Se kerta kun melkein kuolin ulkomailla osa 3

Näitä stooreja näköjään riittää. Mä en ole ihan varma, onko se hyvä vai huono juttu.

Pohdin pitkän aikaa kirjoitanko Australiasta mitään, koska siellä ei teknisesti ottaen tapahtunut mitään tapaturmaa, mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että Australian outback täyttää kyllä tuon ”melkein” -kohdan ihan helposti.

Australiassa mä olin aikoinaan working holiday -viisumilla, ja tein enimmäkseen toimistohommia Sydneyssä ja Adelaidessa. Otin välillä myös hiukan lomaa ja lähdin kiertämään outbackia ensin Adelaidesta Aliceen ja Uluruun erään retkiporukan kanssa ja Alice Springsistä Darwiniin junalla. Darwinissa majailin hetken erään vanhan ystäväni luona, kunnes jatkoin matkaa taas yhden retkiporukan kanssa bussilla Cairnsiin. Cairnsistä palasin rannikkoa pitkin Surfers Paradisen ja Brisbanen kautta Sydneyyn ja takaisin töihin.

Kuten kaikki tietää, Australian luonto voi olla tappava. Tuolla ensimmäisellä retkellä Adelaidesta Aliceen me majoituttiin välillä kaivoskaupunki Cooper Pedyssä maan alla ja outbackissa tähtitaivaan alla, ja se ulkona nukkuminen oli aikamoinen kokemus. Etenkin kun pakkasta oli yöllä pari astetta. Mä en pystynyt nukkumaan omassa swagissani sen kylmyyden takia, mutta ei ne ympäristössä olleet hämähäkit ja skorpionitkaan yhtään auttaneet. Pelkäsin koko ajan, että joku niistä ryömii mun nukkuessa mun makuupussiini, tai mun naamalleni. Mä en tiedä minkä rotuisia ne kaikki mun näkemät hämikset oli, mutta ehkä parempi niin. Osa niistä oli ihan järkyttävän kokoisia.

Darwiniin kuitenkin selvittiin hengissä, ihme kyllä. Siellä sitten mun kaverini vei mut uimaan yhteen paikallisten tuntemaan paikkaan, jossa kuulemma ei ole suolaisen veden krokoja. Darwinissa nimittäin ei millä tahansa biitsillä kannata mennä uimaan, koska ne tyypit asustaa uimarannoillakin. Salt water crocodile on maailman isoin krokotiililaji, ja ne on juuri niitä krokoja jotka nappaa uimareita Ausseissa. Tämä mun kaverin uimapaikka oli kai jonkinlainen kirkasvetinen lähde, jota ympäröi vehreä sademetsä. Siellä me pulikoitiin ihan innoissamme, mutta mä kyllä mietin jälkikäteen, että miten joku salty ei voi muka eksyä sinnekin uiskentelemaan. Käytiin katsomassa niitä jossain krotiilipuistossa, jonka jälkeen ei tehnyt enää yhtään mieli uimaan.

Darwinista matka jatkui Desert Venturesin retkibussilla Cairnsiin. Tämä oli siitä hauska bussi, että me ylitettiin sillä yksi jokikin, ilman siltaa. Se ei siis matkannut mitään kaikkein isoimpia ja tavallisimpia teitä. Me käytiin ensin treffaamassa Crocodile Dundeen Charlie the Buffalo, joka on tätä nykyä täytetty, ja suunnattiin sitten Daly Waters -pubin kautta Cape Crawfordiin. Jossakin siellä keskellä erämaata, ison joen varrella, meille tarjottiin mahdollisuutta lähteä melomaan kanooteilla sitä jokea, joka on tietysti suolaisen veden krokotiilien valtakuntaa. Annetut vaihtoehdot oli meloa tai kävellä luontopolkua pitkin.

Australia

Suurin osa porukasta lähti melomaan toiveenaan nähdä niitä krokotiileja (hullut!), mutta mä ja pari muuta tyttöä lähdettiin kävelemään polkua pitkin. Mua oltiin peloteltu ihan tarpeeksi niillä krokoilla Darwinissa, joten uimaan tai melomaan ei todellakaan kiinnostanut mennä. Polulla sitten reippailtiin iloisina ja kikattaen, kunnes yksi iso tukki, jonka yli kävelin, alkoikin liikkua.

Oliivipyton
Oliivipyton

Musta alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että Australian outback on ihan hivenen vaarallinen.

Siinä vaiheessa kun tajusin, että se tukki onkin käärme, pelästyin ihan jumalattomasti. Se otus oli varmaan jotain 4 metriä pitkä. Mä en tunnistanut sitä, joten en tiennyt onko se kuristajakäärme ja vai joku myrkyllinen laji. Kumpikaan ei vaikuttanut siellä metsäpolulla keskellä ei mitään kovin hyvältä vaihtoehdolta… Jos mä jotain leffoista olen oppinut niin sen, että käärmeetkin voi liikkua lujaa. Ei tiedetty onko parempi juosta vai poistua hiljaa paikalta, joten panikoitiin varmuuden vuoksi hetken aikaa. Ja sitten otettiin jalat alle.

Myöhemmin eräs käärmeiden kesyttäjä tunnisti sen heti kuvista oliivipytoniksi, joka on Australian toiseksi isoin käärme. Yleensä kuulemma hyvinkin kiltti otus, suosittu lemmikki. Mutta ne voivat myös olla aggressiivia saalistaessaan, ja vaativat osaavaa käsittelijää omistajakseen. Mutta kenen terraarioon tollanen muka mahtuu? Kyllä mä silti toisaalta mielummin katselisin tollasta jättiläiskäärmettä lasin läpi kuin ihan silmästä silmään luontopolulla.

Loppumatkasta bongasin vielä rauskuja ja haita. Oli jotenkin tosi kivaa palata takaisin kaupungin hälinään.

Millasia tarinoita teillä on ulkomaan seikkailuista? Onko koskaan käynyt viikatemies lähellä?

Se kerta kun melkein kuolin ulkomailla osa 2

Ecuador Rafting Mundial

Ecuadorissa mä melkein kuolin noin kymmenen kertaa. Mutta lasketaan ne kaikki yhdeksi, en mä niitä kaikkia jaksa tähän kirjotella. Oli tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä, huonokuntoisia busseja ja keskenään kilpaa ajavia bussikuskeja järkyttävän vaarallisilla vuoristoteillä, ryöstöjä sekä muuta pientä. Ai niin, ja vähän isompi kaasuisku nettikahvilaan, jossa mä sillä hetkellä chattailin. En mä edes muista niitä kaikkia enää. Mutta pahin tapaturma mulle sattui eräällä viikonloppuretkellä.

Oltiin kaveriporukan kanssa Puerto Quitossa tutustumassa ekoturismiin. Keräiltiin kaakaopapuja ja ihmeteltiin viidakon luontoa eräällä tilalla. Meillä oli pari paikallista opasta, jotka lupasivat viedä meidät joelle kokeilemaan koskenlaskua. Joo, kuulostaa ihan sikahyvältä idealta, eikö?

Mä en ollut sitä ennen koskaan kokeillut koskenlaskua minkäänlaisella paatilla. Ajattelin, että meillä on varmaan joku iso kumivene ja se joki on varmaan joku pieni virta. No ei ollut isoa kumivenettä. Meillä oli traktorin sisärenkaista puhalletut ilmapatjat eli ecuadorilaiset kumiveneet, jokaisella omansa, ja päälle puettiin pelastusliivi ja käteen annettiin airo. Siinä meidän varustus. Ei kypäriä. Joki sen sijaan oli iso, Rio Blanco. Koosta huolimatta sen virta näytti lempeältä, joten en mä vielä alkuvaiheessa ollut ollenkaan huolissani.

Oltiin melottu varmaan kymmenisen minuuttia kun ensimmäinen vesiputous tuli vastaan. Seurasin miten edellämenevien kavereiden kumiveneet lähtivät kulkemaan kovempaa vauhtia, eikä meidän amatöörien ohjausyritykset siinä vaiheessa enää auttaneet. Se koski ei ollut mikään loiva joenuoma vaan kivikko, jossa tuli täytenä yllärinä noin metrin pystysuora vesiputous. No, siitä suurin osa porukasta selvisi kaatumatta. Aloin kuitenkin hiukan huolestua ja kysyin oppaalta oliko tämä pahin putous tässä joessa. Ei kuulemma ollut.

Matka jatkui ja pian mä jo kuulinkin seuraavan kosken. Mä en rehellisesti sanottuna tiedä miten korkea se oli, mutta mutta vähintään pari-kolme kertaa niin iso kuin edellinen. Mä näin miten muut mun edelläni meni siitä alas ja kaatuivat paatteineen, mutta mä en voinut tehdä enää mitään. Sinne mäkin sukelsin, ja tipahdin samantien omasta traktorinrenkaastani. Pyörin siellä putouksen alla olevassa pyörteessä kuin olisin ollut pesukoneessa. Pahinta siinä oli, että mä en tiennyt missä päin on pinta. Joka puolella näkyi vain kirkasta valkoista vaahtoa. Sitten kopsautin polveni kiveen ja tiesin heti, että nyt sattui. Onnistuin jotenkin saamaan kiinni jostakin oman lauttani narusta, ja vedin itseni sitä kohti. Pulpahdin pintaan, mutta olin edelleen pää siellä kumirenkaan sisällä kun virta alkoi viedä mua huimaa vauhtia eteenpäin siinä koskessa. Olin sentään päässyt pois siitä pyörteestä, mutta seuraavaksi mun piti väistellä kiviä. Sain käännettyä itseni menemään jalat edellä siinä virran mukana ja lopulta se hieman rauhoittui. Opas souti omalla kumiveneellään lähemmäs ja kysyi pääsenkö takaisin veneeni kyytiin. Sanoin, että löin polveni aika pahasti. Se totesi, että meillä on vielä noin kolmen tunnin matka jokea eteenpäin, ja muuta tietä pois ei ole. Se tunne, kun olet juuri selvinnyt hirveästä tilanteesta ja tajuat samantien, että pahin ei ehkä vielä olekaan ohi.

Ei auttanut muu kuin kiivetä takaisin paatin kyytiin ja jatkaa matkaa. Pieniä koskia oli siellä täällä, mutta mitään dramaattista ei hetkeen tapahtunut. Kunnes mun lauttani otti ja osui terävään kiveen ja räjähti. Sinne mä pulahdin taas, siihen valtavaan jokeen. Uin joen törmälle ja roikuin jossain liaaneissa, jossa heilutin kättäni muille ja huusin, että tarvitsen vähän jeesiä. Eräs saksalainen nainen, joka sattui olemaan lääkäri, tuli ottamaan mut oman kumirenkaansa kyytiin. Mä pelkäsin joka ainoaa kiveä ja vesiputousta ihan hirveästi. Näin jonkun ison otuksen vedessä vähän matkan päässä oli ihan varma, että nyt siellä on anakonda. Anakondat toki asustivat siinä joessa, mutta se elukka, jonka mä olin nähnyt, oli jonkinlainen jokikoira, el perro del aqua. Tai niin mulle väitettiin. Yhtään ei helpottanut tietää, että siinä joessa uiskentelee vaikka minkälaisia isoja otuksia. Loppumatkan mä rukoilin, ettei meidän kumivene räjähtäisi.

Viimeisessä koskessa oli vielä hirmuisen iso kivi ja sen edessä vesipyörre, jonne me jäätiin yksi toisensa jälkeen jumiin. Kukaan ei kuitenkaan onneksi siinä kohdassa kaatunut lautallaan. Se pyörre näytti siltä, että olisi oikeasti ollut kohtalokasta. Päästiin kaikki rantautumaan. Mun polvi oli aika kipeä. Se lääkäri tutki sen totesi, että siinä ei ole pahasti nestettä, joten selvisin vain säikähdyksellä. En saanut jalkaa taitettua moneen päivään, ja seuraavat viikot kävely oli tosi tuskaista. Mutta mä olen todella onnellinen, etten siinä tilanteessa ollut lyönyt kiveen päätäni.

Matkalla Puerto Quitosta takaisin Quitoon mä pääsin bussissa kipeän jalkani kanssa istumaan, mutta bussi tuli ihan täyteen ihmisiä ja suurin osa joutui seisomaan käytävällä sen noin neljän tunnin matkan ajan. Eräässä kohdassa sitten bussi pysähtyi ja ihmiset näyttivät kurkkivan ikkunoista eteen ja oikealle, sinne puolelle, jossa oli ihan jumalaton pudotus vuorenrinteeltä alas rotkoon. Kysyin mun vieressä seisovalta tyypiltä mitä siellä tapahtuu. ”Se caio”, se sanoi ja mulla kesti hetki tajuta, että joku auto oli juuri ajanut tieltä ulos. Ristit tien varressa sai aika konkreettisen merkityksen sillä hetkellä.

Viikkoja myöhemmin törmäsin siihen meidän jokioppaaseen Quitossa ja se kertoi mulle innoissaan miten oli ostanut uusia juttuja sitä jokiseikkailua varten. Mä ajattelin, että ehkä se on hommannut kypäriä. Mutta ei. Sillä oli muovikassi täynnä hanskoja. Voi niitä onnellisia, jotka pääsevät Rio Blancolle hanskat kädessä. Eihän niillä ole hädän päivää.

Pari päivää myöhemmin mentiin kavereiden kanssa katsomaan koskenlaskun MM-kisoja jonnekin Amazonin alkulähteille, pikkukylään nimeltä El Chaco. Sinnekin oli hirmuinen matka, piti matkustaa monta tuntia bussilla ja sitten vielä liftata ja kävellä, ennen kuin päästiin perille. Se joki vasta oli hurjan näköinen. Katseltiin miten ne tyypit kaatuilivat ihan oikeiden kumiveneiden kanssa niihin kosken pyörteisiin. Kun kisat oli ohi, liftattiin pois sieltä joelta venäläisjoukkueen kuorma-auton kyydillä. Luin myöhemmin uutisista, että ne venäläiset oli voittaneet kultaa. Ilmankos ne olivat vielä hengissä.


Se kerta kun melkein kuolin ulkomailla osa 1

Matkustelu voi joskus olla todella vaarallista. Mulla on ollut muutama läheltä piti tapaus elämäni aikana. Ei ne enää pyöri mielessä, mutta sen verran läheltä liippasi, että jonkun aikaa näin painajaisia. Ja etenkin näin jälkikäteen hirvittää.

Ensimmäinen tapahtui au pair -aikoina Madridissa. Mutta tämä nyt ei sinänsä ole yllätys. Näyttäkää mulle yksikin au pair, joka ei ole meinannut kuolla.

Meillä oli Madridissa tosi kiva au pair -jengi, jonka kanssa hengattiin aina niinä vähinä vapaa-ajan hetkinä kaupungilla, muun muassa Retiro-puistossa. Meillä oli tapana treffata lauantai-iltaisin kavereiden kanssa jossakin irkkupubissa Puerta del Solin lähellä ja lähteä siitä sitten milloin minnekin juhlimaan.

Eräänä lauantaina mä olin jälleen matkalla irkkupubiin tapaamaan kavereita. Olin ajoissa eikä mulla ollut mikään kiire. Olin tullut bussilla keskustaan ja Solilta ajattelin kävellä pubiin. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, kuten niillä kulmilla aina. Mä pysähdyin liikennevaloissa jalankulkijoiden punaiseen valoon monien muiden jalankulkijoiden kanssa ja seisoin aloillani.

En muista tarkalleen juuri sitä hetkeä, olinko kiinnittänyt huomioni keskellä vilkasta liikennettä puhelimeeni vai olinko muuten vaan muissa maailmoissa. Joka tapauksessa mun katse oli suunnattu alaspäin, ei siihen liikennevaloon. Mutta muistan tasan tarkkaan mitä tapahtui kaksi sekuntia myöhemmin. Joku mies käveli mun ohitseni pitkällä askeleella, tönäisi hieman käsivarttani ja jatkoi siitä ohitseni tien yli. Luulin valon vaihtuneen vihreäksi ja lähdin itsekin kävelemään.

Siinä samassa kuulin kun auto jarruttaa todella kovaäänisesti ja tööttää ihan hulluna. Mut ohittanut mies otti pari juoksuaskelta tietä ylittäessään, mutta mä jähmetyin kuin peura siihen sen auton eteen ja tuijotin sitä autoa. Auto oli taksi ja sillä oli vauhtia ihan reilusti. Se kuski sai kuin saikin auton pysäytettyä ennen törmäämistä muhun, ja sillä se pelasti mun henkeni. Seuraavassa hetkessä mä pomppasin siitä tieltä pois taksikuskin huutaessa mulle pää punaisena ikkunasta. Kyllä hävetti! Mä säikähdin sitä tilannetta itse asiassa niin paljon, että aloin itkeä ja täristä aika lujaa sen jälkeen.

Mun ei missään nimessä ollut tarkoitus kävellä päin punaisia, luulin valon vaihtuneen kun se toinen jalankulkija kulki mun ohi. Syy on täysin itsessäni, en ollut tilanteessa ihan hereillä ja astuin ajotielle väärällä hetkellä. Mutta ne, jotka tarkoituksella kävelee päin punaisia, voisivat huomioida, että tällainenkin tapahtuma siitä voi seurata. Ja joku viaton pieni au pair voi vaikka kuolla.

Stay tuned, seuraava osa on oikeasti vähän hurjempi!


Mostarin sillalla Bosniassa

Mä olin teini silloin kun Bosnian sota päättyi. Riparilla puhuttiin Bosnian sodasta, ja kuunneltiin biisiä nimeltä Sarajevon kasvot. Mä en usko, että olen kuullut sitä biisiä ainakaan viiteentoista vuoteen, mutta silloin tällöin tuo Pekka Simojoen melodia pulpahtaa mun päähäni. Sarajevo on jäänyt mun mieleeni, ja se on yksi niistä monista kaupungeista, joissa joskus haluaisin käydä. Kun mä katselin matkakohdevaihtoehtoja ja suunnittelin äkkilähtöä Kroatiaan, niin siihen ostopäätökseen vaikutti ehdottomasti mahdollisuus päästä käymään Bosniassa. Mostarissa tosin vaan, ei Sarajevossa. Mutta historiansa puolesta erityisen mielenkiintoinen paikka sekin.

Bussimatka Bosniaan sisälsi melkoisen määrän rajanylityksiä, kun välillä käytiin jo Bosniassa, mutta sitten ajettiinkin taas Kroatiassa, ja sen jälkeen taas Bosnian puolella. Mutta matka ei ollut tylsä, koska oppaana oli huumorintajuinen tyyppi. Opas osasi hyvin selventää kroaattien, muslimien ja serbien lähihistoriaa sekä Mostarin osuutta sodassa. Mostarissa aluksi muslimit ja kroaatit taistelivat yhdessä serbejä vastaan, mutta serbien vetäydyttyä kroaatit ja muslimit taistelivatkin keskenään. Kaupungin kuuluisa vanha kaarisilta Stari most, joka aiemmin symboloi monikansallisuutta ja kansanosien rauhanomaista rinnakaiseloa, romahti kestettyään pitkään tulituksia. Bosnian kroaattiarmeija oli ampunut siltaa panssarivaunujen tykeillä toista päivää ennen kuin se antoi periksi. Tämä tapahtui vuonna 1993. Stari most rakennettiin uudestaan vuonna 2004, vanhan sillan tyyliä noudattaen. Mostari on muuten saanut nimensä vanhan sillan siltavahtien, mostarien mukaan.

Mostar Bosnia

Neretva-joki, joka Mostarin halki kulkee, on kauniin turkoosi. Istuin joen rannalla olevaan ravintolaan lounaalle, katselin voimakkaan virran pauhua ja kuuntelin läheisen minareetin rukouskutsua. Yhtäkkiä huomasin, kun joku hyppäsi sillalta veteen. Ilmeisesti uimahyppääjät keräävät turisteilta rahaa tempuillaan.

Mostar Bosnia

Päivä oli aurinkoinen ja lämpötilan puolesta tuntui siltä, että olisin voinut olla lähes missä tahansa turistikohteessa. Mutta monissa rakennuksissa Mostarissa on vieläkin seinät täynnä luodinreikiä. Oli hyvin helppo kuvitella kroaatit toiselle puolelle jokea ja muslimit toiselle puolelle. Sodat tuntuvat yleensä kovin kaukaisilta asioilta, mutta on paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet elämään sodan keskellä. Kuten mostarilaiset.

Kroatian helmi Dubrovnik

Tästä reissusta on jo pitkä aika, mutta vieläköhän mä muistaisin, missä sitä tuli viimeksi seikkailtua.

Yleensä lomat sujuu niin, että viimeistään paluulennolla iskee flunssa, joten ensimmäinen viikko tai kaksi loman jälkeen olisi oikeastikin loman tarpeessa. Tämä loma oli erilainen. Olin kipeänä jo ensimmäiset päivät kohteessa. Epäilen ekan päivän lounastani fetasalaattia, mutta toki saattaa olla, että olin napannut jonkun noroviruksen jo koti-Suomesta.

Se oli mun kolmas oksennustautini puolen vuoden sisällä, joten suolakeksien hamstraamisesta oli jo tullut rutiini ja mulla sattui olemaan huoneessa ihan riittävästi eväitä ja vettä. Ja onneksi mä en majoittunut missään hostellissa, vaan kahden tähden hotellissa, jonka huoneeseen kuului oma kylppäri. Kannatti maksaa siitäkin luksusesta.

Olin pitkästä aikaa reissussa yksin ja ilman G Adventuresia, joten päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni Aurinkomatkoja. Siihen oli syynä lähinnä äkkilähdön hinta. Mutta en sanoisi, että tämä jää välttämättä mun viimeiseksi aurinkomatkakseni. Olin oikein tyytyväinen reissun retkiin, lentoihin, hotelliin ja lentokenttäkuljetuksiin. Lisäksi olin yllättynyt miten moderni ja toimiva appi Aurinkomatkoilla oli. Sen karttaa pystyi käyttämään offlinessa ja oppaat vastasivat chatissa näppärästi mun kyselyihin siitä monelta mun pitää bussipysäkille retkiä varten suunnata. Jestas, ehkä musta tulee vanhemmiten joku pakettimatkalainen.

Olin valinnut kohteekseni Dubrovnikin, koska halusin käväistä Montenegrossa ja Bosniassa siinä samalla. Ja ihan hyvä, että olin noita retkiä suunnitellut. Dubrovnik sinänsä oli melko pieni paikka, jos ja kun ei tykkää löhötä auringossa seitsemää päivää viikossa 24/7. Tai edes viittä, kun pari päivää menee kylppärissä. Shoppailumahdollisuudet Dubrovnikissa on olemattomat, ja sitä samaa ylihintaista turistikrääsää löytyy joka kaupasta. Mutta kaunis kaupunki Dubrovnik kyllä on, ja erityisesti merenelävät mainioita ravintolassa kuin ravintolassa. Fetasalaatista en ole ihan niin varma.

Kroata Dubrovnik

Suomalaisia saapui mun kanssa samalla lennolla koko koneellinen, ja muistaakseni niitä lentoja Helsingistä taisi olla useampia päivässä. Kaupungilla ei siis päässyt eroon muista suomalaisista. Ilmeisesti Kroatia on uusi Kanariffa. Jo menomatkalla koneessa mä bongasin erään pariskunnan, joka näytti siltä, että loma kuluu varmasti enimmäkseen omalla terdellä viinaa kitaten. Niin se oli myös mennyt, koska paluumatkalla pariskunnasta vain toinen selvisi takaisin Suomeen. Diabeetikko oli viety ambulanssilla sairaalaan, jonne se jäi sen toisen puoliskon palatessa kotimaahan. Melko onnistunut loma siis niilläkin.

Mä majoituin Dubronikissa Lapadin alueella ja se oli ihan nappivalinta. Sieltä pääsi kulkemaan vanhaan kaupunkiin kätevästi ja edullisesti paikallisbussilla, ja Lapadin kauniit rannat taas oli kiva kiertää kävellen. Sen alueen ravintoloista mä tykästyin erityisesti meksikolaiseen Chihuahuaan ja Pantaruliin, jonne tosin kannattaa tehdä pöytävaraus. Vanhassa kaupungissa suosittelisin sellasta mestaa kuin Poco Loco. Ei hullumpi. Mitään superedullista ravintolaruoka ei Dubrovnikissa paikalliseen hintatasoon nähden ollut, mutta palvelulle antaisin kaikissa paikoissa täydet pisteet. Ihanan virkistävää verrattuna esimerkiksi Espanjan tai Saksan isoihin kaupunkeihin, jossa ei turisteja juuri arvosteta.

Kroatia Pantarul

Dubrovnikin vanhassa kaupungissa kiertelemisen ohessa oli ihan kiva lähteä välillä katselemaan maisemia hiukan ylempää. Mä en lähtenyt urheilemaan vaan hyppäsin köysijunaan, joka oli yllättävän uudennäköinen vimpain. Huipulla sitten hiukan reippailin ja sen jälkeen istuskelin maisemaravintolassa. Viereisessä pöydässä, vielä paremmalla maisemapaikalla, istui neljä aasialaista, jotka näpyttelivät kännyköitään etunojassa koko ajan. Toivoin, että ne olivat saaneet wifin käyttöönsä ensimmäistä kertaa elämässään sen sijaan, että se kännykkä nenän edessä mahdollisesti oli niiden normaali matkailumoodi. Itse kullekin tekisi välillä hyvää olla hetken aikaa erossa puhelimesta, mutta joillekin vielä enemmän kuin toisille.

Kroatia Lokrum

Seuraavaksi mä otin sitten suunnaksi Lokrumin saaren, koska se näytti kivan vehreältä paikalta tuolta ylhäältä käsin. Ja kivaa oli vaihteeksi myös risteillä merellä kaupungin siluettia katsellen. Lasipohjavene kuulostaa jotenkin tosi hasardille kulkupelille, mutta perille silläkin päästiin. Yhtään kalaa tai mitään muutakaan vedenelävää ei näykynyt, kirkkaasta vedestä huolimatta, joten se paatti oli vähän turha valinta siinä mielessä.

Jos ravintoloissa oli erinomaista palvelua, niin ei mun kahden tähden hotelli hävinnyt niille yhtään, päinvastoin. Retkille piti opaschatin mukaan olla pysäkillä valmiina lähtemään jo klo 7 aamulla, joten se tarkoitti sitä, etten ehtinyt kahdeksalta alkavalle aamupalalle. Mutta kun kysyin respasta olisiko mun mahdollista saada jotain pientä evästä aamulla mukaani, yllätyin kun ne ilmoittivat heti, että onnistuu tietenkin. Ja aamulla kun bussipysäkillä eväskassia tutkin, odotin siellä olevan jonkun kämäsen kolmioleivän. Mutta sieltä löytyi pari sämpylää, keitetty kanamuna tuorekelmuun käärittynä, pari hedelmää, vettä ja trippimehu. Hymyilin erityisesti sille kanamunakäärölle. Kyllä näillä eväillä jaksaa bussissa istuskella.

Retkistä lisää myöhemmin!

Kroatia

Villien prezewalskinhevosten jäljillä

Kun palattiin Tereljin kansallispuistosta kaupunkiin, poikettiin matkalla pienellä Tsinggis Khanin muistomerkillä.

Siellä oli paljon ihmisiä ja mua alkoi ahdistaa se paluu kaupunkiin ja väenpaljouteen. Meillä oli vielä pari päivää aikaa Ulan Batorissa, mutta mä kyselin meidän oppaalta Egiltä mitä kivaa Mongoliassa voisi vielä tehdä ennen kotiinpaluuta. Osa porukasta lähti suoraan lentokentälle, ja osa, kuten mun saksalainen kaverini, lähti riippuliitämään kaupungin laidalle. Mutta mä en oikein innostunut kummastakaan.

Toinen matkalla olleista amerikkalaisista, Mary, intoili prezewalskinhevosista, ja mä yllätyin, kun kuulin Egiltä, että niitä on mahdollista nähdä villinä ja vapaana Hustain kansallispuistossa vain muutaman tunnin ajomatkan päässä Ulan Batorista. Sinne siis! Egi järjesti pari kaveriaan meille kuskiksi. Ne hakivat meidät aamukympiltä hotellista ja ylläripylläri, että pojat ei puhuneet sanaakaan englantia. No, ei muuta kuin kyytiin, eiköhän ne tiedä minne ollaan menossa. Kuunneltiin matkalla mongolialaista räppiä ja Despacitoa, sekä poikettiin supermarkettiin ostamaan vähän eväitä mukaan. Matkalla pojat osoittelivat innokkaasti keltaista peltoa ja mä otin siitä kuvan vaan, jotta ne hiljeni. En tiedä mitä ihmeellistä siinä rypsipellossa olisi pitänyt nähdä.

Noin kolmen tunnin ajon jälkeen tultiin perille Hustain portille. Me käytiin Maryn kanssa maksamassa sisäänpääsymaksut puistoon ja hakemassa kartat mukaamme. Teitä ei mennyt siellä montaa eikä kuskit karttaa kaivanneet, mutta meistä oli ihan kiva katsella missä mennään. Ja mehän mentiin. Ajettiin ja ajettiin ja ajettiin. Eikä hevosista näkynyt vilaustakaan paria lantakasaa lukuunottamatta. Tultiin jollekin vanhalle hautausmaalle, jolla varmaan oli mielenkiintoinen tarina kun pojatkin nousivat autosta ottamaan kuvia. Mutta ei ne meille mitään pystyneet kertomaan eikä Egiinkään saatu yhteyttä, kun ei puhelimissa ollut taaskaan kenttää. Kartan mukaan oltiin jo ihan toisessa päässä Hustain puistoa.

Matka jatkui ja me syötiin välillä energiapatukoita. Tässä kansallispuistossa ei paljon puita näkynyt, joten mä en juonut ihan niin paljon vettä kuin olisi ehkä pitänyt. En halunnut juosta pissalla ulkona, kun mitään näkösuojaa ei autoa lukuunottamatta ollut. Me ilmeisesti myös eksyttiin, koska yhdessä vaiheessa meidän kuskit pysähtyivät erään jurtan luo ja kyselivät ajo-ohjeita. Tai sitten ne kysyivät onko niitä hummia näkynyt jossakin.

Mä muistan miten mä olin 7-vuotiaana luokkaretkellä Korkeasaaressa ja näin siellä prezewalskinhevosia. Se laji itseasiassa ehti jo hävitä luonnosta, mutta nämä Mongoliaan istutetut villihevoset polveutuvat Euroopan eläintarhoissa olleisiin kantoihin. Mä olen itseasiassa aina tuosta Korkeasaaren visiitistä lähtien kuvitellut, ettei prezewalskinhevosia elä enää luonnossa. Hustain kansallispuistossa oli pieni museo, jossa kerrottiin puiston eläimistöstä ja prezewalskinhevosen historiasta. Prezewalskinhevonen poikkeaa DNA:taan nykyhevosesta, mutta ei ole sen esi-isä. Se on siis kokonaan eri laji kuin tavallinen hevonen. Nykyisinkin se on erittäin uhanalainen laji, vaikka uudelleenistutus esimerkiksi Mongoliaan on onnistunut.

Kun hevosia ei näkynyt, me ilmeisesti päätettiin mennä omia polkuja ja lähdettiin sillä sedanilla offroadille. Ajeltiin siis ihan ilman minkäänlaista tietä siellä nummilla ja välillä aika jyrkkiäkin rinteitä. Punainen hiekka vain pöllysi. Pojat olivat ilmeisesti päättäneet löytää ne hevoset. Me katseltiin kelloa, sillä se oli jo kolme ja Mary oli lähdössä vielä samana iltana paluulennolleen. Oltiin aika pettyneitä, ettei ehkä nähdäkään niitä hevosia. Kaiken tämän ajelun jälkeen.

Jatkettiin matkaa, ajeltiin edelleen offroadia, isoja kiviä väistellen ja vuorenrinteitä kivuten. Mua alkoi vähän pelottaa, mutta ilmeisesti meno huippasi välillä myös kuskeja, koska ne pysähtyivät ja nousivat autosta katselemaan parempaa tai loivempaa reittiä. Tai sitten ne katselivat mikä olisi vielä hurjempi polku, mihin nämä kikattavat hullut turistit voisi viedä. Meillä oli ihan leppoisaa näiden kavereiden kanssa, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Välillä pohdittiin Maryn kanssa, että mitä jos auton rengas hajoaa johonkin kiveen ja sitten ollaan siellä ilman matkapuhelinverkkoa. Hustai ei ole ihan sama kuin Korkeasaari.

Lopulta se odotettu hetki koitti ja ihahaat tulivat näkyviin. ”Takhei”, meidän oppaat totesivat. Ne olivat kaukana vuoren rinteellä, pieni lauma kellertäviä hevosia. Zoomattiin niitä kameralla ja todettiin, että siellä se lauma nyt on. Aivan selvästi prezewalskinhevosia. Oli henkeäsalpaavaa nähdä luonnossa sellainen laji, joka on sieltä jo kertaalleen hävinnyt.

Tämä oli mulle hyvä opetus siitä, että vaikka kuinka inhoan eläintarhoja ja niiden eläimille tarjoamia pieniä oloja, eläintarhat tekevät myös tärkeää työtä. Ne eivät pelkästään opeta lapsille maapallon monimuotoisuudesta, vaan voivat jopa pelastaa jonkin lajin sukupuutolta.

Päästiin vihdoin kotimatkalle ja Mary ehti kuin ehtikin paluulennolleen. Mä pyysin kuskeja tiputtamaan mut irkkupubi Grand Khaniin drinksuille Egin ja muun porukan kanssa. Egi ihmetteli miten meillä näin pitkään meni, sillä se oli ohjeistanut kavereitaan vaan ajamaan meidät Hustaihin ja pienen kierroksen jälkeen takaisin. Enpä osaa sanoa, mutta olen pirun iloinen, että pojat otti homman tosissaan ja löysivät meille ne hevoset.

Nomadien matkassa Mongoliassa

Mä olin kehunut G Adventuresia mun kaverille niin paljon, että tässä Mongolian reissussa mua jännitti eniten se, onko meillä onnistunut reissu ja tykästyykö frendikin tähän touhuun. Ja koska reissun onnistumiseen vaikuttaa hyvin suuresti se millä porukalla ollaan menossa, jännitti se matkakumppaneiden tapaaminen enemmän kuin koskaan.

Kun me ensimmäisenä iltana hotellissa treffattiin meidän paikallinen opas ja reissukaverit, mä yllätyin erityisesti siitä, että matkassa mukana oli kolme islantilaista ja yksi turkkilainen. En ole koskaan ennen törmännyt niihin kansallisuuksiin G Adventuresin reissuilla. Lisäksi meidän porukkaan mahtui pari jenkkiä, yksi britti ja yksi puolalais-kanadalainen. Sekä tietysti me, suomalainen ja saksalainen. Katselin jengiä aloituspalaverissa ja ajattelin, että se turkkilainen sisustussuunnittelija punaisine kynsineen tulee vielä olemaan vaikeuksissa maaseudulla härkävankkureiden ja jurttien keskellä.

Mutta hienointa on huomata olleensa väärässä jonkun ihmisen suhteen. Eikä koskaan pitäisi tuomita ketään ulkonäön perusteella. Heräsin nimittäin eräänä yönä jääkylmässä jurtassa siihen, että tämä turkkilainen sisustussuunnittelija nousi ylös sängystä, asteli kaminan luo ja alkoi puhaltaa liekkiä sinne lisättyihin puihin, jotka vain savusivat melkein sammuneen hiilloksen päällä. Se sai tulen syttymään ja savuntulo kaminasta jurttaan lakkasi. Se nainen periaatteessa pelasti mun henkeni.

Meidän reissu alkoi sillä, että hypättiin bussiin, jolla ajettiin Tereljin kansallispuiston alueelle. Seuraavaksi rinkat lastattiin härkävankkureihin, jotka olivat tulleet hakemaan meidät ensimmäiseen leiriin. Matkalla leiriin ylitettiin joki, ja tuntui siltä kuin oltaisiin hypätty ajassa parisataa vuotta taaksepäin. Hyvästi sähkö.

Koko reissun ideana oli siis siirtyä joka päivä nomadien leiristä toiseen, opetella heidän perinteisiä tapojaan ja juoda vodkaa. Tai no, ei se matkakuvaus ehkä ihan tuollainen G Adventuresin saitilla alunperin ollut, mutta mitä muuta tekemistä Mongoliassa muka on?

Mä mietin millaiset vieroitusoireet puhelimen menettämisestä tulee, mutta mun stressaantuneelle mielelle teki vain ja ainoastaan hyvää olla ilman sähköpostia ja sosiaalista mediaa hetken aikaa. Mulla ei ollut edes rannekelloa mukana, joten mä en koskaan tiennyt mitä kello on. Seurasin vain muita lounaalle tai illalliselle, silloin kun niiden aika oli. Syksy oli Mongoliassa parhaimmillaan, joten enimmäkseen mä vain ihmettelin mielettömän kauniita maisemia.

Nomadiperheet valmistivat meille ruokaa, mutta me yritettiin auttaa päivän askareissa parhaamme mukaan. Joka päivä käytiin keräämässä risuja iltanuotiota varten ja yhdessä leirissä ”autettiin” lypsämään lehmät. Voi lehmäparkoja. Yksi perhe omisti kanoja ja ne piti pyydystää ennen talvileiriin siirtymistä. Kas siinäpä kiva ohjelmanumero pöllöille turisteille. Mutta me saatiin ne kanat kiinni, ja sitten se perheen isäntä hyppäsi naapurinisännän, 2-vuotiaan tyttärensä ja sen kanalaatikon kanssa mopon selkään ja lähti viemään niitä kanoja talvileiriin. Vanhemmat lapset joutuivat asumaan viikot poissa kotoa koulun takia, mutta nämä nuoremmat lapset olivat meidän ilona muutamassa perheessä. Yksi kuriton poika sai kerran aikamoisen läimäytyksen takapuolelleen, joten kovin vapaata kasvatusta ei täällä näytetty suosivan.

Meillä oli päivittäin kaikenlaisia aktiviteetteja, perheet opettivat meille mm. jousiammuntaa, juuston ja vodkan tekemistä maidosta ja härkien valjastamista. Tokaan leiriin me matkattiin vuorten yli hevosilla, ja mä pelkäsin sitä ihan hulluna etukäteen. Mun polle osoittautui kuitenkin ihan rauhalliseksi oriksi, vaikka nämä mongolialaiset hevoset ovat tavallaan puolivillejä, sillä ne elävät vapaana luonnossa silloin kun niillä ei ratsasteta. Aina kun me oltiin liikkumassa ratsain, perheille piti kertoa edellisenä päivänä, jotta ne ehtivät etsimään hevoset ja ottamaan ne kiinni. Meidän pisin ratsastusvaellus kesti reippaalla vauhdilla joku nelisen tuntia, joten sen päivän iltana tiesi kyllä ratsastaneensa.

Meidän sekalainen porukkamme osoittautui todella hauskaksi jengiksi. Mä tulin hyvin toimeen meidän oppaan kanssa, joka opiskeli kaivosalaa yliopistossa ja aikoi Rio Tintolle töihin. Islantilaiset olivat keskenään kavereita jo ennen matkaa, mutta puhuivat keskenäänkin englantia, jos joku meistä muista sattui olemaan lähettyvillä. Se turkkilainen ei osannut englantia juuri ollenkaan, mutta hyvin sekin viihtyi meidän kanssa. Iltanuotioilla laulettiin ja pelailtiin, muun muassa vuohenluilla pelattavaa shagaita. Kuultiin ja opittiin Mongoliasta niin paljon, että ihastuin siihen maahan ja sen värikkääseen historiaan.

Ilma maaseudulla vaikutti paljon paremmalta hengittää. Ruoka oli samantyylistä kuin jo Ulan Batorissa maistettiin, paitsi yksinkertaisempaa ja lihapitoisempaa. Kolmesta kasvissyöjästä tuli kuusi viikon loppuun mennessä, kun lihakiintiö alkoi tulla muillekin kuin kasvissyöjille täyteen. Suihkuja tai saunaa ei tunnettu missään, mutta mä hyppäsin yhden islantilaisen ja meidän oppaan kanssa jääkylmään jokeen uimaan ja pesemään hiukseni puolessa välissä viikkoa. Kuivashamppoo ja kosteuspyyhkeet olivat kaikkien uudet ystävät. Vessat olivat puuceen tyylisiä hökkeleitä, paitsi että yleensä niissä oli vain kaksi lankkua lattiana ja reikä niiden välissä. Välillä niissä ei ollut ovia ollenkaan. Joillekin vessat olivat isompi ongelma kuin toisille, mua ne eivät häirinneet, mutta kyllä mäkin toivoin, ettei öisin tarvitsisi lähteä vessaan. Ne kun eivät yleensä olleet ihan leirin vieressä, ja niitä härkiä, lehmiä, jakkeja ja muuta karjaa laidunsi usein leirin ympärillä ja vessamatkan varrella.

Mä en olisi halunnut palata takaisin kaupunkiin ja normaaliin elämään. Elämä Tereljissä oli niin yksinkertaista ja rauhallista. Oli hienoa kuulla miten G Adventuresin reissaajien matkakohdevalinta vaikutti juuri näiden ihmisten elämään. Tämän turistien majoittamisen takia perheet pystyivät jatkamaan vanhaa elintapaansa eikä niiden tarvinnut muuttaa jurttansa kanssa kaupungin laitamille töitä etsimään. Perheet olivat jopa onnistuneet investoimaan isompaan karjaan ja useampiin jurttiin meidän turistien takia. Suosittelen siis tätä matkaa lämpimästi teillekin. Kuivashampoota ja babywipeseja vaan reppuun ja menoksi!

Saasteinen, saasteisempi, Ulan Bator

Koska mä en ole pitkään aikaan kirjoitellut blogiin, mulla on vähän matkatarinoita rästissä. Sairasloman lisäksi mä olen nimittäin ehtinyt myös lomailemaan. Silloin kun on väsynyt, on tosi vaikeaa edes ajatella matkustamista. Mutta sitten kun saa aikaiseksi lähteä, tekee se matka tosi hyvää. Etenkin jos on ilman puhelinta ja sähköä jossain Sisä-Mongoliassa.

Mä olen halunnut käydä Ulan Batorissa siitä lähtien kun olin Kiinassa vaihtarina 2000-luvun alkupuolella. Meillä oli vähän suunnitelmissa tulla Trans-Siperian junalla Pekingistä Moskovaan vaihdon päättyessä, mutta se ei sitten onnistunutkaan Sarsin iskiessä maahan. Suomeen lentäessäni katselin Austrian Airwaysin koneessa omalta ruudultani koneen alla olevan maisemakameran kuvaa juuri silloin kun lennettiin Ulan Batorin yli ja ajattelin, että tuonne palaan joku päivä.

Viime vuonna vihdoin pääsin Mongoliaan. Treffasin mun saksalaisen kaverin Moskovan kentällä, josta me jatkettiin yhtä matkaa Ulan Batoriin. Aeroflotin lento laskeutui Ulan Batoriin aamutuimaan ja me käytiin ensimmäiseksi vaihtamassa rahaa lentokentällä palvelevassa pankissa, Mongolian valuuttaa kun ei kovin helposti pysty muualla vaihtamaan. Sovittiin taksikuskien kanssa hinta kyydistä hotellille ja lähdettiin viemään rinkat sinne. (Rasti seinään, me bisnesihmiset nimittäin todellakin oltiin reissussa rinkkojen kera. Tätä ei tapahdu usein. Eikä toiste.)

Puma-Imperial -hotelli vaikutti oikein siistiltä, mutta samaa ei voinut sanoa Ulan Batorista. Ulan Bator on yksi maailman kylmimmistä ja saasteisimmista kaupungeista. Lämpötila oli vielä ihan siedettävä eli syksyinen, mutta hiilivoimalat tupruttivat kaupungin ympäristössä jo nyt sen verran, että mua alkoi heti yskittää ja kurkkua kirveli. Millainenkohan se ilmanlaatu on talvella?

Me oltiin kaverin kanssa molemmat vähän huonosti valmistauduttu tähän reissuun. Kaveri oli ollut tosi kiireinen töissä ja mä olin keskittynyt lähinnä Röllin sairasteluun. Puma Imperialissa me sitten kyseltiin hotellin vastaanotosta, että mitä meidän kannattaisi ekana päivänä kaupungissa tehdä. Hotellin reipas vastaanottovirkailija ehdotti, että voidaan vuokrata taksi päiväksi ja se kuski voi viedä meidät tärkeimmille nähtävyyksille ja johonkin kivaan lounaspaikkaan sitten myöhemmin. Tingittiin hetken aikaa hinnasta ja sitten vastaanottovirkailija soitti meille taksin. Kävi ilmi, että se taksi ei varsinaisesti ollut taksi, vaan hotellin respan veli, joka ei osannut sanaakaan englantia. No, eipä se meitä haitannut, joten kyytiin vaan.

Me käytiin läpi Ulan Batorin tärkeimmät nähtävyydet Zaizanin monumentilta Gandanin luostariin, mutta ei varsinaisesti opittu niistä mitään, kun meidän oppaan englanninkielentaito oli niin heikko. Välillä se soitti siskolleen hotellille, ja sisko tulkkasi meidän keskusteluja hetken aikaa englanniksi. Lounasaikaan se kuski vei meidät mongolialaiseen ravintolaan, jonne kutsuttiin se mukaan syömään. Se auttoi meitä ruokalistan ymmärtämisessä; moooo oli nautaa, bäääää oli lammasta ja iihahaa hevosta. Todennäköisesti siis. Tilattiin pöytä täyteen ruokaa ja maisteltiin kaikkea siitä hevosesta lähtien.

Illalla olikin sitten aika treffata G Adventuresin porukka, jonka kanssa vietettiin seuraava viikko nomadielämää Tereljin kansallispuistossa. Jätettiin haikeat hyvästi kunnon vessoille ja varastettiin hotellihuoneesta loput vessapaperit mukaamme. Me oltiin valmiina jurttaelämään.

Joulun tunnelmaa Lüneburgista

Mä oon taas kipeä! Sitä se antibioottikuuri tiesi, viimeisetkin vastustuskyvyn rippeet lähti ja flunssapöpö iski taas. No, mikäs tässä on lomalla lepäillessä. Pitäisi lähteä jouluksi pohjoiseen, mutta saa nähdä onko mulla tiedossa hiihtämisen sijasta pelkkää afterskitä.

Saksa on jäänyt taa, mutta mun piti vielä tulla mainitsemaan pari sanaa Lüneburgista. Kerrassaan hurmaava pieni joulumarkkinakaupunki! Lüneburgiin pääsee tosi kätevästi Hampurista junalla, ja näin joulumarkkinoiden aikaan se junamatka on hintansa väärti. Etenkin kun se ei normaalilla Hampurin julkisen liikenteen kausikortilla maksa mitään.

Me saatiin kavereiden kanssa koko päivä kulumaan Lüneburgissa. Shoppailumahdollisuudet oli siellä yllättävän hyvät, ja crepit ja wursti lehtikaalipedillä maistuivat glögin särpimiksi. Me hiljennyttiin hetken aikaa jopa kirkossa, kun ulkona seisoskellessa tuli vilu. Joulun tunnelma iski vihdoin meikäläiseenkin.

Lüneburg

Lüneburg

Lüneburg

Lüneburg

Pitäkää kiinni lentomatkustajan oikeuksistanne!

Sain äsken todella yllättävän sähköpostiviestin.

Muistatteko sen mun hiukan epäonnisen matkaanlähdön silloin elokuussa, kun olin menossa Springsteenin keikalle Zurichiin? Lyhyesti: Mun aamulento Eurowingsillä peruttiin ja mä jonotin tajuttoman ajan palvelutiskille, jossa mut näppärästi sijoitettiin iltapäivän Swiss Airin suoralle lennolle Zurichiin. Missasin siis lauantaipäivän Zurichissä, mutta en todellakaan missannut keikkaa, koska se oli vasta sunnuntaina. Reissu oli ihan mahtava, majoituin kaverin luona ja juhlittiin tuolla keikalla sen synttäreitä. Lisäksi muistelisin, että mun lennot maksoi vähemmän kuin keikkalippu eli se meno-paluu kustansi noin 80 euroa.

Koska mä satuin olemaan tietoinen lentomatkustajan oikeuksista korvauksiin viivästysten tai peruuntumisten kohdalla, ja mulla oli ehkä vähän tylsää toimistolla, kirjoitin reissun jälkeen lyhyen kirjeen Eurowingsille. Laitoin siihen vain, että noihin oikeuksiin vedoten pyytäisin hyvitystä yli 8 tuntia myöhästyneestä lennosta, tässä lentotiedot, yhteystietoni ja tilinumeroni.

Ajattelin silloin, että Eurowings ei mun kirjeelle korviaan lotkauta. Epäilin, etteivät ne vastaa ollenkaan, ja jos vastaisivat, ne varmaan vetoaisivat siihen tilalle annettuun Swiss Airin lentoon. Mun matkavakuutuskin olisi ehkä voinut korvata jotain, mutta rehellisesti sanottuna olin jo unohtanut koko jutun. Kunnes äsken avasin Eurowingsiltä tulleen sähköpostin. Siinä oltiin runoiltu pitkät pätkät kaikenlaista, mutta onneksi jaksoin lukea sen loppuun. Siellä lopussa nimittäin kiitos seisoi:

We will transfer the amount you mentioned (250,00 €) to the specified account within the next 10 days. We assure you that we will continue to work on our product and our processes to ensure future flights run smoothly from start to finish.

Ja näin musta on tullut matkabloggaaja, joka tienaa reissuillaan rahaa!

Cash