Uni ja todellisuus, menneisyys ja nykyisyys

Mä olen viime kuukausina kirjoittanut paljon unia muistiin ja jutellut niistä terapeutille. Melkein kaikki mun unet pohjautuvat lähipäivien tapahtumiin ja niissä heränneisiin tunteisiin. Mun unissa harvoin tapahtuu mitään outoa, jota en osaisi linkata nykyhetkeen. Nyt näin kuitenkin todella outoa unta enkä ymmärrä mistä se tuli tai mitä se tarkoitti. Lapsuus ja tulevaisuus olivat siinä ihan sulassa sovussa.

Mulla oli pienenä tapana hyppiä pituutta meidän takapihalla, kalliolta hiekalle, ja tässä unessa mä näytin sen pituushyppypaikan mun veljen lapsille, joista nuorempikin oli unessa kasvanut siihen ikään, että juoksu sujui. Elettiin siis tulevaisuutta. Pituushyppypaikka oli unessa vain hiukan ruohottunut, mutta mä onnistuin tekemään siihen pehmeän hiekkakasan, vaikka tosiasiassa se paikka ei ole enää hiekkaa nähnytkään. Mä muistelin lapsuuttani veljenpojalle, joka siinä unessa noin 5-6-vuotiaana hyppäsi pituutta ja intoili omasta ennätyksestään. Sitten mä olin lapsi, otin vauhtia ja ponnistin pitkän hypyn hiekalle.

Samalla hetkellä talon nurkan takaa tassutteli esiin oranssi kissa, jonka mä tietysti tunnistin vanhaksi kissakseni, Oskuksi. Mä sain kissan pienenä naapurin navetasta ja se eli koko elämänsä eli 8 vuotta mun kanssani. Se oli persoonallinen kollikissa, joka ei tunkenut ihmisten syliin vaan valitsi tarkasti kuka sitä sai silittää. Unessa se tuli puskemaan mua jalkoihin ja mä nostin kissan syliin. Mun siitä rakkaasta kissasta näkemäni unet voi laskea yhden käden sormilla, ja aina kun näin on tapahtunut, mulla on ollut herättyäni hyvin vahva ja erittäin outo tunne. Sellainen, että olipa kivaa, kun se kissa kävi mua moikkaamassa pitkästä aikaa.

Otin aamulla kynän kauniiseen käteen ja kirjoitin unen heti muistiin, mutta en mä sitä olisi unohtanut muutenkaan. Se jäi pyörimään mun mieleen koko päiväksi.

Mulle tulee parin vuoden välein levoton olo, ja nytkin olen jo jonkun aikaa pohtinut muuttoa. Olen sekä katsellut uusia asuntoja Hampurista että miettinyt Suomeen paluuta. Tunnen oloni kotoisaksi nykyisessä kodissani ja järki sanoi, ettei kannata hylätä lattialämmitystä talven edellä, mutta joku levottomuus sai mut kuitenkin kaipaamaan muuttoa ja muutosta. Hampuria mä rakastan täydestä sydämestäni, mutta umpikuja töissä johti siihen, että ratkaisua oli haettava muualta. Tämän unen näkemisen jälkeen sain käsiini uuden työsopimuksen, joka tarkoittaa reilua palkankorotusta ja uusia haasteita vanhassa työpaikassa. Lisäksi se tarkoittaa uutta lokaatiota eli muuttoa takaisin Suomeen, mutta uuteen kaupunkiin.

Mä olen toisaalta innoissani tulevista haasteista, ja erityisesti muutosta. Olen katsellut sisustusohjelmia netistä enkä malta odottaa, että pääsen kaivamaan autotallista pahveihin käärityn ecuadorilaisen tauluni. Mun paksu musta-oranssi matto on odottaa aukirullausta, ja lasinen sohvapöytä uudelleenkokoamista. Mä en malta odottaa, että saan tehtyä itselleni uuden kodin jonnekin.

Toisaalta mua hirvittää se tilanne, kun olen purkanut muuttolaatikot, täyttänyt jääkaapin ja istun teemuki kädessä, villasukat jalassa, uudella sohvalla uudessa kodissani. Mitäs sitten? Minne mä menen? Ketä mä näen? Mun kaverit on täällä. Hampuri on mun kaupunki. Mä en voi sitten enää hypätä bussiin ja mennä tyttöjen leffailtaan Savoyhin. Mä en voi kävellä treffeille Schanzeen tai mennä illalliselle Zwickiin. Kukaan ei enää pelaa mun kanssa tennistä.

Melko ristiriitaisin fiiliksin siis kohti tulevaa. Mä otan tämän väliaikaisena ratkaisuna, joka selvittää umpisolmun töissä ja sitä kautta toivon mukaan myös rauhoittaa muutenkin. Mä en tiedä missä mä olen kahden vuoden tai viiden vuoden kuluttua, mutta ei se haittaa. Mä voin aina palata Hampuriin. Ja mulla on vielä parisen kuukautta aikaa nauttia kaupungista ja kavereiden seurasta täällä. Ja joulumarkkinoista. Tärkeintä on tehdä se muutos.

House

Jokaisella on oikeus itkeä

Musta pilviSiinä oikean brasilialaisen elämän näkemisessä oli se huono puoli, että siinä näki oikeaa brasilialaista elämää. Joskus tekee ihan hyvää saada asioita perspektiiviin elämässä, mutta joskus pitää ymmärtää, että se perspektiivi voi vääristää.

Mun uusi brasilialainen kaveri oli ollut vuoden työttömänä jouduttuaan sulkemaan kenkäkauppansa. Se oli etsinyt töitä tuloksetta ja harkitsi nyt Uber-kuskiksi ryhtymistä. Mä kysyin eikö se homma ole vaarallista, ja se sanoi: ”On toki, Uber-kuskeja puukotetaan koko ajan.” En mä sen jälkeen puhunut omasta ahdistuksesta tai tällä hetkellä pahasti vaivaavista työmotivaatiohaasteistani yhtään mitään.

Mä olen itkenyt tätäkin, että miksi mä itken, kun mulla ei ole mikään asia oikeasti huonosti. Mun terapeutti kuuntelee, mutta se oli mun masennuksesta kärsinyt kaverini, joka osasi neuvoa:

Jos ajattelee, ettei ole oikeutta itkeä tai olla masentunut, koska on ihmisiä joilla menee paljon huonommin, niin loppujen lopuksi maailmassa on vain yksi ihminen, jolla olisi oikeus valittaa.

Tuon paremmin asiaa ei voi sanoa. Siitä ymmärtää, miten tyhmää on ajatella, ettei olisi oikeutta tunnustaa voivansa henkisesti huonosti. Jokaisella on oikeus itkeä, vaikka asiat ympärillä olisi kuinka hyvin. Masennus ja muut tällaiset mielen ongelmat on niin monimutkaisia, ettei niihin välttämättä ole mitään syytä tai selitystä. Mun psykiatrini on jo todennut, että masentunut mä en ole, mutta se ei silti tiedä miksi mä itken. Tällainen ahdistus vaan tulee, ja se kuulemma myös menee. Sitä menemistä odotellessa mä olen jo vakavissani ehtinyt harkita irtisanoutumista ja muuta pientä kivaa. Kun kaikki voimavarat menee siihen, että selviytyy jotenkuten työpäivästä päivä kerrallaan, ei ole mitään mahdollisuutta yrittää etsiä elämäänsä sitä muutosta, joka ehkä voisi auttaa.

Terapiassa mä olen käynyt reilusti yli vuoden, mutta mitään merkittävää käännettä parempaan ei ole tapahtunut. Välillä on hyviä päiviä ja välillä huonoja, ja lääkkeiden avulla ahdistus on lähinnä itkuisuutta. Masennuksen kärsinyt kaveri osasi taas ymmärtää, ja sanoi, ettei se terapiassa ravaaminenkaan välttämättä auta, kun ei ole mitään traumoja, joita käsitellä. Mä nauroin, että sepä se, kun on onnellinen lapsuus, niin mistä mun pitäisi sille psykoanalyyttiselle terapeutille puhua. Mun sisäinen lapseni toki rakastaa matkustelua ja on onnellinen kun mä olen lomalla, mutta en kai mä voi koko aikaa syödä karkkia ja katsoa Pikku Kakkosta.

Tällä viikolla on töissä aika kiireistä ja mä tapaan paljon kollegoja ja muita alan ihmisiä, ja vaikka päivät on pitkiä, mä nautin kun ei tarvitse kököttää yksin toimistolla. Saa nähdä mitä tapahtuu sitten sen jälkeen. Vaikka mä en puhu mun pomolle suoraan näistä ongelmista, se näkee ne ja vaikuttaa ymmärtävän. Ei se ole tyhmä. Mä pyysin muutosta mun toimenkuvaan, ja nyt sillä on yksi mahdollisuus näyttää onko se oikeasti hyvä vai huono pomo.

Naisen asema eri kulttuureissa

LiljojaTäytyy sanoa, että ihmisten tapaaminen eri kulttuureista on joskus todella avartavaa. Viime päivinä esiin on noussut naisen asema.

Oltiin yhden suomalaisen ja yhden etiopialaisen naisen kanssa edellisviikolla tenniksen jälkeen vähän kahvilassa parantamassa maailmaa. Etiopialainen kysyi meiltä suomalaisilta, että miten me koetaan tämä saksalainen kulttuuri työyhteisössä ja sen ulkopuolella näin naisen näkökulmasta. Oltiin molemmat samoilla linjoilla siitä, että saksalainen yhteiskunta on melko hierarkinen ja vanhanaikainen, ja naisen asema on selvästi miestä heikompi. Täällä oletetaan, että nainen hoitaa kodin ja lapset, ja se näkyy hyvin monessa paikassa, esimerkiksi vaikka ruokakaupassa. Sen leuka loksahti auki, koska sen mielestä täällä on niin hyvä tasa-arvo ja nainen voi päästä samaan asemaan kuin mies, jos niin haluaa. Täällä on jopa Angela Merkel!

Miten ihmiset voi ajatella samasta asiasta niin eri tavalla? Me tullaan eri maista ja katsotaan asioita pelkästään senkin vuoksi eri tavalla. Ihan sama kuin jos huoneen keskellä olisi roskakori ja sen ympärillä seisoisi neljä ihmistä. Yksi heittäisi paperitollon kohti roskista, mutta se meneekin vähän yli. Sen ihmisen mielestä se paperitollo lensi roskiksen taakse. Mutta siellä vastapäätä seisova ihminen näkee sen paperitollon roskiksen edessä. Molemmat ovat oikeassa ja silti paperitollo ja roskis kököttävät paikoillaan juuri siinä, missä ne ovat. Näkökulma vaan on eri.

Etiopialainen kertoi, että sen eräs naispuolinen tuttu on Marokosta, ja sillä on ollut töissä vähän ongelmia. Marokkolainen kuulemma valittaa usein sitä, että afrikkalaiset naiset tyhmiä ja sen vuoksi hänellekin käy aina huonosti. Etiopialainen tietenkin otti siitä pienen herneen omaan sieraimeensa, koska hänkin on afrikkalainen nainen, mutta ei pidä itseään sen vuoksi vähempiarvoisena kuin kuka tahansa muu. Jos ei arvosta itseään (naisena), niin miksi kukaan muukaan arvostaisi?

Sunnuntaina meillä oli ihanien naisten kanssa brunssi. Kaikkein mielenkiintoisin keskustelu oli erään intialaisen kanssa, sillä se kertoi miten etuoikeutettu hän tuntee olevansa, kun hänen vanhempansa ovat antaneet hänen opiskella ja tulla Saksaan. Elämä Intiassa on naisen silmin hiukan eri, mitä meillä Suomessa. Se sanoi, että lain mukaan lapset perivät vanhempansa tasavertaisesti, mutta käytännössä koko omaisuus menee pojalle. Naisen pitää löytää hyvä aviomies pitämään huolta itsestään, eikä järjestetyt avioliitot ole nykyäänkään harvinaisia. Naiset eivät voi liikkua ulkona yksin, etenkään illalla, ja jos johonkin haluaa mennä, pitää pyytää veli mukaan saattamaan. Jos jossakin on sellainen harvinaisuus kuin tanssiravintola, vain miehet voivat mennä sinne ja tanssia keskenään. Naisilla ei ole sinne mitään asiaa. Nainen on Intiassa niin eriarvoisessa asemassa, että sitä on suomalaisen vaikea edes ymmärtää.

Brunssilla ollut australialainen kertoi, että hänellä on töissä meneillään projekti Etiopiaan ja heillä kävi etiopialaisia vieraita. Etiopiassa naiset otetaan aikaisin pois koulusta, jos ne pääsevät sinne lainkaan, koska naisia tarvitaan hoitamaan koti ja ruumiiliset työt. Näillä etiopialaisilla miehillä oli siis hivenen vaikeuksia kuunnella projektijohtajaa, joka sattui olemaan nainen. Ne naiset, jotka etiopiassa korkeasti kouluttautuvat, suuntaavat usein ulkomaille parempien töiden perässä, aivan kuten mun etiopialainen tenniskaverini. Muutos naisen asemassa maassa on sen vuoksi entistä hitaampaa.

Olen kuullut näistä asioista, naisten asemasta Intiasta ja vähäisestä koulutuksesta Etiopiassa, monta kertaa aiemminkin, mutta se koskettaa enemmän, kun joku kaveri kertoo omakohtaisia kokemuksia aiheesta. Ensimmäinen tunne mun mielessäni ei ollut ylpeys siitä, mikä tilanne Suomessa on, vaan häpeä. Hävettää, että meillä on ihmisiä, erityisesti naisia, jotka valittavat elämäntilanteestaan ja eivät kouluttaudu, vaikka siihen annetaan kaikki avaimet.

Duunipäivä miesten maailmassa

Hyvää juhannusta sinne Suomeen! Täällä on tänään työpäivä, joten mä en ole ihan vielä viikonloppufiiliksissä.

Mulla oli eilen tiedossa yhteistyökumppanin järjestämä tapahtuma eli hyvinkin tekninen informaatiopläjäys saksankielellä, mutta siitä huolimatta mä olin oikeasti aika innoissani päivän ohjelmasta, eikä ilmainen aamupala ja lounas suinkaan vähentäneet mun innokkuutta.

Hampuriin tuli vaihteeksi kunnon helteet, joten jo aamusta oli reilut 30 astetta ulkosalla ja saunamainen keli junassa. Junasta ei siis puuttunut kuin kiulu ja vihta, kun mä suuntasin kohti sen yhteistyökumppanin vuokraamaan tilaa Hampurin eteläpuolella. Ensin U-Bahnilla, sitten junalla, sitten toisella junalla, sitten bussilla ja sitten kävellen. Kunnes vastaan tuli umpikuja. Siinä piti olla tie, mutta siinä olikin tietyömaa ja pääsy kielletty. Muuten hyvä, mutta se oli samalla silta.

Kyselin lähistöllä kävelevältä koiranulkoiluttajalta, että tietääkö se miten mä pääsisin siihen toisella puolella tietyömaata näkyvään rakennukseen, kun se silta oli poikki. ”Uimalla”, se vastasi kuivakkaan saksalaiseen tyyliin. Naurahdin, mutta hymy hyytyi kun se alkoi neuvomaan oikeaa kävelyreittiä. 20-30 minsan kiertotie. Ei siinä muu auttanut kuin lähteä kävelemään reippaaseen tahtiin, ja yritin kysellä taksiakin siinä samalla. Vaikka mä lähden aina kotoa ajoissa, niin 20 minsan ylimääräinen lenkki ei silti ollut ihan tervetullut lisä mun matkaani.

Ohitin sen bussipysäkin, jolla olin alunperin jäänyt bussista pois, mutta päätin yrittää ehtisinkö nopeammin perille kävellen, koska niitä busseja kulki puolen tunnin välein. En ehtinyt, koska noin puolessa välissä matkaa bussi ohitti mut. Kauanko mä sen koiranulkoiluttajan kanssa oikein jaarittelin?

Lopulta pääsin perille, hikisenä mutta ajoissa. Olin aamulla valinnut ballerinat kiilakorkosandaaleiden sijasta ja olin nyt melkoisen onnellinen siitä, vaikka pientä hiertymää jalkaterissä tuntui silti tuon spurtin takia.

Tapasin paikan päällä heti järjestävän tahon toimarin, joka ohjasi mut kahvin ja kylmien virvoitusjuomien luo. Samalla se esitteli mut parille professorille ja muutamille muille osallistujille. Siellä oli näköjään minä ja parikymmentä miestä.

Kyseessä oli siis yhteistyökumppaneiden järjestemä luento, jossa ensiksi yksi proffa esitteli hieman fysiikan lakeja Einsteinistä lähtien -siinä vaiheessa mä olin vielä kärryillä- ja sitten toimari ja toinen yhteistyökumppani esittelivät kukin omat tuotteensa. Tilaisuuteen oli kutsuttu sekä niiden että meidän potentiaalisia asiakkaita, ja löysinkin erään asiakkaan kanssa heti pienen yhteistyömahdollisuuden tarjoamalla ratkaisua heidän ongelmaansa. Ei varmaan olisi pitänyt, en vieläkään kuulu töissä bonusten piiriin.

Nuorin osallistuja oli about kymmenvuotias, mutta se johtui siitä, että se oli koira. Toimarin yrityksen yksi Einsteinin näköinen työntekijä kertoi sen olevan yksi hänen kolmesta koirastaan, mutta juuri tällä koiralla on niin paha eroahdistus isännästään, että se seuraa häntä joka paikkaan, myös töihin, vaikka emäntä olisikin kotona. Musta se oli aika söpöä, koska kyseessä oli kuitenkin maltankoira eikä mikään bulldoggi.

Vaikka mä pidin niistä esityksistä, lounaan jälkeinen verkostoituminen vasta kivaa olikin. Yksi osallistuja oli tullut paikan päälle P-Amerikasta ja se kertoi miten se oli odottanut pääsevänsä autobahnille testaamaan vuokra-auton kulkemista. Harmi vaan, että sen vuokra-auto oli Ford Focus. P-Amerikan vieraan paikalliset kollegat kyllä yllyttivät sitä vuokraamaan firman piikkiin urheiluauton, mutta se päätti koittaa ensin miten Focus kulkee. Hämmennys oli kuulemma suuri, kun se oli oikeasti kulkenut ihan reippaasti tärisemättä ja räjähtämättä atomeiksi. Sen paikallinen kollega eli eräs saksalainen Kanada-fani kertoi sitten millainen auto toimarilla on ja miten sillä Audi A6 Competitionilla kelpaa huristella autobahnia. Se oli itse kerran ajanut samanlaisen auton perässä autobahnilla vauhdin ollessa about 180 km/h. Siinä vaiheessa Audi-kuski oli painanut tallan pohjaan ja tämä saksalainen Kanada-fani oli jäänyt kuin seisomaan, vaikka vauhtia oli tosiaan pitkälti toistasataa. Se oli huomannut Audi-kuskin ajaneen liittymästä ylös, ja ohi mennessään se näki vilauksen siitä kuskista. Se oli nainen! Mua hymyilytti. Naiset ei ilmeisesti voi ajaa lujaa, eikä ainakaan Audilla.

Siinä toivossa, ettei mun tarvitsi kuunnella lisää legendoja naiskuskeista, päätin keventää tunnelmaa kertomalla mun viikonlopun Trabant -ajelusta. Se oli menestys ja saksalaiset innostuivat kertomaan P-Amerikan vieraalle Trabien historiaa.

Saksalainen Kanada-fani juoruili mulle, että kollegansa Einstein oli kerran lähetetty valtion ympäristövirastoon työasialle, ja totta kai se oli ottanut sen koiransa mukaan sinne, jonne ei missään nimessä saa viedä koiria. Saksalaiset virastotyöntekijät olivat olleet ihmeissään, kun Einstein oli onnistunut puhumaan sen doginsa sisälle sinnekin. P-Amerikan vieras keksi ehdottaa, että sen olisi pitänyt kertoa sen olevan diabetes- tai epilepsiakoira, niillähän on muiden opas- ja apukoirien tapaan vähän erikoisemmat oikeudet. Saksalainen Kanada-fani päätti heti ehdottaa, että Einsteinin koira ylennetään välittömästi toimiston laiskurintunnistajakoiraksi. Sillä luulisi irtoavan sisäänpääsy virastoon kuin virastoon.

Mun päivä alkoi olla pulkassa, joten lähdin etsimään bussipysäkkiä. Siihen olisi tarvittu etsijäkoiraa, sillä luonnollisestikaan pari lähintä bussipysäkkiä ei ollut toiminnassa. Kengät hiersi ja hiki valui paidan selkämyksessä norona. Viimein bongasin yhden toimivan pysäkin ja päätin jäädä sen lähelle varjoon odottamaan bussia ja mennä sillä ihan minne tahansa, kunhan se menisi edes osittain oikeaan suuntaan. Paikalle osui ystävällinen pappa, jolta kysyin apua. Se ei tiennyt bussin tarkkaa reittiä, mutta sanoi selvittävänsä asian kuskilta. Se neuvoi mua vielä seuraavallakin pysäkillä oikeaan suuntaan. Ihania ihmisiä täällä.

Ihmiset voi olla ihania, mutta kyllä miesten ja naisten välillä on täällä aikamoinen kuilu. Insinöörimäisellä alalla ja eritoten Saksassa on vaan hyväksyttävä, että naiset eivät ole samalla viivalla miesten kanssa. Itseasiassa me ei olla edes samalla stadionilla. Mun elämä olisi kuitenkin aika vaikeaa, jos mä yrittäisin vaatia kaikkia yhtäkkiä muutamaan ajatusmaailmaansa. Parasta sen sijaan onkin hyväksyä tosiasiat ja pyrkiä olemaan oma itsensä, sillä omana itsenäni mä olen tähänkin asti pärjännyt miesten maailmassa. Muistakaa tytöt, että maailma on miesten, mutta elämä naisten!

Kylmää ja kuraa

”Kuraa kun siirtää pilveen niin siitä tulee pilvikuraa”, tokaisi työkaveri eilen ja sai mut nauramaan vedet silmissä. Jos joku on joskus seurannut firman tiedostojen siirtämistä pilveen, niin tietää mistä on kyse. Sama kakka melkein samanlaisessa paketissa. Nyt sitä voi vaan lukea onlinessa tai ladata koneelle.

Kuraa on Hampurissakin ihan riittämiin. Taas vaihteeksi sataa kaatamalla vettä/räntää/lunta ja lämpötilat huitelee jossain +5 asteen tietämissä tai vähän alle. Anteeksi, mutta minne ne +20 asteen kelit hävisi? Nimimerkillä kevättakilla on ihan perkeleen kylmä. Ja mulla sen lisäksi.

Lunta tupaan

Aika paljon tosin lämmittää se, että Ruotsi hävisi. Maanantain toinen repeäminen oli se kun joku fiksu oli tehnyt kartan, josta Ruotsi oli kirjaimellisesti hävinnyt. Mikään ei ole hauskempaa, kuin Ruotsille ilakointi.

Pikakorjaus

Me saatiin jokin aika sitten töissä uudet Officet koneisiin. Mulla ehti olla se pari päivää ennen kuin ongelmat alkoivat. Soitin helppariin, ja ne alkoivat lataamaan siihen jotain pikakorjausta. Eipä aikaakaan kun puff, koko Office hävisi. Mä lähdin hakemaan kahvia.

Meillä officella kun on varsin hidas nettiyhteys, niin siinä uuden lataamisessa kesti ja kesti. Jossain vaiheessa, parin tunnin jälkeen, mä tuijotin sitä ruutua.

”Vaikuttaako toi, että tossa lukee 32, johonkin?”
”Et sä sattumoisin ollut yksi niitä harvoja, joilla on 64-bittinen kone?”

Olinhan mä. Ei muuta lataus seis ja koko urakka alusta.

”Tässä näköjään kestää nyt”, sanoi helpparin tyyppi, kun latausaika näytti kahdeksaa tuntia.

Norsu

Kyllä se siitä sitten latautui ja asentui, vähän nopeammin kuin kahdeksassa tunnissa.

Viime viikolla huomasin, että ongelmat jatkuvat. Outlook ei lähtenyt normaalisti käyntiin, vaikka selaimesta sähköpostiin pääsinkin. Soitin taas helppariin. Kuvailin sille mun ongelman ja sillä oli heti ratkaisu.

”Joo, mä ajan siihen tälläsen pikakorjauksen.”
”Tota.. Kannattaakohan? Viimeksi kun se tehtiin, hävisi koko Office.”
”Ei se tästä voi hävitä.” Klik.

En mä olisi sinä päivänä halunnutkaan tehdä töitä. Loppupäivä kuluikin sitten siinä, että Office asennettiin uudestaan.

Tällä viikolla en saanut yhtä pdf:ää auki. Soitin taas helppariin. Se yritti ensin monella eri tavalla, ja totesi sitten:

”Se voi olla, ettei sun Office ole asentunut kunnolla. Me voidaan ajaa..”
”Eiiii, älä koske siihen pikakorjausnappulaan!”

Saksassa CV:ssä pitää olla valokuva

CVYksi saksalainen kaveri päivitti juuri CV:nsä työn hakemista varten ja kävi sen takia valokuvaamossa kuvaussessiossa, joka maksoi lähes 70 euroa ja sisälsi kuvaukset kahdella eri asukokonaisuudella. Mä ihmettelin sitä koko kuvaushommaa jo silloin, mutta kun perjantai-iltapvnä bongasin työpaikkailmoituksen, jota en voinut itse jättää huomioimatta, jouduin mäkin saksalaisen CV-kuvauksen uhriksi.

Mun bongaaman ilmoituksen vika hakupäivä oli maanantai, eli mulle tuli hiukan kiire hakemukseni kanssa. Pohdin onko se kuva nyt niin pakollinen, mutta en mä kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, että kuvan puuttumisen takia koko CV:tä ei luettaisi. Maassa maan tavalla jne. Soittelin sitten perjantai-iltana valokuvaamoja läpi vain kuullakseni, että suurin osa ei ollut lauantaisin auki saati että niillä olisi ollut aikoja seuraavaan pariin viikkoon. En todellakaan ollut käsittänyt minkälainen kulttuuri sen yhden pienen kuvan takana oli; monissa paikoissa kuvaussessioon kuului lisäksi erillinen meikkaus ja kampaus. Ja edelleen, kyse ei ollut mistään kihlajaiskuvasta tai hääkuvasta, vaan kuvasta työhakemuksen liitteeksi.

Lopulta löysin valokuvaamon, joka oli auki myös lauantaina. Pienen epäröinnin jälkeen kuvaaja tarjosi mulle aikaa kello yhdeltä passikuvaan. Siinä puhelussa sattui nimittäin pieni väärinkäsitys, sillä mä pyysin CV-kuvausta, ja se kuvaaja kysyi tarkoitinko passikuvaa, johon mä vastasin, että jotain sinnepäin, passikuvaa hymyllä. Marssin sitten lauantaina paikanpäälle täysin tietoisena siitä, että mulle ei oltu varattu aikaa CV:n kuvaa varten, mutta päätin esittää, etten ymmärrä koko CV:n kuvauskulttuuria.

Mun onneksi kuvaaja oli todella mukava tyyppi, ja mun ymmärtämättömyys meni täydestä. Kun se tajusi minkälaisen kuvan haluan, se valisti mua, että yleensä näihin kuvauksiin varataan enemmän aikaa. Koska mä olin valmis kuin partiopoika, se kuitenkin suostui kuvauksiin, joten ei muuta kuin studioon.

Mä olin jännittänyt sitä koko hommaa aamupäivän, koska en erityisemmin tykkää olla valokuvattavana. Se kuvaaja tuntui todella osaavan asiansa, laittoi valaistuksen kuntoon ja testaili mistä suunnasta meikäläisestä saisi parhaimman kuvan. Meikkaaja kävi laittamassa mulle vähän puuteria otsaan, ja sitten alkoi mallina olo. Se oli yllättävän kivutonta.

Normaalisti kuvien saamiseen menisi kuulemma pari viikkoa, mutta kuvaaja oli kuitenkin ihana ja ymmärsi mun todella tarvitsevan sen kuvan heti. Kun mä pääsin kuvaamosta kotiin, odotti sähköpostissa linkki kuviin. Onnistuneita kuvia oli useita, joten valinta oli vaikea. Lopulta oli pakko valita yksi, sillä kuvaaja oli luvannut muokata kuvan vielä lauantain aikana valmiiksi. Mun valittua kuvan tupsahti se pian valmiina mun sähköpostiini. Kerrassaan loistavaa palvelua ymmärtämättömälle asiakkaalle.

Ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, kun mä leikin tyhmää ulkomaalaisuuden varjolla sen takia, että siitä on mulle jotain hyötyä.

Mun koko kuvaussessio ja sen tuloksena valittu yksi kuva kustansi 39 euroa, joka oli musta varsin kohtuullinen siihen nähden, mitä olin netissä vastaavia katsellut. Mä en edelleenkään ymmärrä miksi kukaan maksaisi jopa 150 euroa monen tunnin kuvauksista yhtä ainoaa työhakemuskuvaa varten. Ei se kuva sitä työpaikkaa tuo. Tai vaikea ainakin uskoa, että toisi. Kyllä mä ymmärrän, että kuvan on syytä olla hyvä, mutta rajansa kaikella. Ei mun naamasta ainakaan saa edes tonnilla parempaa kuvaa kuin toi 39 euron otos.

Sitten ei muuta kuin jännätään miten hakemuksen kanssa käy. Paikka, jota hain, on varsin haastava, joten on mahdollista, etten kuule siitä koskaan yhtään mitään. Mutta nyt mulla ainakin on CV:ssä kuva siltä varalta, jos joskus tulee muitakin mielenkiintoisia työpaikkailmoituksia vastaan.

Typerät saksalaiset ceeveet.

Persoonallisuustesti

Facebookissa pyörii persoonallisuustesti, ja sen mukaan mun kavereina on aivan mahtavia tyyppejä. Sutaisin testin nopeasti läpi, ja nauroin miten hyvin se napsahti kohdalleen. Tosin näyttää siltä, että kaikenlaisissa tuloksissa keskitytään enemmän positiivisiin puoliin. Kukapa nyt ei niistä itseään tunnistaisi.

Persoonallisuustesti

Antaja – Saa jokaisen suoriutumaan mahdollisimman hyvin kykyjensä mukaan.

Olet intohimoinen, vastuuntuntoinen, huolehtiva ja myötätuntoinen. Pystyt hahmottamaan muiden ihmisten tunteita, tarpeita ja tarkoitusperiä. Pystyt näkemään jokaisen ihmisen potentiaalin ja haluat auttaa heitä hyödyntämään voimavaransa. Olet aina edesauttamassa henkilökohtaista kehittymistä ja tiimin kasvamista. Olet hyvin herkkä ylisanoille ja kritiikille. Kohtelet kaikkia lojaalisti, sinulla on korkea sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja toimit hyvin yhteistyössä muiden ihmisten kanssa. Olet hyvin mukaansatempaava johtaja, joka osaa hyödyntää muita erinomaisesti.

Mä tosiaan olen enemmän ekstrovertti kuin introvertti, enemmän tunteva kuin ajatteleva sekä enemmän intuitiivinen kuin tosiasiallinen. Olen aina pitänyt itseäni enemmän spontaanina kuin harkitsevana, mutta myönnettävä se on, että asia taitaa oikeasti olla täysin päinvastoin. Tykkään suunnitella asioita, ja kaikkiin muutoksiin suhtaudun aluksi epäilevästi ja vasta pienen harkinnan jälkeen hyväksyen tai jopa innostuen. Olen siis harkitseva, vaikka joskus se harkinta-aika saatetaan laskea sekunneissa. Harkitsevaa puolta tukee lisäksi se, että mä pidän siitä, että elämä on organisoitua ja aikatauluja noudatetaan.

Aloitin tänään työt pitkän sairasloman jälkeen ja selvisin ekasta päivästä kunnialla. Tosin mun tunteellisuuteni ja herkkyyteni nosti pienen raivon pintaan siinä vaiheessa, kun pomo ilmoitti, ettei firma kata mun kielikoulua kokonaan vaan vain puolet. Näin verisesti mua ei ole loukattu aikoihin. Kyllä mulla on siihen kouluun varaa, mutta jotenkin tosi säälittävää, ettei firmalla ole. Näin pitkän poissaolon jälkeen mä en valitettavasti tunne oikeudekseni riehua asiasta, joten nielin kiukkuni. Mutta pomo voi tarjota ihan itse itselleen glühweinit joulumarkkinoilla joku päivä töiden jälkeen, mua ei kiinnosta. Sitäpaitsi, kyllähän sellaisesta joululahjasta kuin glögilasillisesta menee jo yksi firma konkurssiin!

Tästä personallisuustestistä puuttui muuten sellanen osio kuin rauhallinen vs äkkipikainen. Arvatkaa kumpi mä olen?

Pienistä puroista

Mulle tuli töissä pari laskua tarkastettavaksi pitkäaikaiselta toimittajalta. Kyselin ensin kollegoilta tietääkö kukaan ko. laskuista mitään, mutta koska niiden sisältö jäi hämärän peittoon, piti kysyä laskuttajalta valaistusta asiaan. Ja kas kummaa, kävi ilmi, että toinen laskuista oli virheellinen ja toinen muuten vaan hieman epäselvä tapaus. Hyväksyin sen toisen ja pyysin toisesta hyvityksen. Mutta luottamus tuohon firmaan romahti. Pitää jatkossa pyytää vähän tarkempia selvityksiä laskuihin.

Tiedän erään tapauksen, jossa firman ostaja tehtaili laskuja alihankkijan kanssa siihen malliin, että rakensi siinä sivussa firman piikkiin omakotitalon. Se nyt oli eri asia, koska kyseessä oli tahallinen petos. Mutta pointti oli se, että pienistä puroista kasvaa iso virta. Jollakin on alkoholi virrannut:

Airport cleaner steals 1,500 mini liquor bottles