Johdatus vuorikiipeilydokkareihin

Jos olet itse intohimoinen kiipeilijä, niin kannattaa varmaan lopettaa lukeminen tähän. Mä olen nimittäin viime aikoina villiintynyt vuorikiipeilystä näin sohvaperunana, enkä siis todellakaan tunne alan termejä tai faktoja. Mä olen vaan lukenut aiheesta blogeja ja kirjoja, sekä tuijottanut tuntikausia mielenkiintoisia dokumentteja, vlogeja ja elokuvia. Mulla itsellänihän ei ole minkäänlaista aikomusta koskaan kavuta millekään nyppylälle. Mutta se on jopa tällaiselle ummikolle kerrassaan kiehtova maailma. Mä en tiedä miltä tuntuu jäädä koukkuun vuorikiipeilyyn, mutta mä tiedän millaista on olla koukussa vuorikiipeilydokkareihin!

Onko ketään, joka ei muka olisi kuullut Alex Honnoldista? Honnoldista kertova dokumenttielokuva Free Solo oli se juttu viime vuoden loppupuolella ja vielä alkuvuodesta. Mä katsoin sen muistaakseni Netflixistä, mutta se on ostettavissa myös esimerkiksi Youtube Movies -kanavalta.

Alex Honnoldin kiipeilymuoto tunnetaan nimellä free solo, joka tarkoittaa vapaata kiipeilyä soolona eli ilman köysiä. Free climbing sen sijaan on vapaata kiipeilyä, jossa kuitenkin käytetään varmistusköyttä pelastamaan henkikulta tiukan paikan tullen. Honnold aikoo Free Solossa kiivetä El Capitanin huipulle Yosemiten kansallispuistossa Kaliforniassa Freerider -nimistä reittiä pitkin. Mikäli soolona tekee virheen, merkitsee se varmaa kuolemaa.

”But if you make a mistake, you will die”, haastattelija toteaa.
”You seem to understand it pretty well”, Alex vastaa.

Free Solo kertoo tästä nimenomaisesta kiipeilystä, mutta se pureutuu myös syvälle Honnoldin hahmoon. Honnoldin huumori on sen verran kuivaa, että siitä ei tiedä milloin se vitsailee ja milloin se on vakavissaan. Jopa Honnoldille tehty aivotutkimus kertoo, ettei Honnold tunne pelkoa samoin kuin useimmat ihmiset. Dokumentti paljastaa myös henkilöt kameran takaa, sekä heidän moraalisen dilemmansa tämän hurjapäisen stuntin kuvaamisessa.

Free Solossa Honnold saa apua El Capitanin valloitukseen sen todelliselta asiantuntijalta Tommy Caldwellilta, jonka oma The Dawn Wall kannattaa myös etsiä käsiinsä, jos sitä ei vielä ole nähnyt. Dawn Wall kertoo Caldwellin ja boulderoija Kevin Jorgesonin yrityksestä vapaakiivetä köydet turvanaan uusi ja vaativa reitti El Capitanilla, nimeltään Dawn Wall. Mausteensa tähän soppaan tuo Caldwellin hurja historia panttivankina Kirgisiassa, Jorgesonin kokemattomuus, sekä yksinkertaisesti tämän suorituksen mammuttimainen vaikeus.

Kalliokiipeilystä mä siirryin Himalajan vuorikiipeilyyn, jossa lajin legendoista ja mielenkiintoisista tarinoista ei todellakaan ole pulaa. Kaikki suomalaiset varmasti tietävät Veikka Gustafssonin, joka ensimmäisenä suomalaisena kiipesi Everestille, ja on huiputtanut kaikki kasitonniset ilman lisähappea. Vuorikiipeilyssä tavoitteena tuntuu olevan ensinnäkin niiden neljäntoista yli 8000 metriä korkean vuoren valloitus, sama ilman lisähappea, nopeusennätykset, uusien reittien löytäminen sekä vielä valloittamattomien pienempien huippujen saavuttaminen. Seitsemän huipun valloitus tarkoittaa kiipeämistä korkeimmille huipuille joka maanosassa. Sen on saavuttanut ensimmäisenä suomalaisena Atte Miettinen. Seitsemän huipun määritelmä tosin hieman vaihtelee sen mukaan puhutaanko esimerkiksi Messnerin vai Bassin listasta, mutta Miettinen täyttää ne molemmat. Annapurnalla menehtynyt vuorikiipeilijä Samuli Mansikka oli loistavasti Gustafssonin jalanjäljillä ja ehti saavuttaa kymmenen kasitonnista. Tässä Dhaulagirin huipulla kuvaamassaan videossa Mansikka tähyilee kohti Annapurnaa aavistamatta mitä tulevaisuus tuo tullessaan:

Sveitsiläinen Ueli Steck on tunnettu erityisesti nopeudestaan, jolla hän teki ennätyksiä Eigeriltä Everestille. Ueli oli monille todellinen legenda ja inspiraation lähde, ja moni varmasti uskoi Uelin elävän vanhaksi asti. Ei siksi, että Ueli olisi onnekkaampi kuin muut, vaan siksi, että Ueli Steck oli juuri niin hyvä. Ueli tykkäsi myös kiivetä yksinään kuten Mansikka, ja saavuttikin ensimmäisenä ilman partneria Annapurnan. Yksinään hän oli myös pudotessaan Nuptsella. Uelia kuvaillaan hyvin maanläheiseksi ja mukavaksi tyypiksi, joka antoi tekojensa puhua puolestaan. Annapurnan Lafaille -reitin Ueli kiipesi 28 tunnissa. Pari ranskalaista hyvää kiipeilijää kiipesivät saman, ja siihen meni heiltä 10 päivää. Normaalisti se olisi ollut loistava suoritus, mutta Ueliin verrattuna se näytti samalta kuin kotimainen potkupallo brassien rinnalla.

Uelin ensimmäinen nopeusennätys Eigerillä oli hurja, mutta sen rikkoi lopulta kaveri nimeltä Dani Arnold. Ueli vastasi kysymykseen siitä aikooko hän ottaa tuon ennätyksen takaisin omiin nimiinsä näin:

“You can’t keep taking the risk and climbing it faster and faster. A few years after I climbed the Eiger in 2 hours 47 minutes, Dani Arnold did it in 2 hours 28, so he was nearly twenty minutes faster than me. As soon as he did it the media were asking me if I was going to go back and beat it. But I said no way. There isn’t going to be a competition to beat it again and again.”

Ja seuraavana vuonna, 2015, Ueli kiipesi Eigerille ajassa 2 tuntia 22 minuuttia.

Jotkut väittävät, että Everestillä kiipeily on ruumiiden yli kävelyä. Ja samalla kritisoivat voimakkaasti sitä, miksei uhreja tuoda vuorelta pois sen sijaan, että kävellään ohi tai yli, jotta voidaan huiputtaa maailman korkein vuori. On totta, että Everestillä on menehtynyt yli 200 kiipeilijää, joista suurin osa on yhä vuorella. Everest on niin laaja ja vaikeakulkuinen alue, että viimeisenä leposijana se on miltein sama kuin hauta maan alla. Sandy Irvine katosi Everestillä 1924, eikä häntä ole vieläkään löydetty etsimisestä huolimatta. Sitäpaitsi, menehtyneiden kotiintuominen ei ole edes yhtä ”helppo” juttu kuin Everestille kiipeäminen. Samuli Mansikka yritettiin hakea Annapurnalta helikopterilla, mutta useista yrityksistä huolimatta siinä ei onnistuttu. Veikka Gustafssonin mukaan vuorikiipeilijät eivät halua, että muut vaarantaisivat oman henkensä vainajaa noutaessaan.

”Elämä on eläviä varten, vainajien takia ei pidä ottaa riskejä. Vuori on kiipeilijälle hyvä viimeinen leposija”.

Eri asia sitten on jätetäänkö vainajat polun varrelle kaikkien nähtäville ja ohitettaviksi kuten surullisenkuuluisa Green Boots aikoinaan, vai siirretäänkö ne sivuun tai jopa alas jyrkänteeltä. Traagisten kohtaloiden sijaan musta on kivempi perehtyä positiivisiin tarinoihin, kuten Lincoln Hallin tapaukseen. Tai no, tarina itsessään ei ole kovin positiivinen, mutta sen lopputulos on. Hall on aussi, joka huiputti Everestin vuonna 2006 toisella yrittämällään. Paluumatkalla alas Hall sairastui vakavasti vuoristotautiin ja hänet jätettiin vuorelle kuolemaan, koska sherpoilla ei ollut mitään mahdollisuutta kantaa Hallia niin korkealta. Hall vietti yön noin 8700 metrin korkeudessa kuoleman vyöhykkeellä. Seuraavana päivänä huipulle matkalla ollut ryhmä törmäsi istuvaan ja tajuissaan olevaan mieheen, joka sanoi:

”I imagine you’re surprised to see me here.”

Netflixistä löytyy tälläkin hetkellä dokumenttielokuva nimeltä Mountain, joka on täynnä huikeita maisemia ja kaunista kerrontaa. Se keskittyy vuorten valloituksen sijaan niiden uskomattomaan kauneuteen, voimaan, ja ihmisten sekä vuorten suhteeseen. Se on pelkästään musiikillinen ja visuaalinen pläjäys, joka rentouttaa paremmin kuin Youtuben rentoutusvideot.

Tähän loppuun haluaisin vielä lähettää vilpittömät tsemppiterveiset Lotta Hintsalle Gasherbrum II:lle. Korkein paikka, jolla mä itse olen palloillut, on Pichincalla reilun 4100 metrin korkeudessa, enkä pärjännyt hyvin sielläkään. Lotta on teräsnainen!

Netflix-suositus: Trevor Noah – Son of Patricia

Eteläafrikkalainen kaveri vinkkasi mulle johannesburgilaisesta Trevor Noahista jo vuosia sitten, ja tällä hetkellä The Daily Show ja erityisesti sen osio Between The Scenes kuuluvat mun ehdottomiin lemppareihin Youtubessa. Daily Showssa Trevor Noahin terävä ja tavallaan viaton hahmo ruotii päivän polttavaa politiikkaa ja muita uutisia, ja Between The Scenes on Noahin tarinointia yleisön kanssa. Daily Shown lisäksi Noah tekee paljon stand up -keikkoja ja sen koko tyypin energiamäärä tuntuu ihan käsittämättömältä. Mä en tiedä mitä se vetää, mutta mä haluan sitä samaa.

Noahin Son of Patricia -show pureutuu erityisesti etnisyyteen ja rasismiin, joista puhutaan paljon myös Daily Showssa. Noahin isä on valkoihoinen sveitsiläinen ja äiti tummaihoinen xhosa, ja Noah on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Sowetossa, Etelä-Afrikassa, apartheidin aikaan. Melkoisen haastavat kortit siis tyypille jaettu pienenä, mutta Noahin mukaan monesta asiasta on äitiään kiittäminen. Tämä show ei kuitenkaan keskity Noahin äitiin tai lapsuuteen, vaan niistä voi lukea lisää Noahin kirjasta Born a Crime: Stories From a South African Childhood. Noah puhuu englannin ja xhosan lisäksi zulua, sothoa, afrikaansia, tswanaa, tsongaa ja saksaa. Noahin mielestä se, mitä kieltä ihminen puhuu, määritteleekin ihmistä enemmän kuin ihonväri. Vaikka Noah on itse värillinen, niin hän kokee olleensa kuin kameleontti ja pystyneensä puhumisellaan vaikuttamaan siihen, miten ihmiset hänet näkevät ja kokevat.

Noah on tarinankertoja ja sen erityinen lahjakkuus amerikkalaisessa maailmassa on se, että se on ulkopuolinen ja katsoo sitä ulkopuolisin silmin. Tässä showssa Noah kertoo siitä, miten ironista on, että amerikkalaiset kokevat tacojen olevan niin periamerikkalaista, että niitä pitäisi jokaisen turistin Jenkeissa syödä. Tai kuinka amerikkalaisten kaverien mielestä on lomaa lähteä telttailemaan alkeellisiin oloihin, tai mennä balilaisen ihmisen kotiin kokemaan autenttista balilaisuutta. Noah käyttää näistä termiä poverty porn tourism, köyhyyspornoturismi.

I think there should be a rule in America that says you can hate immigrants all you want, but if you do, you don’t get to eat their food. That’s a fair exchange for me. If you hate immigrants, no immigrant food. No Mexican food, no Caribbean food, no Dominican food, no Asian food, nothing. Only potatoes. I’m not even saying flavored potatoes. Just plain potatoes, no spice. Because, no immigrants, no spice. Don’t ever forget that. Both figuratively and literally, no spice. I know some people who would take that. I know there are some people right now who would be like, “Well, you know what Trevor? Take your immigrants, take your spice, and get the hell outta here.” You say that now because you’ve never lived a life without spice. But don’t ever forget, a life without spice was so hard, so hard that it made white people sail around the world to find it. This wasn’t regular sailing. It wasn’t a Disney cruise. These people lived at a time when they believed that if you went that way you would fall off the edge of the earth and die. And still, some man was eating some white lady’s cooking and was like, “I can’t do this shit anymore!”

Vahva katselusuositus tälle. Naurattaa, mutta pistää myös ajattelemaan.

Mikä muu nyt on Netflixissä in? Mitä sarjoja seuraatte?

Hail, Caesar!

Hail CaesarMä näin viime viikonloppuna sellaisen puolen Hampurista, johon en ollut vielä aiemmin törmännytkään. Suunnattiin saksalaisen kaverin kanssa Savoyn leffateatteriin Hail, Caesar! -leffaa katsomaan, ja sinne päästäksemme meidän piti kävellä rautatieaseman ympäristössä. Aseman seutu ei ole kovin kivaa aluetta, ja kun mun saksalainen kaveri sanoi, että sitä pelottaa, alkoi mullakin olla levoton olo. Syy siihen oli se, että siellä hengaili satoja maahanmuuttajia. Mä olinkin ihmetellyt missä ne kaikki on, kun en ole niitä katukuvassa pahemmin nähnyt.

Oltiin molemmat ekaa kertaa Savoyssa ja mä olin lippuja varatessa ihmetellyt miksi leffateatterin paikat oli eri hintaisia. Olin ostanut meille kalliimmat liput, ja nyt mulle selvisi miksi ne oli kalliimmat. Ne 12 euron arvoiset paikat oli sellaisia, että tuoleihin istuessa ne menivät automaattisesti lepoasentoon. Niistä nousi jaloille oma tuki, joten siinä oman takin alla ollessa tuntui siltä, kuin olisi sohvalla peiton alla löhöillyt. Kannatti seikkailla pelottavan alueen läpi Savoyhin.

En tiennyt leffasta etukäteen juuri muuta kuin sen, että se on komedia, jossa näyttelee George Clooney ja Scarlett Johansson. Kävi ilmi, että siinä oli paljon muitakin tuttuja näyttelijöitä, jotka tupsahtivat valkokankaalle aina vähän yllättäen.

Mä en oikein vieläkään tiedä mitä mieltä olen kyseisestä leffasta. En oikein tajunnut koko elokuvaa. Mä tykkäsin siitä 50-luvun meiningistä ja erityisesti niistä autoista, mutta se koko leffan juoni oli ihan älytön. Tai juonesta pysyi kyllä kärryillä, mutta niistä kaikista hahmoista ei. Nauroin ääneen monta kertaa erityisesti Channing Tatumille. Myös Clooney onnistui olemaan täysin uskottava idiootti. Jos joku kysyisi kannattaako kyseinen leffa katsoa, niin en silti varmaan suosittelisi. Ei se ole komedia sillä tavalla, miten komediat perinteisesti käsitetään. Ehkä siinä piilee koko sen nerokkuus?

Onko joku muu nähnyt kyseisen leffan? Mitä tykkäsitte?

Leffassa: The Revenant – varo juonipaljastuksia

Hampurista löytyy pari englanninkielistä leffateatteria, Abaton ja Savoy. Tai eivät ne pelkästään englanninkielisiä ole, niissä vaan näytetään leffat useimmiten alkuperäisellä kielellä saksaksi tekstitettynä.

Abatonissa vika leffa saattaa alkaa vasta yhdeltätoista, ja se on jo liian myöhään meikäläiselle. Parasta siellä on se, että alkoholia voi ostaa baarista saliin ihan siinä missä popcorniakin, ja huonointa se, että sen salin penkeissä on liian pieni korkeusero ja jonkun kaali on aina edessä.

Abaton

Viime viikonloppuna mä pääsin vihdoin näkemään Leonardo DiCaprion uusimman leffan The Revenant. Mä en tiennyt siitä juuri mitään etukäteen, joten olin aika avoimin mielin. Ja avointa mieltä siinä tarvittiin. Leffa alkoi melkein yhtä hurjalla tavalla kuin Saving Private Ryan, paljon ihmisiä kuoli ja inkkarit ampui nuolia sotilaiden päähän oikein urakalla. Heti alusta asti alkoi jännitys, joka ei helpottanut missään vaiheessa elokuvaa. Hateful 8 on kuulemma kuvattu 60-luvun tyyliin sisältäen 15 minsan tauon keskellä leffaa, mutta mä olisin tarvinnut sitä taukoa tähänkin.

Revenant

Elokuvan pelottavin kohtaus oli heti leffan alkupuolella, kun DiCaprion hahmo Glass törmäsi metsän siimeksessä harmaakarhuun ja karhu raateli Glassia loputtomalta tuntuvan ajan. Mulla nousi vaistomaisesti käsi suun eteen noin sata kertaa leffan aikana, joten rakuutta ei puuttunut. Se karhukohtaus oli niin todellisen oloinen, että näen siitä painajaisia varmasti kauan. Enkä mene enää ikinä metsään. Tästä kohtauksesta alkoi Glassin tuskien taival, sillä vammat olivan niin pahannäköiset, että muut sotilaat hylkäsivät Glassin metsään. Leffan pahis, toinen sotilas nimeltä Fitzgerald, jäi palkkiota vastaan vahtimaan Glassia tämän pojan kanssa, mutta päätyi tappamaan pojan ja yrittämään Glassinkin murhaamista. Siinä miehessä vaan oli henki aika sitkeässä eikä Glass kuollut edes hautaan. Fitzgerald palasi takaisin sotilaiden leiriin uskoen Glassin kuolleen, mutta Glass oli jo aloittanut vaikean matkansa kohti leiriä – ja Fitzgeraldia.

DiCapriolla ei montaa vuorosanaa ollut, eikä se ähinä ja maassa raahautuminen mun mielestä mitään Oscaria vaadi. Paitsi ehkä sille jampalle, johon tämä koko elokuva perustuu. Gloden Globen DiCaprio tästä jo nappasi, ja sekä DiCaprio että Fitzgeraldia esittänyt Tom Hardy ovat molemmat Oscar-ehdokkaina. Hardyn suoritus sivuosassa oli musta parempi, mutta kaikkein eniten Oscarin ansaitsee se hevonen, joka kaatui kyljelleen kun sitä ammuttiin.

Leffa tuntui tosi pitkältä, ja koko ajan tilanne vain paheni ja paheni. Yhdessä vaiheessa Glass joutui sitä jäljittäneiden intiaanien hyökkäyksen kohteeksi ja pakeni hevosellaan inkkareita, kunnes molemmat, sekä Glass että hevonen, tippuivat rotkoon. Hevonen kuoli, mutta Glass ei, vieläkään. Intiaanit luulivat sen kuolleen, mutta Glass kaivoi itsensä kylmän talven keskellä kuolleen hevosen vatsan sisälle nukkumaan. Mä olen nähnyt ihan vastaavan kohtauksen jossakin muussa elokuvassa, mutta kertokaas mulle mikä se mahtaa olla?

Leffa kuvattiin enimmäkseen kylmässä Kanadassa ja maisemat oli sen mukaiset. Lumen keskellä virtaava joki näytti todella hyiseltä, mutta siellä ne tyypit kahlasivat menemään jopa tilanteissa, joissa olisi voinut välttää jokea. Mun mielestä kastuminen niissä pakkasissa olisi ollut kuolemantuomio, mutta onneksi ne sai nuotion syttymään tuon tuostakin. Ja nuotion saattoi sytyttää, vaikka intiaanit olivat ihan perässä. Glass joutui joen virran viemäksi paetessaan intiaaneja, ja siinä vähän liian epäuskottavaa oli se, että se ei hukkunut täydessä talvivarustuksessa karhuntalja päällään. Ruokaakin löytyi sattumalta koko ajan. DiCaprio söi leffassa muun muassa maksaa, vaikka on oikeasti kasvissyöjä. Ehkä toi olisi sitten sen Oscarin arvoista.

Tykkäsin siitä, kun pari kertaa leffan aikana kamera meni niin lähelle hahmoja, että niiden hengitys huurrutti kameran. Vikassa tappelukohtauksessa veritipat lensivät kameran linssiin. Se oli mun mielestä mielenkiintoinen ratkaisu ohjaajana toimineelta Iñárritulta.

Yleisvaikutelma leffasta oli todella raskas, suorastaan piinaava. Ja se karhu.. Mä en ikinä unohda sitä.

Maxdome

Rasti seinään! Meitsi jäi koukkuun saksalaiseen telkkariohjelmaan! Jos ihminen rakastaa kokkiohjelmia, niin se näköjään rakastaa niitä myös saksankielellä.

Kaveri suositteli Maxdomesta El Barco -nimistä sarjaa, joten pelkästään sen perusteella päätin siirtyä Netflixistä Maxdomeen. El Barco oli saatavilla vain saksaksi ja espanjaksi, joten mä päädyin aloittamaan sen sarjan alkuperäiskielellä eli espanjaksi. Kaikesta tästä ahkerasta opiskelusta huolimatta espanja sujuu multa edelleen paljon paremmin kuin saksa.

Maxdomessa on ihan kiva valikoima sarjoja englanniksi, kuten mulle uudet Resurrection ja Perception, mutta paljon enemmän sieltä löytyy ohjelmaa saksaksi. Mä aloitin saksalaisesta versiosta Taste -kokkiohjelmasta, ja se on todella hyvä, vaikkei siellä Anthony Bourdainia olekaan. Alexander Herrmann korvaa sen hyvin, eli tuomareista mulla on jo selvä lemppari. Kilpailijoista mulle ei vielä ehtinyt suosikkia löytyä, mutta pienen uunin mä tilasin itselleni Lidlistä. Kokkausinto kasvoi heti pykälällä!

Maxdome

Mistä leffasta nämä repliikit ovat?

1. What kind of music do you usually have here?
Oh, we got both kinds. We got country and western.

2. Excuse me, did I hear the f-word out of you? You say ”fuck” again and I’ll bang you right to fuck. Now get the fuck out of here.

3. Were you born a fat, slimy, scumbag puke piece o’ shit, Private Pyle, or did you have to work on it?

4. Pullover!
No, it’s a cardigan but thanks for noticing.

5. So, are you as good in bed as you are on that dance floor?
You know, Connie, if you’re as good in bed as you are on the dance floor, then you’re one lousy fuck.
Then how come they always send me flowers the next morning?
I dunno. Maybe they thought you was dead.

6. Like a glove!

7. Have you got the nerve to tell me you don’t want to marry my son for his money?
It’s true.
Then what do you want to marry him for?
I want to marry him for your money.

8. Mihin täst sit ollenkka lähretä? Vissii helvettii ast?

9. Vittu meni sämpylää nenään.

10.Taittuu.
Ei taitu!
Taittuu.

Leffailta

Me vuokrattiin eilen kaverin kanssa pari leffaa, 22 Jump Street ja Bad Neighbours. Eikä näköjään oltu kummankaan leffan kohderyhmää. Olisi ehkä kannattanut lukea elokuvien kuvaus vähän tarkemmin sen sijaan, että tsekattiin kansiteksteistä vaan Channing Tatum ja Zac Efron. Kumpikin leffa kuului komedia-kategoriaan ja kummassakaan ei naurettu kertaakaan. Leffojen jälkeen keskusteltiin siitä kumpi leffoista oli parempi. Kaverin mielestä 22 Jump Street ja mun mielestä Bad Neighbours. Mutta tuosta kinastelu olisi vähän sama kuin siitä kumpi on paremmanmakuista, lehmänpaska vai hevosenpaska.

Onneksi telkkarista sattui meidän epäonnistuneiden leffavalintojen jälkeen tulemaan Stephen Kingin Mist, jossa on ehkä eeppisin loppu ikinä. Tyyppi on juuri viimeisillä kudeillaan ampunut armollisesti läheisensä ja on itse valmis kohtaamaan paljon kauheamman kuoleman jättiläishämähäkkien toimesta ja huutaa niitä käymään kimppuunsa – ja sitten sumusta esiin tulee armeijan panssarivaunu ja koko muu joukkio liekinheittimien ja pelastettujen ihmisten kera. Siinä kohtaa mä nauroin.

Luin nuorempana paljonkin Kingin kirjoja ja omassa mielikuvituksessa ne on vielä paljon pelottavampia kuin elokuvaversioina, jotka nekin on ihan järkyttäviä. Harmi, etten enää uskalla lukea niitä kirjoja saati katsoa Mistin tapaisia leffoja. Ne laittaa ajattelemaan ihan eri tavalla kuin jotkut teinien komediat. King oli esimerkiksi Mistissä kirjoittanut ihmisten käyttäytymisen marketissa juuri sellaiseksi kuin se maapallolla on laajemmassa mittakaavassa. Vaikka se sumu ja ne jättiläishämähäkit eivät ehkä uskottavuudessa kovin korkealle kiilanneet, niin ihmismielen King osaa kyllä kuvata.

En olisi uskaltanut mennä nukkumaan suoraan Mistin jälkeen, joten oli aika mahtavaa päättää leffailta telkkarista tulleeseen Elviksen Follow That Dreamiin. Elviksen roolihahmon yksinkertaisuus hymyilytti ja paha sai tietenkin lopussa palkkansa. Miksei enää tehdä tuollaisia leffoja?

Channing Tatum on Bruce Willisin manttelinperijä

Tämän todistaa White House Down. Striimasin kyseisen leffan netistä, koska olin jostain syystä unohtanut mennä katsomaan sen leffateatteriin. Kiinnitin kyllä jo kauan sitten huomiota kyseiseen leffaan, koska arvostelun mukaan:

Cale on kyttä, eronnut vaimostaan ja hilluu ympäriinsä päällään valkoinen wifebeater. Hhhmm, missä tämä on nähty ennen?

Drool

Channing Tatum on todellakin perinyt Willisin manttelin, tuon hihattoman paidan.

Hot

Vangitut (varo juonipaljastuksia!)

Leffavalinta osui Finnkinossa täysin sattumalta Vangittuihin, sillä valikoima oli vähän heikko. Kotimaisia leffoja olisi ollut tarjolla, mutta ei kiitos.

Enpä tiennyt tästäkään leffasta mitään etukäteen. Lukaisin nopean kuvauksen juonesta ja tarkistin, että näyttelijöinä komeilevat Jackman ja Gyllenhaal. Kelpaa.

Vangitut on hyvin realistinen leffa. Hahmot ovat uskottavia eikä juonenkäänteissäkään ilmene epäuskottavuuksia. Etenkin Jackman onnistuu kuvaamaan ihmisluonnon julmuutta tiukassa tilanteessa hyvin. Gyllenhaal on söpö, mutta ei liian söpö. Siinä on pikkukaupungin poliisin tuntua, ja jokin siinä yksinkertaisessa hahmossa jää mieleen. Ehkä se on se tatska kaulassa, joka kertoo, että silläkin hahmolla on oma menneisyytensä.

Leffan juoni perustuu siihen, että naapuripariskuntien perheistä kidnapataan kaksi pikkutyttöä, ja viikon aikana epätoivoiset vanhemmat päätyvät epätoivoisiin tekoihin tyttöjä etsiessään. Tytöt eivät siis suinkaan ole leffan ainoat vangitut, joten nimi on kuvaava. Jouduin muutaman kerran kääntämään pääni valkokankaasta sivuun tai sulkemaan silmäni hetkeksi. Jännittäviä ja kammottavia kohtia riitti.

Ainoa asia, mitä jäin Vangituissa kaipaamaan, oli huumori. Ei yhtään nokkelaa kommenttia eikä hauskoja vuorosanoja. Ai niin, ei tässä leffassa ollutkaan Bruce Willisiä.

Clear skies with a chance of satellite debris

Eilen illalla ohjelmassa oli Gravity 3D:nä. (Varo juonipaljastuksia!)

”Pari neuvoa ennen leffan alkua. Ensinnäkin, jos teillä tulee ongelmia 3D -lasien kanssa, niin täällä eteisessä on varalaseja. Toisekseen, muistakaa hengittää”, sanoi Finnkinon työntekijä. Miten oikeassa se olikaan!

Tykkäsin Cuarónin ohjauksesta. Ohjaus on mun mielestä silloin hyvä, jos siihen ei erityisemmin kiinnitä huomiota. Ei mitään hulluja kuvakulmia, ei jatkuvaa liikettä eikä turhanpäiväisiä sivujuonia. Gravityssä ei tosin ollut kulmia tai edes horisonttia, johon kameraa kohdistaa. Leffa, jossa ei oikeastaan ollut mitään muuta kuin pari näyttelijää ja digitaalisesti luotu avaruus, oli meikäläisen makuun. Bullock on vaan niin hyvä.

Gravityn juoni oli lähes ennalta-arvattavissa, mutta elokuva onnistui silti yllättämään. Odotin ehkä paria jännittävää kohtaa räjähdyksineen. Sen sijaan jännitin ihan koko ajan. Hengittäminen meinasi todellakin unohtua. Normaalisti inhoan tuollaista jatkuvaa piinaa ja tekisi mieli huutaa välillä, että ei noin, älä mene sinne äläkä ainakaan paina sitä nappia. Mutta nyt se jännittävä tilanne vaan jatkui ja jatkui, ja se on koko leffan pointti.

Gravity alkoi avaruuskävelyllä, jonka aikana Bullockin näyttelemän Stonen ongelmat todella alkoivat. Vaikka Stone ja Kowalsky höpöttelivät Houstonin kanssa alussa pitkäänkin, leffa meni kuitenkin suoraan asiaan eikä turhaan esitellyt muuta miehistöä tai alkutilannetta. Mieleenpainuvin kohtaus oli se, kun Stone nappasi kiinni menehtyneen astronauttikollegansa ja katsoi sen kasvoja, joiden läpi oli lentänyt romua. Hyyyii.

Mitään kotiintuloseremonioita tai muita ei elokuvaan sisällytetty. Stone rantautui maahan ja otti pari haparoivaa askelta tuntiessaan normaalin painovoiman vaikutuksen. Ja siihen se päättyi. Clooney jäi ajelehtimaan avaruuteen. This is ground control to major Tom.

Leffan jälkeen vein kaverin kotiin ja ajoin sitten motaria kohti kotia. Tuuli tuiversi ja tarttui autoonkin kiinni, piti oikein keskittyä ajamiseen. Yhtäkkiä tielle lennähti jättimäinen valkoinen muovi, jota päin mun oli ajettava ellen halunnut aiheuttaa kolaria. Puristin rattia ja tömäytin muovin läpi, onneksi se oli tosiaan vain ohutta muovia. Hetken kuluttua kotikadulla katuvalot sammuivat yllättäen ja kun vielä auto päätti kilauttaa kojelautaan kelivaroituksen, hyppäsi meikäläinen säikähdyksestä varmaan metrin ilmaan penkistä. Liian jännää.