Vessat olivat puuceen tyylisiä hökkeleitä, paitsi että yleensä niissä oli vain kaksi lankkua lattiana ja reikä niiden välissä. Välillä niissä ei ollut ovia ollenkaan. Joillekin vessat olivat isompi ongelma kuin toisille, mua ne eivät häirinneet, mutta kyllä mäkin toivoin, ettei öisin tarvitsisi lähteä vessaan. Ne kun eivät yleensä olleet ihan leirin vieressä, ja niitä härkiä, lehmiä, jakkeja ja muuta karjaa laidunsi usein leirin ympärillä ja vessamatkan varrella.

Mä en olisi halunnut palata takaisin kaupunkiin ja normaaliin elämään. Elämä Tereljissä oli niin yksinkertaista ja rauhallista. Oli hienoa kuulla miten G Adventuresin reissaajien matkakohdevalinta vaikutti juuri näiden ihmisten elämään. Tämän turistien majoittamisen takia perheet pystyivät jatkamaan vanhaa elintapaansa eikä niiden tarvinnut muuttaa jurttansa kanssa kaupungin laitamille töitä etsimään. Perheet olivat jopa onnistuneet investoimaan isompaan karjaan ja useampiin jurttiin meidän turistien takia. Suosittelen siis tätä matkaa lämpimästi teillekin. Kuivashampoota ja babywipeseja vaan reppuun ja menoksi!

Saasteinen, saasteisempi, Ulan Bator

Koska mä en ole pitkään aikaan kirjoitellut blogiin, mulla on vähän matkatarinoita rästissä. Sairasloman lisäksi mä olen nimittäin ehtinyt myös lomailemaan. Silloin kun on väsynyt, on tosi vaikeaa edes ajatella matkustamista. Mutta sitten kun saa aikaiseksi lähteä, tekee se matka tosi hyvää. Etenkin jos on ilman puhelinta ja sähköä jossain Sisä-Mongoliassa.

Mä olen halunnut käydä Ulan Batorissa siitä lähtien kun olin Kiinassa vaihtarina 2000-luvun alkupuolella. Meillä oli vähän suunnitelmissa tulla Trans-Siperian junalla Pekingistä Moskovaan vaihdon päättyessä, mutta se ei sitten onnistunutkaan Sarsin iskiessä maahan. Suomeen lentäessäni katselin Austrian Airwaysin koneessa omalta ruudultani koneen alla olevan maisemakameran kuvaa juuri silloin kun lennettiin Ulan Batorin yli ja ajattelin, että tuonne palaan joku päivä.

Viime vuonna vihdoin pääsin Mongoliaan. Treffasin mun saksalaisen kaverin Moskovan kentällä, josta me jatkettiin yhtä matkaa Ulan Batoriin. Aeroflotin lento laskeutui Ulan Batoriin aamutuimaan ja me käytiin ensimmäiseksi vaihtamassa rahaa lentokentällä palvelevassa pankissa, Mongolian valuuttaa kun ei kovin helposti pysty muualla vaihtamaan. Sovittiin taksikuskien kanssa hinta kyydistä hotellille ja lähdettiin viemään rinkat sinne. (Rasti seinään, me bisnesihmiset nimittäin todellakin oltiin reissussa rinkkojen kera. Tätä ei tapahdu usein. Eikä toiste.)

Puma-Imperial -hotelli vaikutti oikein siistiltä, mutta samaa ei voinut sanoa Ulan Batorista. Ulan Bator on yksi maailman kylmimmistä ja saasteisimmista kaupungeista. Lämpötila oli vielä ihan siedettävä eli syksyinen, mutta hiilivoimalat tupruttivat kaupungin ympäristössä jo nyt sen verran, että mua alkoi heti yskittää ja kurkkua kirveli. Millainenkohan se ilmanlaatu on talvella?

Me oltiin kaverin kanssa molemmat vähän huonosti valmistauduttu tähän reissuun. Kaveri oli ollut tosi kiireinen töissä ja mä olin keskittynyt lähinnä Röllin sairasteluun. Puma Imperialissa me sitten kyseltiin hotellin vastaanotosta, että mitä meidän kannattaisi ekana päivänä kaupungissa tehdä. Hotellin reipas vastaanottovirkailija ehdotti, että voidaan vuokrata taksi päiväksi ja se kuski voi viedä meidät tärkeimmille nähtävyyksille ja johonkin kivaan lounaspaikkaan sitten myöhemmin. Tingittiin hetken aikaa hinnasta ja sitten vastaanottovirkailija soitti meille taksin. Kävi ilmi, että se taksi ei varsinaisesti ollut taksi, vaan hotellin respan veli, joka ei osannut sanaakaan englantia. No, eipä se meitä haitannut, joten kyytiin vaan.

Me käytiin läpi Ulan Batorin tärkeimmät nähtävyydet Zaizanin monumentilta Gandanin luostariin, mutta ei varsinaisesti opittu niistä mitään, kun meidän oppaan englanninkielentaito oli niin heikko. Välillä se soitti siskolleen hotellille, ja sisko tulkkasi meidän keskusteluja hetken aikaa englanniksi. Lounasaikaan se kuski vei meidät mongolialaiseen ravintolaan, jonne kutsuttiin se mukaan syömään. Se auttoi meitä ruokalistan ymmärtämisessä; moooo oli nautaa, bäääää oli lammasta ja iihahaa hevosta. Todennäköisesti siis. Tilattiin pöytä täyteen ruokaa ja maisteltiin kaikkea siitä hevosesta lähtien.

Illalla olikin sitten aika treffata G Adventuresin porukka, jonka kanssa vietettiin seuraava viikko nomadielämää Tereljin kansallispuistossa. Jätettiin haikeat hyvästi kunnon vessoille ja varastettiin hotellihuoneesta loput vessapaperit mukaamme. Me oltiin valmiina jurttaelämään.

Joulun tunnelmaa Lüneburgista

Mä oon taas kipeä! Sitä se antibioottikuuri tiesi, viimeisetkin vastustuskyvyn rippeet lähti ja flunssapöpö iski taas. No, mikäs tässä on lomalla lepäillessä. Pitäisi lähteä jouluksi pohjoiseen, mutta saa nähdä onko mulla tiedossa hiihtämisen sijasta pelkkää afterskitä.

Saksa on jäänyt taa, mutta mun piti vielä tulla mainitsemaan pari sanaa Lüneburgista. Kerrassaan hurmaava pieni joulumarkkinakaupunki! Lüneburgiin pääsee tosi kätevästi Hampurista junalla, ja näin joulumarkkinoiden aikaan se junamatka on hintansa väärti. Etenkin kun se ei normaalilla Hampurin julkisen liikenteen kausikortilla maksa mitään.

Me saatiin kavereiden kanssa koko päivä kulumaan Lüneburgissa. Shoppailumahdollisuudet oli siellä yllättävän hyvät, ja crepit ja wursti lehtikaalipedillä maistuivat glögin särpimiksi. Me hiljennyttiin hetken aikaa jopa kirkossa, kun ulkona seisoskellessa tuli vilu. Joulun tunnelma iski vihdoin meikäläiseenkin.

Lüneburg

Lüneburg

Lüneburg

Lüneburg

Pitäkää kiinni lentomatkustajan oikeuksistanne!

Sain äsken todella yllättävän sähköpostiviestin.

Muistatteko sen mun hiukan epäonnisen matkaanlähdön silloin elokuussa, kun olin menossa Springsteenin keikalle Zurichiin? Lyhyesti: Mun aamulento Eurowingsillä peruttiin ja mä jonotin tajuttoman ajan palvelutiskille, jossa mut näppärästi sijoitettiin iltapäivän Swiss Airin suoralle lennolle Zurichiin. Missasin siis lauantaipäivän Zurichissä, mutta en todellakaan missannut keikkaa, koska se oli vasta sunnuntaina. Reissu oli ihan mahtava, majoituin kaverin luona ja juhlittiin tuolla keikalla sen synttäreitä. Lisäksi muistelisin, että mun lennot maksoi vähemmän kuin keikkalippu eli se meno-paluu kustansi noin 80 euroa.

Koska mä satuin olemaan tietoinen lentomatkustajan oikeuksista korvauksiin viivästysten tai peruuntumisten kohdalla, ja mulla oli ehkä vähän tylsää toimistolla, kirjoitin reissun jälkeen lyhyen kirjeen Eurowingsille. Laitoin siihen vain, että noihin oikeuksiin vedoten pyytäisin hyvitystä yli 8 tuntia myöhästyneestä lennosta, tässä lentotiedot, yhteystietoni ja tilinumeroni.

Ajattelin silloin, että Eurowings ei mun kirjeelle korviaan lotkauta. Epäilin, etteivät ne vastaa ollenkaan, ja jos vastaisivat, ne varmaan vetoaisivat siihen tilalle annettuun Swiss Airin lentoon. Mun matkavakuutuskin olisi ehkä voinut korvata jotain, mutta rehellisesti sanottuna olin jo unohtanut koko jutun. Kunnes äsken avasin Eurowingsiltä tulleen sähköpostin. Siinä oltiin runoiltu pitkät pätkät kaikenlaista, mutta onneksi jaksoin lukea sen loppuun. Siellä lopussa nimittäin kiitos seisoi:

We will transfer the amount you mentioned (250,00 €) to the specified account within the next 10 days. We assure you that we will continue to work on our product and our processes to ensure future flights run smoothly from start to finish.

Ja näin musta on tullut matkabloggaaja, joka tienaa reissuillaan rahaa!

Cash

Rokkaavimmat kaupungit TOP6

Aloin muistelemaan kaikkia hyviä rokkikeikkoja eri puolilla maailmaa, ja sen seurauksena tässä pieni listaus mun suosikkikaupungeista siitä näkökulmasta, missä kaupungissa on parhaimmat rokkimeiningit.

1. Nashville

Nashville

Itseoikeutettu ykkönen on tietenkin Nashville, maailman musiikkipääkaupunki ja countryn kehto. Nashvillessä kotia pitävien muusikoiden ja livemusan lisäksi kaupungista löytyy muun muassa monia kuuluisia levytysstudioita, Country Music Hall of Fame ja radiokonserttisali Grand Ole Opry.

2. Las Vegas

Las Vegas

Las Vegas rokkaa, koska kaikki rokkaritkin on siellä.

3. Memphis

Memphis

Ei rokista voi edes puhua ilman Memphisiä. Beale streetillä soi blues, ja historian siipien havina on käsinkosketeltavaa sekä Gracelandissä että Sun Recordsilla.

4. Hampuri

Hampuri

Hampuri on hurmannut mut tapahtumillaan. Täältä löytyy kaikkea mun makuuni ja vähän enemmänkin. Mä en koskaan kyllästy katselemaan laivoja tai merimiehiä Elbellä, mutta ne on ne rokkikeikat Knustissa, Blues Clubilla ja Reeperbahnilla, jotka ovat saaneet mut viihtymään täällä. Ilman Hampuria ei myöskään olisi sitä Beatlesia, jonka musaa me tänä päivänä rakastetaan.

5. Barcelona

Barcelona

Mä inhoan Barcelonetaa, eikä La Ramblakaan ole vienyt mun sydäntäni, mutta jotenkin mä löysin Barcelonasta omat kulmani ja oman musiikkini. Nu Niles soittamassa Sala Apolossa, mitä sitä ihminen muuta tarvitsee? Barcelonan oma big band on myös huikea.

6. Wien

Wien

Satumaiset häät ja joulunalusaika Wienissä saattavat ehkä vaikuttaa siihen, miksi mä olen ihastunut Wieniin. Myönnettäköön, että mun vierailut kaupungissa ovat olleet varsin mielenkiintoisia erityisesti matkaseuran ja paikallisten kavereiden vuoksi. Mutta minkäs sitä hyville reissuille voi. Soul Veranda ja Slapbacks ovat Itävallan parasta antia.

Reissunaisen reppu: Vaihtarina Pekingissä

Mä en itseasiassa koskaan haaveillut Kiinaan lähdöstä, vaikka pidinkin vaihto-oppilaaksi lähtemistä itsestäänselvänä. Jostain syystä Malesia houkutteli mua enemmän, ja sinne suunnittelin lähteväni heti kun vaihdon aika opinnoissa koittaisi. Meidän koulussa Suomessa oli vaihtareita lähinnä Saksasta, Puolasta, Venäjältä ja Kiinasta, ja kiinalaisten kanssa oli sellainen diili, ettei majoitukset maksaneet mitään vaihtareille kummassakaan päässä. Meille tuli itseasiassa vaihtoon myös kiinalainen opettaja, joka hengaili meidän koululla ja piti kiinan kielen alkeiskursseja kaikille kiinnostuneille, meikäläinen mukaanlukien. Kun vaihdosta sitten alettiin puhumaan, ehdotettiin meille Kiinaa ja ystävyyskouluamme siellä. Peking alkoi yhtäkkiä kiinnostaa, ja niinpä mä lähdin Kiinaan, pari alkeistuntia taskussa.

Taivaallisen rauhan aukio

Mun oppilaitos Kiinassa oli Pekingin Teknologiayliopisto, ja meitä kerääntyi sinne kiva porukka vaihtareita. Mä ja muutama muu suomalainen liityttiin aussien ja korealaisten seuraan kampukselle. Meidän koulu sattui sijaitsemaan tavallaan juuri väärällä puolella Pekingiä eli kaukana länsimaalaisten valtaamilta alueilta, mutta toisaalta se oli ihan kiva, koska se tarkoitti enemmän kommunikointia kiinan kielellä.

Vaihtareiden huoneet olivat asuntolassa saman käytävän varrella, ja meillä oli huoneissa pienet vesitankit, joista sai sekä kylmää että kiehuvaa vettä. Nuudelikeitot tulivat siis hyvin tutuiksi seuraavien kuukausien aikana. Joka huoneessa oli oma torakkakylppäri, ja meillä vaihtareilla suihkuissa oli saatavilla lämmintä vettä jopa pari tuntia päivässä. Se oli todennäköisesti luksusta verrattuna muihin asuntolan opiskelijoihin. Juokseva, puhdas vesi ei todellakaan ollut itsestäänselvyys edes Kiinan pääkaupungissa.

Forbidden City

Ensimmäiset päivät oli jännittävää tutustumista täysin erilaiseen ympäristöön. Vaikka syötiin paljon niitä nuudeleita kotona, oli ulkonasyöminen halpaa jopa opiskelijbudjetilla. Haarukoita ei lähiravintoloista löytynyt, joten kämmenet oli kipeät puikoillasyömisen opettelusta. Missään ei puhuttu englantia, joten ruokia tilattiin vaan tökkimällä jotain kiinankielisiä tekstejä menussa. Välillä tarjoilijan ilme ja elehtiminen kertoi, että nyt tuli tökättyä jotain ihan väärää kohtaa. Jos eteen sattui hyvä ruoka, yritettiin kopioida ne kiinankielen merkit menusta omiin pieniin muistikirjoihimme, jotta saman ruuan tilaus onnistuisi joskus toistekin. Joskus meidän kopioimat merkit eivät kuulemma tarkoittaneet yhtään mitään.

Mä opin Kiinassa juomaan olutta, koska olut oli halvempaa kuin vesi enkä aina halunnut olla porukassa se, joka tilaa kalliita juttuja yhteisellä illallisella. Tsing Tao on itseasiassa nykyäänkin mun lempparioluita, kevyt ja helppo juotava. Vaikka vaihdosta on jo paljon aikaa, mä muistan vieläkin miten tilataan kahdeksan olutta kiinaksi. Meitä kun oli yleensä kahdeksan liikenteessä suomalaisten ja aussien porukassa.

Me istuskeltiin usein iltaa asuntolalla, mutta silloin tällöin lähdettiin esimerkiksi keilaamaan lähiseudun ostarille. Eräältä keilausreissulta keskellä yötä kotiin palatessamme yksi tamperelainen riehakoi hyvän keilaustuloksen innoittamana ja potkaisi jotain kadulla olevaa roskaa. Sen kenkä lensi kaaressa korkean aidan yli. En muista saiko se seuraavana päivänä kenkänsä takaisin vai ei, mutta haaste sitä oli ainakin sillä meidän sen hetkisellä kiinankielentaidolla kysellä. Aina kun palattiin yömyöhään tai aamuyöstä asuntolaan, jouduttiin herättämään yövahti, joka nukkui patjallaan vartijankopissa alaoven vieressä. Se varmaan inhosi meitä vaihtareita.

Summer Palace

Sanlitun Jiuba on Pekingin kuuluisan baarikadun nimi, ja sinne mekin aina silloin tällöin suunnattiin, taksikuskien kanssa hinnasta tinkien. Kerjäläislapset piirittivät meidät kadulla ja aussi kaivoi kukkarostaan lapsille rahaa. ”Money is not an object”, se sanoi, ja oli kyllä ihan oikeassa. Opiskelijoinakin meidän taloustilanteemme vaikutti hyvältä moniin paikallisiin verrattuna. Meidän kantabaariksi Sanlitunilla muodostui kankaan takana piilossa oleva pieni pubi. Jostain syystä siellä oli aina hauska meininki ja hämärästi muistan meidän myös tanssineen baaritiskillä. Sen pubin toisessa päässä oli vessat, eli reiät lattiassa, jotka haisivat kyllä siinä päässä pubia melkoisesti.

Bussilla tai metrolla liikkuminen oli omanlaistaan touhua Kiinassa. Silloin kun bussi on suomalaisen mielestä täynnä, sinne änkeää helposti vielä parikymmentä ihmistä. Muutaman kerran jouduin hyppäämään bussista ulos vaan sen takia, etten kestänyt sitä ahtautta. Myös jonotus Kiinassa kävi joskus suomalaisen hermoille, kun takana oleva hengitti kirjaimellisesti niskaan.

Sardiinit

Joskus päätettiin säästää ja mennä kaupungille bussin sijasta kävellen. Mutta se säästö oli yhtä tyhjän kanssa. Kun käänsi sen bussilipun hinnan Suomen rahaksi, ei meillä edes ollut niin pientä kolikkoa. Mutta välillä oli vaan kivempi kävellä. Kiinalaisten tajuntaan se kävely ei mennyt. Joskus kun seistiin kartan kanssa kadunkulmassa, ystävälliset kiinalaiset näkivät tilaisuuden harjoitella englantia ja tulivat kysymään voivatko he auttaa. Kun sitten kysyttiin reittiohjetta jonnekin, alkoivat ohjeet aina samoin: ”Ottakaa bussi se ja se..” Ne eivät edes osanneet neuvoa miten kävellä johonkin. Aina olisi pitänyt ottaa bussi.

Kerran etsittiin kaupungilla ravintolaa, josta saisi hyvää Pekingin ankkaa. Pari kiinalaista opiskelijaa auttoivat taas meitä hädässä ja näyttivät meille ravintolan, jossa amerikan presienttikin oli syönyt sitä. Kerrottiin etsivämme jotain vähän edullisempaa. Lähistöltä löytyi toinen opiskelijoiden suosittelema paikka, ja koska tytöt olivat neuvoneet meille sen, kysyttiin jos ne haluaisivat tulla meidän kanssa syömään. Ne tulivat ihan mielellään ja istuivat samaan pöytään, mutta vaikka me tilattiin pöytä täyteen ankkaa, kieltäytyivät ne kohteliaasti syömästä. Vaikka kiinalaiset ehkä näkivät hyödyn siinä englannin puhumisessa länkkäreiden kanssa, eivät ne kuitenkaan olleet rahan tai ilmaisen ruuan perään. Siitä mä tykkäsin Kiinassa esimerkiksi Thaimaaseen verrattuna.

Länkkäreitä yritettiin kyllä silloin tällöin huijata. Ravintolan ruokalistat olivat kalliimpia länkkärille kuin kiinalaiselle, mikäli kaksikielisiä menuita oli saatavilla. Taksikuskit ajoivat tahallaan pidempää reittiä, jos ei niiden kanssa ollut tarkkana. Oli huikeaa huomata, että jossain vaiheessa kiinankieli alkoi taittua sen verran, että taksikuskien kanssa pystyi oikeasti riitelemään tai tarjoilijoita ohjeistamaan oikeasta hinnasta.

Meillä oli myös tutoreita Kiinassa. Ne veivät meitä aina erilaisiin tapahtumiin ja paikkoihin. Yliopiston jalisjoukkuuen kapteenina toimiva tutori vei meidät tutustumaan kuntosalille, jonne me oltiin pyydetty päästä. Meidän yllätykseksi kiinalaiset opiskelijat treenasivat siellä farkut jalassa. Koska suihkussa käyminen ei ollut kiinalaisille helppoa veden säännöstelyn vuoksi, ihmeteltiin miten jaliksenpelaajat peseytyivät treenien jälkeen. Se jäi mulle ikuiseksi mysteeriksi.

Badaling - kiinanmuuri

Ilma Pekingissä ei ollut puhdasta edes silloin vuosia sitten, enkä ehkä halua tietää mitä se on nyt. Nenäliina tuli jo silloin mustaksi niistäessä. Ihmisten tapa syljeskellä kadulla melkein vastaantulijoita päin, tai ravintoloissa sisällä lattialle, oli musta aluksi tosi ällöttävää. Ravintoloiden kokkien esiliinat olivat aina yhtä likaisia. Hygienitaso Kiinassa on hiukan eri, mihin me oltiin totuttu.

Kaikesta huolimatta mä tykkäsin Kiinasta paljon. Nyt mä toivon, että mulla olisi jonain päivänä mahdollisuus palata Pekingiin, tai nähdä vähän muitakin paikkoja Kiinassa. Meillä oli paljon suunnitelmia Kiinan matkailun varalle, mutta meidän vaihto loppui valitettavasti siihen kun SARS iski Pekingiin.

Kennedy Steve ja muita lennonjohdon parhaita

Mä halusin pienenä lennonjohtajaksi ja lentopelosta huolimatta mua kiinnostaa vieläkin kaikki mahdollinen lentokoneisiin liittyvä. Unitedin lennolla Jenkeissä oli mahtavaa päästä koneessa kuuntelemaan radioliikennettä, joka sai mun pään ihan totaalisen pyörälle. Se oli ihan jatkuvaa pölötystä ja sain vaivoin seurattua milloin äänessä oli mun koneen pilotti ja mitä niiden käskettiin tehdä. Mun suureksi iloksi Youtubesta löytyy mahtavia nauhoituksia lennonjohtamisesta, ja mä päätinkin siirtyä niihin Air Crash Investigation -videoiden sijaan. Jos englanninkieli taipuu ja lentoliikenne kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti tsekata mistä on kyse. Mä avaan tässä hiukan mun omalla amatööritulkillani niitä keskusteluissa jatkuvasti vilahtavia termejä.

Lentokoneiden kutsumanimiä toistetaan keskusteluissa koko ajan. Kun lennonjohto kutsuu jotain tiettyä konetta, sen nimi voi olla esimerkiksi AMERICAN123 HEAVY. Jokaisella lentoyhtiöllä on oma kutsunimensä, American Airways on AMERICAN ja British Airways on SPEEDBIRD, ja näiden perään tai eteen lisätään lennonnumero. SPEEDBIRD viittaa vanhaan British Airwaysin edeltäjän Imperial Airwaysin logoon. Lentoyhtiöt valitsevat itse omat kutsumanimensä, jotta radioliikenteessä juuri itselle osoitetut viestit on helpompi bongata. Delta on DELTA, Singapore Airlines on SINGAPORE, Southwest on SOUTHWEST ja Finnairin kutsumanimi on yllättäen FINNAIR. Mutta esimerkiksi Irlantilaisen Air Linguksen callsign eli kutsumanimi on hauskasti SHAMROCK, joka tarkoittaa suomeksi apilaa, US Airways on CACTUS, China Airlines on DYNASTY ja Hong Kong Dragon Airlines on DRAGON.

Näissä kutsumanimissä käytetään ainakin Yhdysvalloissa lisäsanaa, esimerkiksi juuri tuota aiemmin mainittua HEAVYa, joka kuvailee lentokoneen kokoluokkaa tai lähinnä koneen koon vuoksi aiheutuvaa jättövirtauksen suuruutta. Ilmassa olevia tai ilmaan nousevia koneita varoitetaan toisistaan ja tuolloin kokoluokka antaa olennaista informaatiota lentäjille. Jos kokoluokka on SUPER tai HEAVY, muille se tarkoittaa, että mene hemmetti pois tieltä ja jätä turvaväli. Myös kentillä saattaa olla rajoituksia, joiden mukaan esimerkiksi kaksi SUPER-luokan konetta ei mahdu kulkemaan vierekkäin tai vastakkain kiitotien vieressä olevilla väylillä. A380 kokoiset koneet kuuluvat luokkaan SUPER, sitä seuraa luokka HEAVY, jossa ovat esimerkiksi Boeing 747 tai DC10, sekä parin pienen kolarin jälkeen myös B757. Nämä kaksi luokkaa vaaditaan käytettäväksi kutsumanimen yhteydessä esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Australiassa. Näiden jälkeen tulee muitakin luokkia, ja jokaisella koneella on sellainen, vaikka sitä ei kutsumanimessä käytettäisi.

Lennonjohdon keskusteluissa BRAVO, HOTEL, ZULU, GOLF ja muut vastaavat ovat lentokentän kulkuväylien nimiä. ”Left turn BRAVO short of GOLF” tarkottaisi käännössä vasemmalle BRAVOlle ja pysähtymistä odottamaan ennen GOLFia. Kiitoradoista puhutaan yleensä niiden numeroilla, ja kiitoratojen ylittämiseen tarvitaan aina lupa. Näiden keskusteluiden ymmärtämisessä helpottaa se tieto, että lentäjät vastaavat usein toistamalla saamansa ohjeet ja lisäämällä perään oman koneen kutsumanimen. Muita yleisesti käytettyjä sanoja keskusteluissa ovat esimerkiksi ”affir” tai ”affirmative”, joka tarkoittaa kyllä, ”negative” tietysti ei, ”wilco” tarkoittaa ”will comply” eli noudatan ohjeita ja ”roger”, joka tarkoittaa ymmärrän. Jos lennonjohtaja puhuu lentäjille toisesta koneesta sanalla ”company”, tarkoittaa se saman lentoyhtiön konetta.

Koneiden pilotit joutuvat koko ajan vaihtamaan radiotajuutta. Kun lentokone on valmis lähtemään portilta, se ottaa yhteyttä kentän lennonjohtoon, näissä esimerkeissä GROUNDiin, ja pyytää ohjausta kiitoradalle. Kiitoradalla on sitten oma lennonjohtonsa, TOWER, johon koneet ottavat yhteyttä odottaessaan vuoroaan kiitoradan vieressä. Samoin ilmatila on pilkottu pieniin osiin, ja kun kone on päässyt kiitoradalta ilmaan, ottaa se yhteyttä DEPARTUREen. DEPARTURE ohjaa koneet pois kentän ympäristön kiireisestä ilmatilasta vapaaseen ilmatilaan, jota ohjaa CENTER. Laskeutuessa koneet ottavat DEPARTUREn sijasta yhteyttä APPROACHiin. Näissä keskusteluissa esimerkiksi ”monitor 119.1” tai muu samantyylinen numerosarja tarkoittaa siis eri taajuutta, jolle koneen lentäjät ohjeistetaan seuraavaksi siirtymään.

Kennedy Steve on lennonjohtaja Stephen Abraham, joka ohjaa liikennettä JFK:n lentokentällä New Yorkissa. Tässä muutamia parhaita paloja Steven tai muiden lennonjohtajien ja lentäjien välisistä keskusteluista. Alla olevassa videossa neljän minsan kohdalla British Airwaysin lento 173 ilmoittaa Kennedy Stevelle, että ovat jumissa toisen koneen, ANAn eli All Nippon Airwaysin, vuoksi. Kennedy Steve sanoo, että asia on hänen puolestaan ok, kunhan kapteeni ei kerro niille 300-400 ihmiselle takanaan, että syy myöhästymiseen on lennonjohdossa. ”Ei tietenkään, me syytämme asiasta japanilaista”, vastaa koneen lentäjä asiallisesti.

Tässä Kennedy Steve ohjeistaa ensin Deltan vetoautoa siitä miten lentokentällä toimitaan, ja myöhemmin British Airwaysin lentäjä pyytää lennonjohdolta lupaa koneelle peruuttaa pois portilta, ja kysyy sitten onko väliä miten päin kone käännetään peruutettaessa. Kennedy Steve murjaisee vitsin, joka ei uppoa huumorintajuttomaan brittilentäjään.

Täältä näitä löytyy paljon lisää. Ja näistä ei sitten tietenkään kannata jatkaa niihin videoihin, joissa on nauhoitettu lennonjohdon keskustelua onnettomuuksien yhteydessä.

Brasilialaiset rakastavat tapiokaa ja juustoa

MehuPalataan vielä hetkeksi Brasilian matkaan. Mä en ihan tarkalleen tiennyt mitä odottaa brasilialaisen ruuan suhteen, mutta epäilin ruokavalion perustuvan pitkältä riisiin ja papuihin, eikä runsas lihabuffetti brassiravintoloissakaan ole jäänyt multa huomaamatta. Heti ensimmäisellä aamupalalla sain sitten ihmetellä ruoka-aineita, joita en edes perusmuodoissaan tunnistanut.

Aamupala ei todellakaan koostunut mistään voileivästä tai puurosta, vaan tarjolla oli trooppisia hedelmiä, erikoisia juureksia, munakasta, lämmintä juustoa ja tapioca-lettuja. Tapioka on maniokkijauhoista valmistettu tärkkelys, josta tehty valkoinen lettu ei maistu oikein millekään. Mauttomuudesta huolimatta tapioka on yleistä, koska maniokki on niin edullista. Raaka maniokki sisältää ainetta, joka elimistössä muuttuu tappavaksi syanidiksi, joten kypsennyksestä kannattaa huolehtia erityisen tarkasti, jos maniokkia itse kokkailee.

JamssiTrooppiset hedelmät olivat ihania tuoreina, mutta osa niistä oli niin vieraita, että piti kysyä mitä osaa mistäkin hedelmästä kuuluikaan syödä. Ne tututkin hedelmät kuten ananas, mango ja papaija maistuivat tosi hyviltä. Yleisimmät juurekset meidän ruokapöydässä olivat bataatti sekä valkoinen ja lähes mauton juures jamssi, joka muistutti paljon ecuadorista tuttua yucaa. Enkä vieläkään tiedä ovatko ne sama asia, mutta todennäköisesti sukulaiskasveja.

juustoAamupalan herkuin osa mulle oli juusto, jota oli paahdettu hieman pannulla, jotta se oli lämmintä ja siinä oli rapea kuorikerros. Mä en ole koskaan syönyt niin hyvää juustoa kuin se. Mutta mä en vielä tässä vaiheessa tiennyt, että aamupala ei ollut ainoa hetki, jolloin brasilialaiset syövät juustoa.. Uimarannalla sai ostaa ihan kaikkea, ja mehän ostettiin. Sokeriruokoa pureskeltiin kuten purkkaa, ja mulle uusi tuttavuus, sokerinen kookosleivos kokada, oli ihan mielettömän makeaa. Se aamupalalta tuttu juusto tarjoiltiin rannalla oreganon kera, ja se nosti sen juuston ihan uusiin sfääreihin. Mikä herkku!

Juustoa oli todellakin ihan joka paikassa, aamiaisen, lounaan ja illallisen lisäksi tietysti myös jälkkäreissä. Esimerkiksi bananasplit tarjoillaan Brasiliassa paksun juustokerroksen kera:

Bananasplit

Recifen markkinoilla mä bongasin jätskimyyjän. Miten olisi, maistuisiko esimerkiksi tapiokajäätelö tai juustojäätelö?!

Juustojäätelöä

Ensikosketus Brasiliaan: Recife & Olinda

En tiedä minkä pöpön mä tällä kertaa sain koneesta tai brasilialaisilta hyttysiltä, mutta lievä kuume, lihaskipu ja mahakipu on vuorotelleet mun kavereina koko tämän viikon. Hyttyset tosiaan pistivät mua kaikesta siitä hyttyskarkotteella lotraamisesta huolimatta. Mä laitoin sitä päivisinkin aurinkorasvan päälle, mutta vanhana Lapin kävijänä en kyllä yhtään yllättynyt, että sain pistoja siitä huolimatta. Hyttyset rakastaa mua näköjään ihan joka paikassa!

Recife Olindasta käsinMä seikkailin Brasiliassa Pernambucon osavaltiossa Recifen kaupungissa. Recife on siitä kätevä matkakohde, että yhden kaupungin hinnalla saa samalla kaksi. Ihan sen vieressä on nimittäin Olinda, joka on vähän kuin Vantaa Helsingin kupeessa, paitsi ei sinnepäinkään.

Eurooppalaisten siirtomaavallan aikana, kun Kolumbus oli ensin eksynyt Amerikkaan, Olinda oli aluksi ranskalaisten valtaama, mutta portugalilaiset ottivat Olindan kukkulat haltuunsa 1500-luvun alkupuolella. Portugalilaisilla oli kokemusta taistelemisesta kukkuloilla, joten kaupungin linnoitukset sijoittuivat loogisesti Olindan rinteille. Tuolloin sokeriruoko oli tärkeä viljelyskasvi, ja afrikkalaisia orjia tuotiin plantaaseille. Kun Portugalin ja Espanjan sopimus Euroopan ulkopuolisen maailman jakamisesta heikkeni, tuli Hollanti mukaan kuvioihin. Alavalla maalla taistelemaan tottuneet hollantilaiset valtasivat tilaa Recifestä ja polttivat alueen silloisen pääkaupungin Olindan. Hollantilaiset päättivät, että jokisuisto on kaupungille parempi sijainti, ja Recife alkoi kasvaa. 1640-luvulla Portugali alkoi vallata takaisin menettämiään siirtomaita, ja siksi Brasialiassa puhutaan tänäkin päivänä portugalia. Hollannin vaikutus näkyy silti hyvin Recifen katukuvassa esimerkiksi joenrannan kapeissa vieri viereen rakennetuissa taloissa.

OlindaOlinda, kuten nimikin jo kertoo, on kaunis kaupunki, joka modernimman Recifen rinnalla on kuin aikamatka 1600-luvulle. Mä opin taas jälkikäteen, että Olindan historiallinen kaupunki kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden listalle, mutta en ihmettele sitä yhtään. Olindan mäkisillä kaduilla on värikkäästi maalattuja pikkukauppoja, joissa myydään taidetta ja turistikrääsää, ja vanhat kirkot on aika vaikuttavan näköisiä erityisesti sisäpuolelta. Tämä oli siitä erikoinen reissu, että mä kävin kirkoissa enemmän kuin baareissa tai ravintoloissa!

Karu esimerkki Brasilian kaksista kasvoista oli luksusostoskeskus Riomarin viereen kasvanut suuri favela. Mereen laskevien jokien päälle rakentuneet favelat ovat yksi syy Recifen rantaveden likaisuuteen, eivätkä avoimet likavesiviemärit ympäri Recifeä todellakaan houkuttele uimaan kaupungin rannoilla. Parempi siis ottaa auto alle ja huristella parin tunnin päähän kaupungin pölystä.

CarneirosPorto de Galinhas on yksi suosituimmista rantalomakohteista Pernambucossa, mutta mun makuun vieläkin kauniimpi oli Praia dos Carneiros. Jokiristeilyllä ja Atlantin rannalla aurinkotuolissa löhöillessä on helppo unohtaa ne Brasilian toiset kasvot ja olla kuin kuka tahansa turisti. Kaupunkiin palatessa se todellisuus kuitenkin valkeni heti uudelleen.

Liikenneruuhkassa istuessa mun kaverin kaveri kertoi, miten oli joutunut sulkemaan kenkäkauppansa, kun liiketilan vuokra oli kolminkertaistunut ja ihmisten shoppailu vähentynyt. Työttömyyttä oli nyt jatkunut jo vuoden, eikä poliittinen ja taloudellinen tilanne näytä mitään paranemisen merkkejä. Ruuhkassa seisovien autojen ympärillä pyöri ihmisiä, jotka yrittivät ansaita kolikkoja tarjoamalla tuulilasinpesua ja kauppaamalla lähes mitä tahansa tuotteita. Me pidettiin ovet visusti lukossa, mutta ostettiin silloin tällöin vettä tai hedelmiä ikkunan raosta.

Vahtikoirat odottamassa pesuaRecifen keskustassa ajellessa ohitettiin Latinalaisen Amerikan vanhin synagoga, ja kaverin loistavasta opastuskierroksesta huolimatta mulle jäi vähän sellanen fiilis, että en tiedä missä siellä olisi turvallista kävellä edes päiväsaikaan. Tällä reissulla mä missasin Recifen ja Olindan karnevaalit, jotka ovat kuulemma kokemisen arvoiset, mutta mä en viihdy isoissa väkijoukoissa enkä tiedä osaisinko nauttia karnevaaleista millään tavalla, kun turvallisuus näytti olevan paikallisten huolenaihe koko ajan ihan normipäivinäkin. Mun majapaikkaa vartioi isot fila brasileirot, ja kun ne alkoivat yöllä haukkumaan, pelkäsi mun paikallinen kaveri niin paljon, ettei uskaltanut liikkua huoneestaan minnekään. Millaista olisi asua paikassa, jossa kotonakin pitää pelätä?

Onneksi mä olin reisussa vaan turistina, ja mulla oli kyllä ihan turvallinen olo koko ajan. Brasilia ei ole mikään paratiisi, mutta paratiisirantoja sieltä löytyy. Tämä pelottava ja valtava maa jätti mulle sellaisen fiiliksen, että olisi kiva nähdä joskus muitakin paikkoja siellä. Ihmiset on ihania, ja nähtävää Brasiliassa varmasti riittää.