Hamburg Harley Days 2016

Mulle oli päivänselvää missä vietän juhannuksen tänä vuonna. Hampurin harrikkapäivillä oli hieman huono keli perjantaina ja lauantaina, ja lauantaina sattui vielä sellanen ikävä juttu, että yksi Fatboy varastettiin alueelta. Toivottavasti se pyörä löytyy. Sunnuntaina sentään aurinko helli koko jengiä ja paraati ajettiin kivassa kelissä.

Hamburg Harley Days

Hamburg Harley Days houkuttelee paikalle vuosittain kymmeniätuhansia motoristeja ja satojatuhansia katsojia. Paikallisten iloksi se lauantain sade tosiaan hiljensi pärinää, mutta sunnuntain loppuparaati oli sitten sitäkin äänekkäämpi. Viime vuonna lanseerattiin ”Respect for Hamburg” -kampanja harrikkapäivien osallistujille, ja tänäkin vuonna muistutuksia siitä näkyi Harley Villagessa ja tienvarsilla. Musta tämä viikon ajan jatkunut pärinä on ollut ihan mahtavaa ja kohottanut fiilistä kivasti viikonloppua kohden.

Hamburg Harley Days

Hamburg Harley Days

Mukana Harley päivillä oli Harley Davidsonin CEO Matthew S. Levatich ja varmasti kaikkien huomion keskipisteenä ollut legendaarinen Paul Teutul Sr Orange County Choppersista. Lauantaina Paul Sr tuomaroi HOGin Hamburg Chapterin järjestämää Ride-In Bike Showta Mönckebergstraßella, ja sunnuntaina se ajeli paraatin kärkijoukoissa. Mukanaan sillä oli kaksi näyttelypyörää, erittäin mielenkiintoisen näköinen Eragon Chopper sekä kuuluisa New York Fire Bike, joka on tehty tribuuttina niille 343 New Yorkin palomiehelle, jotka kuolivat 11.9. iskussa.

Hamburg Harley Days

Harrikoita silmänkantamattomiin

HHD4Perjantaina alkanut jatkuva pärinä ennakoi paljon katseltavaa viikonlopuksi, mutta mä en ole ikinä nähnyt niin paljon Harrikoita yhdessä paikassa kuin tänä viikonloppuna Hampurin Harley -päivillä. Kävelin varmaan 3 kilsaa enkä edes nähnyt sen pyöräparkin loppupäätä. Välillä oli viihde- ja tankkauspisteitä yleisölle, jota myös riitti melkoisesti. Bändit soitti hyvää rokkia ja tunnelma oli leppoisa.

Sportstereista ylivoimaisesti eniten bongasin Forty-Eight -mallia. Niitä todellakin riitti. Ja lähes kaikki vielä sillä perusmustalla värillä. Tykästyin itsekin siihen etu- ja takapyörältään tasapainoisen näköiseen pienitankkiseen designiin aikoinani, mutta nyt mä olen päässyt siitä ihastuksesta jo yli. Tänk kaad.

Keli ei lauantain osalta ollut motoristeille kovin suosiollinen, mutta aurinko porotti todella kuumasti sunnuntain paraatin aikana, joten sitä kelpasi katsella. Ihan vähän vaan tuli omaa pyörää ikävä!

Moottoripyörä on moottoripyörä..

HDViimeksi Suomessa käydessä ehdin avaamaan ajokauden hyvin kylmällä ajolenkillä ja vaihtamaan sen jälkeen pyörään moottoriöljyt. Akku oli tosin ehtinyt tyhjentyä pitkän talven aikana, joten ilman latausta pyörä ei käyntiin hyrähtänyt. Koska ajaminen jäi parin päivän visiitillä vain siihen öljynvaihtoon, pitää akkua latailla varmaan toistamiseen sitten kun vihdoin kesälomalla ajelemaan ehdin.

Täällä mun tekee mieli ajaa, etenkin kun harrikat päristelevät ohi. Mutta yhtään ei tee mieli tulla Suomeen moottoripyöräilemään. Mun mielestä tiet oli jo viime kesänä niin huonossa kunnossa, ettei siitä enää asfaltin kanssa huonommaksi pääse. Olin väärässä.

Lueskelin Trafin sivuilta yhtä vanhaa tutkimusta, vuodelta 2008, aiheesta, ja siinä todettiin jännä asia:

”Eräs huomionarvoinen seikka tuloksissa on, kuinka usein kuljettajat olivat raportoineet tien kuntoon liittyvät tekijät onnettomuuksien syynä – huomattavasti useammin kuin tutkijalautakuntien raporteissa kuolemaan johtaneiden onnettomuuksien syistä – ja kuinka usein esim. tiellä ollut irtomateriaali liittyi loukkaantumiseen johtaneisiin onnettomuuksiin.”

Suomeksi siis, kuolleet eivät ole olleet kertomassa onnettomuudesta eikä onnettomuustutkinta ole niissä tapauksissa nimennyt pääsyyksi tien kuntoa! Jo viime kesänä tästä aiheesta riehuessani totesin, että tien ollessa huonossa kunnossa kuskin huomio kiinnittyy aivan vääriin asioihin. Kun huomio kiinnittyy väärään asiaan eli tiehen, saattaa jokin muu asia jäädä havainnoimatta tai sen havainnoiminen hidastua merkittävästi. Eikö teiden kunnolle voisi vihdoinkin tehdä jotain?!

Mun kummipoikani, 1,5-vee, on tottunut näkemään harrikoita kotona ja naapurissa. Mamman luona kyläilessään poitsu näki ekaa kertaa siellä tallissa olevan vanhan moottoripyörän, joka ei ollut samaa merkkiä. Arvatkaa mitä se siihen sanoi?

”Skootteri!”

Kaatuminen

Pick-Nickissä oli ihanan lämmintä, etenkin ajovarusteet mukana. Kaveri ajelee tyytyväisenä shortseissa ja topissa meikäläisen vetäessä päälleen farkut, buutsit, ajotakin ja jopa hanskat. Ajaessa mun varustus toimii hyvin, mutta kävellessäni ravirataa ympäri alkoi varpaat hikoilla.

Kaveri tuli vahingossa testanneeksi varustuksensa suojauksen kaatamallaan pyöränsä hiekkakentällä. Se on ajanut moottoripyörää jo kymmenen vuotta, joten kaatumista ei voinut pistää edes aloittelijan piikkiin. Pyörän naarmuttaminen harmitti, mutta onneksi se onnistui jotenkin hyppäämään pois pyörän päältä ilman suuria naarmuja itselleen. Polvet, nilkka ja toinen käsi ottivat vain hiukan osumaa.

Mitä tästä opimme? Kaadu aina siellä, jossa on raavaita miehiä nostamassa pyörä pystyyn.

Miltä tuntuu ajaa harrikalla?

Niin paljon kuin mä tykkäänkin ajella porukalla kavereiden kanssa, yksin ajaminen on joskus melkoinen nautinto. Silloin kun perse ei puudu, hämähäkki ei kiipeile visiirissä, hanska ei ole huonosti tai päätä ei särje. Silloin kun aurinko paistaa mustaan visiiriin ja lämmittää nahkatakkia hienoisen tuulenvireen pitäessä kuitenkin lämpötilan ideaalina.

Harmaa asfaltti kiitää renkaiden alla ja hienoinenkin painonmuutos mutkassa riittää kallistamaan pyörää tien suuntaisesti. Avaimet heiluvat virtalukossa tuulen mukana ja vauhdin kasvaessa ilmavirta ottaa kiinni hartioihin ja kypärään. Ilman korvatulppia pyörän moottorin äänen kuulee kunnolla eikä oikeaa vaihdetta tarvitse hakea. Juuri tankatun pyörän bensan haju sekoittuu teiden varsilla kasvavien kukkien tuoksuun sekä kauempaa pelloilta ja maatiloilta tulevaan lannanhajuun.

Fyysisten tekijöiden kuten lämmön, ilmanvirran, tuoksujen ja äänen lisäksi harrikalla ajamisessa on jotain muutakin. Yksin ajaessa ei tarvitse sopia kenenkään kanssa minne ajetaan. Tie on avoinna. Mielessä voi pyöriä ajatus suunnasta, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Kun pienet valkoiset pilvet taivaalla näyttävät pysyvän paikoillaan, ei sadettakaan tarvitse pelätä. Ainoa asia, johon ajatukset keskittyvät, on ajaminen.

Harrikkaa ajaessa pää tyhjentyy kaikesta muusta ja asiat asettuvat oikeaan perspektiiviin. Aika menettää merkityksensä. Tärkeintä on juuri se hetki. Aistit terästäytyvät ja tiukemmat mutkat tuovat ajamiseen haastetta, joka tuntuu siltä, kuin elämä virtaisi joka sisäänhengityksellä enemmän ja enemmän keuhkoihin. Vartalo ohjaa pyörää hienovaraisin liikkein lähes automaattisesti. Silmät tarkkailevat muuta liikennettä, tietä ja teiden pientareita, mutta kypärän sisässä on yksin oman päänsä kanssa, miltein näkymättömänä muulle maailmalle. Ilmavirta suhisee. Hymyilyttää. Ihminen on onnellisimmillaan harrikan selässä.

Taivaassa tavataan

Teki mieli pysäyttää pyörä tien varteen, heittää hanskat lepikkoon ja jatkaa matkaa kävellen. Niin kovin otti päähän. Viime kesänä ajattelin, etteivät tiet enää sen huonommassa kunnossa voi olla. No, voivat.

Ajamisesta häviää nautinto siinä vaiheessa kun kaikki keskittymiskyky menee kuoppien tuijotteluun, väistämiseen ja hidastamiseen, eikä siltikään tiedä milloin vastaan tulee sellainen monttu, että se oli sitten siinä. Lisäksi kaikki muut asiat kuten pihoista tielle kääntyvät autot, tietä ylittävät fasaanit ja ojien yli hyppivät peurat jäävät aivan liian vähälle tarkkailulle.

Ajaessa pitää aina huomioida tien kunto ja sovittaa vauhti siihen ja keliolosuhteisiin sopivaksi. Reitin valintakin tehdään tietysti sen mukaan, mitä kokemus teiden kunnosta kertoo. Mutta nyt ollaan jo siinä pisteessä, että valittavana on joko huonokuntoisia tai erittäin huonokuntoisia teitä. Että turvallista matkaa vaan kaikille motoristeille.

Kypäräkirkko

Kaveri oli bongannut Somero-lehdestä kirkollisista ilmoituksista kypäräkirkon ja kysyi olenko mä menossa muiden motoristien kanssa sinne. Eikö se motoristikirkko järjestetä aina Liedossa? Luettiin ilmoitus hieman tarkemmin: ”Lionsit ovat mukana ja jakavat kypärät uusille koululaisille.” Se olisikin ollut näky, kun mä olisin painellut sunnuntaina moottoripyörällä kirkonmäelle ja kävellyt uusi kypärä kainalossa kirkkoon!

Oli kesä oli hiki

Otettiin kaverin kanssa lauantainen siivouspäivä ihan tosissaan ja mentiin torille myymään kaikkea pientä:

Söpö

Torilla komeillut lämpömittari kohosi aamupäivän aikana 26 asteesta 29 asteeseen, joten iltapäivällä oli mukava lähteä vilvoittelemaan moottoripyöräretkelle. Kaupan pihalla ajovarustuksessa seistessäni totesin, ettei se ilmavirran viilentävä vaikutus kauaa kestänyt.

Ajelun jälkeen hetkeksi Chevyn purkamista suunnittelemaan, kummipojan kanssa leikkimään ja sitten suihkun kautta telkan ääreen jääkiekon pariin. Heti pelin jälkeen suunta terassille olusille ja vaikka bändejä olisi voinut kuunnella pidempäänkin, simahdin mä jo ennen kahta. Tuollaisen lauantain jälkeen itse kukin on ihan finaalissa.

Kypärä on pääasia

Kyllä on taas pienen ihmisen elämä vaikeaa.

Polla

Olen kokeillut eri merkkisiä ja mallisia kypäriä, mutta kaikissa tuntuu olevan sama ongelma. Koko S on vähän nafti, saattaa alkaa puristamaan otsasta ajan myötä kuten nykyiselle kypärälle kävi, ja koko M on taas hivenen liian suuri. Pienempi olisi turvallisempi, mutta en mä voi toista S kokoa ostaa ja sitten vittuuntua ajaessa, jos sekin alkaa jonain kauniina päivänä puristamaan.

Mun vanha kypärä on AGV ja uusi nyt sitten Shoei. Molemmat on pärjänneet testeissä hyvin, ja AGVstä tykkäsin erityisesti äänenvaimennuksen osalta. Tuuletusta siinä oli vähän liikaa. Tällä kertaa Shoei tuntui päähän paljon sopivammalta mallilta, mutta ota tästä päästä nyt sitten selvä. Villapipo olisi varmaan sopivin.

Itseasiassa Norjassa vuonna 2002 tehdyssä kypärätestissä ylivoimaisen voiton vei villapipo. Törmäyksensietotestissä kaikki testin kypärät ja villapipo pudotettiin asfalttiin 35 metrin korkeudelta. Testin kypärät rikkoutuivat heti, mutta villapipoon ei tullut naarmuakaan.