Johdatus vuorikiipeilydokkareihin

Jos olet itse intohimoinen kiipeilijä, niin kannattaa varmaan lopettaa lukeminen tähän. Mä olen nimittäin viime aikoina villiintynyt vuorikiipeilystä näin sohvaperunana, enkä siis todellakaan tunne alan termejä tai faktoja. Mä olen vaan lukenut aiheesta blogeja ja kirjoja, sekä tuijottanut tuntikausia mielenkiintoisia dokumentteja, vlogeja ja elokuvia. Mulla itsellänihän ei ole minkäänlaista aikomusta koskaan kavuta millekään nyppylälle. Mutta se on jopa tällaiselle ummikolle kerrassaan kiehtova maailma. Mä en tiedä miltä tuntuu jäädä koukkuun vuorikiipeilyyn, mutta mä tiedän millaista on olla koukussa vuorikiipeilydokkareihin!

Onko ketään, joka ei muka olisi kuullut Alex Honnoldista? Honnoldista kertova dokumenttielokuva Free Solo oli se juttu viime vuoden loppupuolella ja vielä alkuvuodesta. Mä katsoin sen muistaakseni Netflixistä, mutta se on ostettavissa myös esimerkiksi Youtube Movies -kanavalta.

Alex Honnoldin kiipeilymuoto tunnetaan nimellä free solo, joka tarkoittaa vapaata kiipeilyä soolona eli ilman köysiä. Free climbing sen sijaan on vapaata kiipeilyä, jossa kuitenkin käytetään varmistusköyttä pelastamaan henkikulta tiukan paikan tullen. Honnold aikoo Free Solossa kiivetä El Capitanin huipulle Yosemiten kansallispuistossa Kaliforniassa Freerider -nimistä reittiä pitkin. Mikäli soolona tekee virheen, merkitsee se varmaa kuolemaa.

”But if you make a mistake, you will die”, haastattelija toteaa.
”You seem to understand it pretty well”, Alex vastaa.

Free Solo kertoo tästä nimenomaisesta kiipeilystä, mutta se pureutuu myös syvälle Honnoldin hahmoon. Honnoldin huumori on sen verran kuivaa, että siitä ei tiedä milloin se vitsailee ja milloin se on vakavissaan. Jopa Honnoldille tehty aivotutkimus kertoo, ettei Honnold tunne pelkoa samoin kuin useimmat ihmiset. Dokumentti paljastaa myös henkilöt kameran takaa, sekä heidän moraalisen dilemmansa tämän hurjapäisen stuntin kuvaamisessa.

Free Solossa Honnold saa apua El Capitanin valloitukseen sen todelliselta asiantuntijalta Tommy Caldwellilta, jonka oma The Dawn Wall kannattaa myös etsiä käsiinsä, jos sitä ei vielä ole nähnyt. Dawn Wall kertoo Caldwellin ja boulderoija Kevin Jorgesonin yrityksestä vapaakiivetä köydet turvanaan uusi ja vaativa reitti El Capitanilla, nimeltään Dawn Wall. Mausteensa tähän soppaan tuo Caldwellin hurja historia panttivankina Kirgisiassa, Jorgesonin kokemattomuus, sekä yksinkertaisesti tämän suorituksen mammuttimainen vaikeus.

Kalliokiipeilystä mä siirryin Himalajan vuorikiipeilyyn, jossa lajin legendoista ja mielenkiintoisista tarinoista ei todellakaan ole pulaa. Kaikki suomalaiset varmasti tietävät Veikka Gustafssonin, joka ensimmäisenä suomalaisena kiipesi Everestille, ja on huiputtanut kaikki kasitonniset ilman lisähappea. Vuorikiipeilyssä tavoitteena tuntuu olevan ensinnäkin niiden neljäntoista yli 8000 metriä korkean vuoren valloitus, sama ilman lisähappea, nopeusennätykset, uusien reittien löytäminen sekä vielä valloittamattomien pienempien huippujen saavuttaminen. Seitsemän huipun valloitus tarkoittaa kiipeämistä korkeimmille huipuille joka maanosassa. Sen on saavuttanut ensimmäisenä suomalaisena Atte Miettinen. Seitsemän huipun määritelmä tosin hieman vaihtelee sen mukaan puhutaanko esimerkiksi Messnerin vai Bassin listasta, mutta Miettinen täyttää ne molemmat. Annapurnalla menehtynyt vuorikiipeilijä Samuli Mansikka oli loistavasti Gustafssonin jalanjäljillä ja ehti saavuttaa kymmenen kasitonnista. Tässä Dhaulagirin huipulla kuvaamassaan videossa Mansikka tähyilee kohti Annapurnaa aavistamatta mitä tulevaisuus tuo tullessaan:

Sveitsiläinen Ueli Steck on tunnettu erityisesti nopeudestaan, jolla hän teki ennätyksiä Eigeriltä Everestille. Ueli oli monille todellinen legenda ja inspiraation lähde, ja moni varmasti uskoi Uelin elävän vanhaksi asti. Ei siksi, että Ueli olisi onnekkaampi kuin muut, vaan siksi, että Ueli Steck oli juuri niin hyvä. Ueli tykkäsi myös kiivetä yksinään kuten Mansikka, ja saavuttikin ensimmäisenä ilman partneria Annapurnan. Yksinään hän oli myös pudotessaan Nuptsella. Uelia kuvaillaan hyvin maanläheiseksi ja mukavaksi tyypiksi, joka antoi tekojensa puhua puolestaan. Annapurnan Lafaille -reitin Ueli kiipesi 28 tunnissa. Pari ranskalaista hyvää kiipeilijää kiipesivät saman, ja siihen meni heiltä 10 päivää. Normaalisti se olisi ollut loistava suoritus, mutta Ueliin verrattuna se näytti samalta kuin kotimainen potkupallo brassien rinnalla.

Uelin ensimmäinen nopeusennätys Eigerillä oli hurja, mutta sen rikkoi lopulta kaveri nimeltä Dani Arnold. Ueli vastasi kysymykseen siitä aikooko hän ottaa tuon ennätyksen takaisin omiin nimiinsä näin:

“You can’t keep taking the risk and climbing it faster and faster. A few years after I climbed the Eiger in 2 hours 47 minutes, Dani Arnold did it in 2 hours 28, so he was nearly twenty minutes faster than me. As soon as he did it the media were asking me if I was going to go back and beat it. But I said no way. There isn’t going to be a competition to beat it again and again.”

Ja seuraavana vuonna, 2015, Ueli kiipesi Eigerille ajassa 2 tuntia 22 minuuttia.

Jotkut väittävät, että Everestillä kiipeily on ruumiiden yli kävelyä. Ja samalla kritisoivat voimakkaasti sitä, miksei uhreja tuoda vuorelta pois sen sijaan, että kävellään ohi tai yli, jotta voidaan huiputtaa maailman korkein vuori. On totta, että Everestillä on menehtynyt yli 200 kiipeilijää, joista suurin osa on yhä vuorella. Everest on niin laaja ja vaikeakulkuinen alue, että viimeisenä leposijana se on miltein sama kuin hauta maan alla. Sandy Irvine katosi Everestillä 1924, eikä häntä ole vieläkään löydetty etsimisestä huolimatta. Sitäpaitsi, menehtyneiden kotiintuominen ei ole edes yhtä ”helppo” juttu kuin Everestille kiipeäminen. Samuli Mansikka yritettiin hakea Annapurnalta helikopterilla, mutta useista yrityksistä huolimatta siinä ei onnistuttu. Veikka Gustafssonin mukaan vuorikiipeilijät eivät halua, että muut vaarantaisivat oman henkensä vainajaa noutaessaan.

”Elämä on eläviä varten, vainajien takia ei pidä ottaa riskejä. Vuori on kiipeilijälle hyvä viimeinen leposija”.

Eri asia sitten on jätetäänkö vainajat polun varrelle kaikkien nähtäville ja ohitettaviksi kuten surullisenkuuluisa Green Boots aikoinaan, vai siirretäänkö ne sivuun tai jopa alas jyrkänteeltä. Traagisten kohtaloiden sijaan musta on kivempi perehtyä positiivisiin tarinoihin, kuten Lincoln Hallin tapaukseen. Tai no, tarina itsessään ei ole kovin positiivinen, mutta sen lopputulos on. Hall on aussi, joka huiputti Everestin vuonna 2006 toisella yrittämällään. Paluumatkalla alas Hall sairastui vakavasti vuoristotautiin ja hänet jätettiin vuorelle kuolemaan, koska sherpoilla ei ollut mitään mahdollisuutta kantaa Hallia niin korkealta. Hall vietti yön noin 8700 metrin korkeudessa kuoleman vyöhykkeellä. Seuraavana päivänä huipulle matkalla ollut ryhmä törmäsi istuvaan ja tajuissaan olevaan mieheen, joka sanoi:

”I imagine you’re surprised to see me here.”

Netflixistä löytyy tälläkin hetkellä dokumenttielokuva nimeltä Mountain, joka on täynnä huikeita maisemia ja kaunista kerrontaa. Se keskittyy vuorten valloituksen sijaan niiden uskomattomaan kauneuteen, voimaan, ja ihmisten sekä vuorten suhteeseen. Se on pelkästään musiikillinen ja visuaalinen pläjäys, joka rentouttaa paremmin kuin Youtuben rentoutusvideot.

Tähän loppuun haluaisin vielä lähettää vilpittömät tsemppiterveiset Lotta Hintsalle Gasherbrum II:lle. Korkein paikka, jolla mä itse olen palloillut, on Pichincalla reilun 4100 metrin korkeudessa, enkä pärjännyt hyvin sielläkään. Lotta on teräsnainen!

Bruce Springsteenin nimmari

Hyvää syntymäpäivää mulle. Ja nimipäivää. Ja jouluakin samantien. Vaikkei nyt ole mikään niistä. John Fogertyn nimikirjoituksella varustettu kirja sai vihdoin seuraa Springsteenistä. Mun kokoelma on valmis.

Hankin sen Fogertyn kirjan aikoinaan Fogertyn omasta shopista, ja olen harmitellut kun en ole vastaavia nimmarituotteita nähnyt Springsteenillä myynnissä. Mutta on niitä nimmaroituja kamoja markkinoilla paljonkin. En vaan oikein innostunut Ebaystä, koska mitä se aitoustodistus muka siellä todistaa. Mutta sitten keksin, että mähän voin hankkia sen nimmariversion kirjasta jonkun luotettavamman liikkeen kautta. Nyt on ainakin aito aitoustodistus.

Mörri-Möykky

Mä en yleensä pelkää kummituksia, ainakaan keskellä kirkasta päivää, mutta mulla oli vähän spooky päivä tässä jokin aika sitten. Olin lapsenvahtina eräällä ihanalla taaperolla, joka osaa jo melko sujuvasti puhua, mutta nukkuu vielä yleensä päikkärit. Mä olin taaperon perheen kotona omakotitalossa maaseudulla, eikä siellä ollut muita kuin me. Ainakaan mun tietääkseni.

Me oltiin aamupäivällä ulkona ja sen jälkeen istuuduttiin keittiön pöydän ääreen syömään lounasta. Mä istuin selkä ikkunaan päin ja taapero istui mua vastapäätä. Me syötiin ja juteltiin, kunnes se yhtäkkiä katsahti hieman mun ohitseni ja katsoi sitten taas mua ja kysyi: ”Kuka meni ohi?” Ei mikä vaan nimenomaan kuka. Mä kysyin minne, ja se vastasi: ”Tuonne ylös”, ja osoitti ikkunan yläreunaa sormellaan. Mä käännähdin sen osoittamaan suuntaan, mutta eipä siellä mitään näkynyt. Mä ajattelin, että se huijaa mua, mutta ei se virnuillut vaan tuntui olevaan aivan tosissaan. Pohdin olisiko se ollut joku lintu tai ötökkä, mutta jotenkin mulle tuli sellanen olo, etten halunnut kysellä sitä taaperolta sen enempää. Sivuutin sen asian, eikä taaperokaan sitä jäänyt miettimään. Mun päähän kyllä tulvahti ajatus, että joskus olen kuullut väittämän, jonka mukaan lapset pystyvät näkemään asioita, joita aikuiset eivät näe.

Seuraavaksi oli päikkärien aika, joten mä luin taaperolle satua makuuhuoneessa leveän parisängyn päiväpeiton päällä, ja lauloin sen jälkeen muutaman tuutulaulun. Taapero nukahti nopeasti siihen mun viereeni, mutta mä en uskaltanut heti liikkua, ettei se havahdu unestaan. Mun ollessa hiljaa paikallani, kuului yhtäkkiä jostakin keittiön suunnalta sellainen ääni, kuin joku olisi läimäyttänyt lehden lattialle. Se oli joko lehti tai piirrustus, joka lattialle tippui, jossakin toisessa huoneessa. Hiljaisessa talossa se ääni erottui selvästi. Kuuntelin korvat tarkkana kuuluisiko talosta mitään muuta. Ja samassa taapero säpsähti unessaan ja tönäisi mua. Mä säikähdin niin, että melkein kiljaisin.

Kun olin varma, että taapero oli kunnolla nukahtanut, mä nousin ylös ja kävin katsomassa mitä lattialta löytyy. Piirrustus siellä vaan oli, ilmeisesti lastenhuoneen ovesta tippunut. Siihen oli liimailtu jotain, joten se oli hieman painavampi kuin tavallinen paperi. Ehkä sen tippuminen kuulosti lehden läimäytykseltä. Mun oli pakko myös kurkata uudelleen ulos ikkunasta. Ikkunan takana ei näkynyt mitään. Jäin pohtimaan mitä ihmettä hetki sitten tapahtui, ja päätin keittää itselleni päiväkahvit.

Korpikuusen kannon alla on Mörri-Möykyn kolo.
Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo.
Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo.

Syksyn tullen sieniä kasvaa Karhukankahalla.
Mörri-Möykky se sateessa istuu kärpässienen alla.
Mörri-Möykky se sateessa istuu kärpässienen alla.

Tiu tau tiu tau ti-li ta-li tittan
Sirkat soittaa salolla.
Pikkuiset peikot ne piilossa pysyy kirkkaalla päivän valolla.
Pikkuiset peikot ne piilossa pysyy kirkkaalla päivän valolla.

Ottaisin minä Mörri-Möykyn jos vain kiinni saisin.
Pieneen koriin pistäisin ja kotiin kuljettaisin.
Pieneen koriin pistäisin ja kotiin kuljettaisin.

Vaan eipä taida meidän äiti peikkolasta ottaa.
Eihän se edes usko, että Mörri-Möykky on totta.
Eihän se edes usko, että Mörri-Möykky on totta.

Mitäköhän ne lapset näkee? Joidenkin mukaan enkeleitä, joidenkin mukaan kyse on vaan mielikuvituksen kehitysvaiheesta. Joka tapauksessa se on aika pelottava tilanne. Enkä tiedä mitä siinä edes pitäisi tehdä, kysellä lisää, vai antaa vaan asian olla? Ainakaan en johdatellut taaperoa mitenkään, kun se tilanne ja se sen kysymys tulivat ihan puskista. Jotain se joka tapauksessa näki tai uskoi nähneensä ikkunan takana. Tai sitten sisällä talossa. Sehän ei sanonut, että ulkona.

Se kerta kun melkein kuolin ulkomailla osa 3

Näitä stooreja näköjään riittää. Mä en ole ihan varma, onko se hyvä vai huono juttu.

Pohdin pitkän aikaa kirjoitanko Australiasta mitään, koska siellä ei teknisesti ottaen tapahtunut mitään tapaturmaa, mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että Australian outback täyttää kyllä tuon ”melkein” -kohdan ihan helposti.

Australiassa mä olin aikoinaan working holiday -viisumilla, ja tein enimmäkseen toimistohommia Sydneyssä ja Adelaidessa. Otin välillä myös hiukan lomaa ja lähdin kiertämään outbackia ensin Adelaidesta Aliceen ja Uluruun erään retkiporukan kanssa ja Alice Springsistä Darwiniin junalla. Darwinissa majailin hetken erään vanhan ystäväni luona, kunnes jatkoin matkaa taas yhden retkiporukan kanssa bussilla Cairnsiin. Cairnsistä palasin rannikkoa pitkin Surfers Paradisen ja Brisbanen kautta Sydneyyn ja takaisin töihin.

Kuten kaikki tietää, Australian luonto voi olla tappava. Tuolla ensimmäisellä retkellä Adelaidesta Aliceen me majoituttiin välillä kaivoskaupunki Cooper Pedyssä maan alla ja outbackissa tähtitaivaan alla, ja se ulkona nukkuminen oli aikamoinen kokemus. Etenkin kun pakkasta oli yöllä pari astetta. Mä en pystynyt nukkumaan omassa swagissani sen kylmyyden takia, mutta ei ne ympäristössä olleet hämähäkit ja skorpionitkaan yhtään auttaneet. Pelkäsin koko ajan, että joku niistä ryömii mun nukkuessa mun makuupussiini, tai mun naamalleni. Mä en tiedä minkä rotuisia ne kaikki mun näkemät hämikset oli, mutta ehkä parempi niin. Osa niistä oli ihan järkyttävän kokoisia.

Darwiniin kuitenkin selvittiin hengissä, ihme kyllä. Siellä sitten mun kaverini vei mut uimaan yhteen paikallisten tuntemaan paikkaan, jossa kuulemma ei ole suolaisen veden krokoja. Darwinissa nimittäin ei millä tahansa biitsillä kannata mennä uimaan, koska ne tyypit asustaa uimarannoillakin. Salt water crocodile on maailman isoin krokotiililaji, ja ne on juuri niitä krokoja jotka nappaa uimareita Ausseissa. Tämä mun kaverin uimapaikka oli kai jonkinlainen kirkasvetinen lähde, jota ympäröi vehreä sademetsä. Siellä me pulikoitiin ihan innoissamme, mutta mä kyllä mietin jälkikäteen, että miten joku salty ei voi muka eksyä sinnekin uiskentelemaan. Käytiin katsomassa niitä jossain krotiilipuistossa, jonka jälkeen ei tehnyt enää yhtään mieli uimaan.

Darwinista matka jatkui Desert Venturesin retkibussilla Cairnsiin. Tämä oli siitä hauska bussi, että me ylitettiin sillä yksi jokikin, ilman siltaa. Se ei siis matkannut mitään kaikkein isoimpia ja tavallisimpia teitä. Me käytiin ensin treffaamassa Crocodile Dundeen Charlie the Buffalo, joka on tätä nykyä täytetty, ja suunnattiin sitten Daly Waters -pubin kautta Cape Crawfordiin. Jossakin siellä keskellä erämaata, ison joen varrella, meille tarjottiin mahdollisuutta lähteä melomaan kanooteilla sitä jokea, joka on tietysti suolaisen veden krokotiilien valtakuntaa. Annetut vaihtoehdot oli meloa tai kävellä luontopolkua pitkin.

Australia

Suurin osa porukasta lähti melomaan toiveenaan nähdä niitä krokotiileja (hullut!), mutta mä ja pari muuta tyttöä lähdettiin kävelemään polkua pitkin. Mua oltiin peloteltu ihan tarpeeksi niillä krokoilla Darwinissa, joten uimaan tai melomaan ei todellakaan kiinnostanut mennä. Polulla sitten reippailtiin iloisina ja kikattaen, kunnes yksi iso tukki, jonka yli kävelin, alkoikin liikkua.

Oliivipyton
Oliivipyton

Musta alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että Australian outback on ihan hivenen vaarallinen.

Siinä vaiheessa kun tajusin, että se tukki onkin käärme, pelästyin ihan jumalattomasti. Se otus oli varmaan jotain 4 metriä pitkä. Mä en tunnistanut sitä, joten en tiennyt onko se kuristajakäärme ja vai joku myrkyllinen laji. Kumpikaan ei vaikuttanut siellä metsäpolulla keskellä ei mitään kovin hyvältä vaihtoehdolta… Jos mä jotain leffoista olen oppinut niin sen, että käärmeetkin voi liikkua lujaa. Ei tiedetty onko parempi juosta vai poistua hiljaa paikalta, joten panikoitiin varmuuden vuoksi hetken aikaa. Ja sitten otettiin jalat alle.

Myöhemmin eräs käärmeiden kesyttäjä tunnisti sen heti kuvista oliivipytoniksi, joka on Australian toiseksi isoin käärme. Yleensä kuulemma hyvinkin kiltti otus, suosittu lemmikki. Mutta ne voivat myös olla aggressiivia saalistaessaan, ja vaativat osaavaa käsittelijää omistajakseen. Mutta kenen terraarioon tollanen muka mahtuu? Kyllä mä silti toisaalta mielummin katselisin tollasta jättiläiskäärmettä lasin läpi kuin ihan silmästä silmään luontopolulla.

Loppumatkasta bongasin vielä rauskuja ja haita. Oli jotenkin tosi kivaa palata takaisin kaupungin hälinään.

Millasia tarinoita teillä on ulkomaan seikkailuista? Onko koskaan käynyt viikatemies lähellä?

Keltainen curry Jamie Oliverin tapaan

On aika hyvä merkki, että jaksaa taas innostua ruuanlaitosta.

Meidän piti laittaa kanankoipia uuniin riisin kanssa, mutta mä inspiroiduin Jamie Oliverin curreista sen verran, että kanankoivet päätyikin tällä kertaa vähän erilaiseen ruokaan. Alkuperäinen resepti löytyy täältä, mutta ei ollut meikäläisenkään versiossa mitään vikaa. Mähän siis vähän sovelsin kun en käynyt tätä ruokaa varten kaupassa, eli kaapista ei löytynyt tuoretta korianteria eikä paprikaa. Vaihdoin paprikan kesäkurpitsaan ja käytin kuivattua korianteria. Maustamatonta jogurttia en sentään viitsinyt korvata banaanijogurtilla, joten curryn lisukkeeksi kehitin raikkaan pinaattisalaatin. Se oli ihan parasta!

Keltainen curry

1 sipuli
4 valkosipulinkynttä
5 cm:n pala inkivääriä
1 punainen chili ilman siemeniä
kanaliemikuutio
ruokalusikallinen hunajaa
1 tl kurkumaa
2 tl curryjauhetta
kuivattua korianteria
oliiviöljyä
3 kanankoipea
1 prk kikherneitä
1 rkl tomaattipyrettä
1 kesäkurpitsa
4 dl vettä

Laitoin korkealle pannulle hieman öljyä ja paistoin kanankoipia hetken. Mä käytin siis maustamattomien nuijien sijaan maustettuja koipireisiä, mutta ei se haitannut mitään. Ei kerrota kenellekään. Kanan tiristessä pannulla tein curryn pohjan surauttamalla sipulit, chilin ja inkiväärin sauvasekoittimella tahnaksi. Sitten otin kanat hetkeksi pois pannulta ja kippasin currytahnan pannulle. Hetken paistamisen jälkeen lisäsin siihen kaikki muut aineet eli pilkotun kesäkurpitsan, huuhdellut kikherneet, vettä, tomaattipyrettä, kurkumaa, currya, hunajaa, kanaliemikuution ja kuivattua korianteria. Mun curryjauheeni sattui olemaan madras-currya. Täytyy tunnustaa, että mulla tuli tuoretta korianteria ikävä, mutta pääsin siitä yli. Laitoin kanat takaisin pannulle ja annoin curryn muhia kypsäksi noin tunnin verran. Silleen, että voitte kuvitella Jamien hehkuttavan, miten liha irtoaa luista.

Aasialainen pinaattisalaatti

1 pussi pinaattia
1/2 kurkku
1 mango
1/2 sitruunan mehu
1 rkl soijakastiketta
1 tl ruokosokeria

Hyvin yksinkertainen salaatti. Pinaattipeti pohjalle, siihen kuorittua kurkkua ja mangoa ohuina suikaleina päälle. (Mä tilasin kerran Wishistä julienne-leikkurin, mutta en saa sillä kunnon suikaleita edes porkkanasta, saati sitten mistään pehmeämmästä. Ideana ihan kiva, mutta ei se vaan toimi. En suosittele.) Kastikkeeksi olisi paremmin sopinut lime, mutta mulla oli vaan sitruunaa. Sekoitin sitruunamehuun hiukan soijakastiketta ja sokeria, ja niin salaatti sai kivan aasialaisen vivahteen. Ja sopi tuon curryn kaveriksi oikein mainiosti.

Mun piti ottaa kuva mun hienosta annoksesta, mutta arvatkaa vaan unohtuiko se, kun tuo ruoka tuoksui niin hyvälle.. Ei ole ensimmäinen eikä varmaan viimeinen kerta, kun mun kokeilevassa keittiössä käy näin. Curry oli hyvin mietoa, mutta sen verran helppo resepti, että tulee varmasti tehtyä toistekin.

Jamie Oliverin keltainen curry

Kiitti.

Fogerty tulee kesällä Helsinkiin

Fogerty

Voiko ihanampaa uutista olla! Tai no, kyllä mua vähän harmittaa, ettei tarvitsekaan lähteä Vegasiin katsomaan Fogertyä.

Mä olin kärppänä ostamassa lippuja sinä maanantaina, kuin ne tulivat myyntiin. Päivittelin Ticketmasterin sivua ihan täpinöissäni varmaan jo puoli tuntia ennen lipunmyynnin alkua. Broidi oli ohjeistanut, että ottaisin permantopaikat suoraan lavan edestä, ei mistään sivulta. Kun liput sitten tulivat saataville, mä klikkasin parhaat mahdolliset paikat ja huomasin, että ne on A-katsomosta riviltä 8. Ei hullummin, ajattelin onnessani. Siirryin maksamaan lippuja, ja seuraavaksi ruudulle tuli teksti: ”Virhe palvelussa.”

En edes tiennyt, että osaan kiroilla niin kovin.

Mä jouduin päivittämään Ticketmasterin sivun ja ottamaan uudet liput, joten meikäläiset joutui sitten muutamaa riviä taaemmas, mutta keskemmälle. Kyllä se kelpasi mulle, vaikka tuo kasirivin menetys hieman söi. Nyt sitten odotellaan heinäkuun keikkaa CCR:ää kuunnellen!

P.S. Onko vähän rokki heinäkuu, kun Setzerkin tulee Suomeen?! Tai no, Poriin, mutta silti.

Se kerta kun melkein kuolin ulkomailla osa 2

Ecuador Rafting Mundial

Ecuadorissa mä melkein kuolin noin kymmenen kertaa. Mutta lasketaan ne kaikki yhdeksi, en mä niitä kaikkia jaksa tähän kirjotella. Oli tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä, huonokuntoisia busseja ja keskenään kilpaa ajavia bussikuskeja järkyttävän vaarallisilla vuoristoteillä, ryöstöjä sekä muuta pientä. Ai niin, ja vähän isompi kaasuisku nettikahvilaan, jossa mä sillä hetkellä chattailin. En mä edes muista niitä kaikkia enää. Mutta pahin tapaturma mulle sattui eräällä viikonloppuretkellä.

Oltiin kaveriporukan kanssa Puerto Quitossa tutustumassa ekoturismiin. Keräiltiin kaakaopapuja ja ihmeteltiin viidakon luontoa eräällä tilalla. Meillä oli pari paikallista opasta, jotka lupasivat viedä meidät joelle kokeilemaan koskenlaskua. Joo, kuulostaa ihan sikahyvältä idealta, eikö?

Mä en ollut sitä ennen koskaan kokeillut koskenlaskua minkäänlaisella paatilla. Ajattelin, että meillä on varmaan joku iso kumivene ja se joki on varmaan joku pieni virta. No ei ollut isoa kumivenettä. Meillä oli traktorin sisärenkaista puhalletut ilmapatjat eli ecuadorilaiset kumiveneet, jokaisella omansa, ja päälle puettiin pelastusliivi ja käteen annettiin airo. Siinä meidän varustus. Ei kypäriä. Joki sen sijaan oli iso, Rio Blanco. Koosta huolimatta sen virta näytti lempeältä, joten en mä vielä alkuvaiheessa ollut ollenkaan huolissani.

Oltiin melottu varmaan kymmenisen minuuttia kun ensimmäinen vesiputous tuli vastaan. Seurasin miten edellämenevien kavereiden kumiveneet lähtivät kulkemaan kovempaa vauhtia, eikä meidän amatöörien ohjausyritykset siinä vaiheessa enää auttaneet. Se koski ei ollut mikään loiva joenuoma vaan kivikko, jossa tuli täytenä yllärinä noin metrin pystysuora vesiputous. No, siitä suurin osa porukasta selvisi kaatumatta. Aloin kuitenkin hiukan huolestua ja kysyin oppaalta oliko tämä pahin putous tässä joessa. Ei kuulemma ollut.

Matka jatkui ja pian mä jo kuulinkin seuraavan kosken. Mä en rehellisesti sanottuna tiedä miten korkea se oli, mutta mutta vähintään pari-kolme kertaa niin iso kuin edellinen. Mä näin miten muut mun edelläni meni siitä alas ja kaatuivat paatteineen, mutta mä en voinut tehdä enää mitään. Sinne mäkin sukelsin, ja tipahdin samantien omasta traktorinrenkaastani. Pyörin siellä putouksen alla olevassa pyörteessä kuin olisin ollut pesukoneessa. Pahinta siinä oli, että mä en tiennyt missä päin on pinta. Joka puolella näkyi vain kirkasta valkoista vaahtoa. Sitten kopsautin polveni kiveen ja tiesin heti, että nyt sattui. Onnistuin jotenkin saamaan kiinni jostakin oman lauttani narusta, ja vedin itseni sitä kohti. Pulpahdin pintaan, mutta olin edelleen pää siellä kumirenkaan sisällä kun virta alkoi viedä mua huimaa vauhtia eteenpäin siinä koskessa. Olin sentään päässyt pois siitä pyörteestä, mutta seuraavaksi mun piti väistellä kiviä. Sain käännettyä itseni menemään jalat edellä siinä virran mukana ja lopulta se hieman rauhoittui. Opas souti omalla kumiveneellään lähemmäs ja kysyi pääsenkö takaisin veneeni kyytiin. Sanoin, että löin polveni aika pahasti. Se totesi, että meillä on vielä noin kolmen tunnin matka jokea eteenpäin, ja muuta tietä pois ei ole. Se tunne, kun olet juuri selvinnyt hirveästä tilanteesta ja tajuat samantien, että pahin ei ehkä vielä olekaan ohi.

Ei auttanut muu kuin kiivetä takaisin paatin kyytiin ja jatkaa matkaa. Pieniä koskia oli siellä täällä, mutta mitään dramaattista ei hetkeen tapahtunut. Kunnes mun lauttani otti ja osui terävään kiveen ja räjähti. Sinne mä pulahdin taas, siihen valtavaan jokeen. Uin joen törmälle ja roikuin jossain liaaneissa, jossa heilutin kättäni muille ja huusin, että tarvitsen vähän jeesiä. Eräs saksalainen nainen, joka sattui olemaan lääkäri, tuli ottamaan mut oman kumirenkaansa kyytiin. Mä pelkäsin joka ainoaa kiveä ja vesiputousta ihan hirveästi. Näin jonkun ison otuksen vedessä vähän matkan päässä oli ihan varma, että nyt siellä on anakonda. Anakondat toki asustivat siinä joessa, mutta se elukka, jonka mä olin nähnyt, oli jonkinlainen jokikoira, el perro del aqua. Tai niin mulle väitettiin. Yhtään ei helpottanut tietää, että siinä joessa uiskentelee vaikka minkälaisia isoja otuksia. Loppumatkan mä rukoilin, ettei meidän kumivene räjähtäisi.

Viimeisessä koskessa oli vielä hirmuisen iso kivi ja sen edessä vesipyörre, jonne me jäätiin yksi toisensa jälkeen jumiin. Kukaan ei kuitenkaan onneksi siinä kohdassa kaatunut lautallaan. Se pyörre näytti siltä, että olisi oikeasti ollut kohtalokasta. Päästiin kaikki rantautumaan. Mun polvi oli aika kipeä. Se lääkäri tutki sen totesi, että siinä ei ole pahasti nestettä, joten selvisin vain säikähdyksellä. En saanut jalkaa taitettua moneen päivään, ja seuraavat viikot kävely oli tosi tuskaista. Mutta mä olen todella onnellinen, etten siinä tilanteessa ollut lyönyt kiveen päätäni.

Matkalla Puerto Quitosta takaisin Quitoon mä pääsin bussissa kipeän jalkani kanssa istumaan, mutta bussi tuli ihan täyteen ihmisiä ja suurin osa joutui seisomaan käytävällä sen noin neljän tunnin matkan ajan. Eräässä kohdassa sitten bussi pysähtyi ja ihmiset näyttivät kurkkivan ikkunoista eteen ja oikealle, sinne puolelle, jossa oli ihan jumalaton pudotus vuorenrinteeltä alas rotkoon. Kysyin mun vieressä seisovalta tyypiltä mitä siellä tapahtuu. ”Se caio”, se sanoi ja mulla kesti hetki tajuta, että joku auto oli juuri ajanut tieltä ulos. Ristit tien varressa sai aika konkreettisen merkityksen sillä hetkellä.

Viikkoja myöhemmin törmäsin siihen meidän jokioppaaseen Quitossa ja se kertoi mulle innoissaan miten oli ostanut uusia juttuja sitä jokiseikkailua varten. Mä ajattelin, että ehkä se on hommannut kypäriä. Mutta ei. Sillä oli muovikassi täynnä hanskoja. Voi niitä onnellisia, jotka pääsevät Rio Blancolle hanskat kädessä. Eihän niillä ole hädän päivää.

Pari päivää myöhemmin mentiin kavereiden kanssa katsomaan koskenlaskun MM-kisoja jonnekin Amazonin alkulähteille, pikkukylään nimeltä El Chaco. Sinnekin oli hirmuinen matka, piti matkustaa monta tuntia bussilla ja sitten vielä liftata ja kävellä, ennen kuin päästiin perille. Se joki vasta oli hurjan näköinen. Katseltiin miten ne tyypit kaatuilivat ihan oikeiden kumiveneiden kanssa niihin kosken pyörteisiin. Kun kisat oli ohi, liftattiin pois sieltä joelta venäläisjoukkueen kuorma-auton kyydillä. Luin myöhemmin uutisista, että ne venäläiset oli voittaneet kultaa. Ilmankos ne olivat vielä hengissä.


Se kerta kun melkein kuolin ulkomailla osa 1

Matkustelu voi joskus olla todella vaarallista. Mulla on ollut muutama läheltä piti tapaus elämäni aikana. Ei ne enää pyöri mielessä, mutta sen verran läheltä liippasi, että jonkun aikaa näin painajaisia. Ja etenkin näin jälkikäteen hirvittää.

Ensimmäinen tapahtui au pair -aikoina Madridissa. Mutta tämä nyt ei sinänsä ole yllätys. Näyttäkää mulle yksikin au pair, joka ei ole meinannut kuolla.

Meillä oli Madridissa tosi kiva au pair -jengi, jonka kanssa hengattiin aina niinä vähinä vapaa-ajan hetkinä kaupungilla, muun muassa Retiro-puistossa. Meillä oli tapana treffata lauantai-iltaisin kavereiden kanssa jossakin irkkupubissa Puerta del Solin lähellä ja lähteä siitä sitten milloin minnekin juhlimaan.

Eräänä lauantaina mä olin jälleen matkalla irkkupubiin tapaamaan kavereita. Olin ajoissa eikä mulla ollut mikään kiire. Olin tullut bussilla keskustaan ja Solilta ajattelin kävellä pubiin. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, kuten niillä kulmilla aina. Mä pysähdyin liikennevaloissa jalankulkijoiden punaiseen valoon monien muiden jalankulkijoiden kanssa ja seisoin aloillani.

En muista tarkalleen juuri sitä hetkeä, olinko kiinnittänyt huomioni keskellä vilkasta liikennettä puhelimeeni vai olinko muuten vaan muissa maailmoissa. Joka tapauksessa mun katse oli suunnattu alaspäin, ei siihen liikennevaloon. Mutta muistan tasan tarkkaan mitä tapahtui kaksi sekuntia myöhemmin. Joku mies käveli mun ohitseni pitkällä askeleella, tönäisi hieman käsivarttani ja jatkoi siitä ohitseni tien yli. Luulin valon vaihtuneen vihreäksi ja lähdin itsekin kävelemään.

Siinä samassa kuulin kun auto jarruttaa todella kovaäänisesti ja tööttää ihan hulluna. Mut ohittanut mies otti pari juoksuaskelta tietä ylittäessään, mutta mä jähmetyin kuin peura siihen sen auton eteen ja tuijotin sitä autoa. Auto oli taksi ja sillä oli vauhtia ihan reilusti. Se kuski sai kuin saikin auton pysäytettyä ennen törmäämistä muhun, ja sillä se pelasti mun henkeni. Seuraavassa hetkessä mä pomppasin siitä tieltä pois taksikuskin huutaessa mulle pää punaisena ikkunasta. Kyllä hävetti! Mä säikähdin sitä tilannetta itse asiassa niin paljon, että aloin itkeä ja täristä aika lujaa sen jälkeen.

Mun ei missään nimessä ollut tarkoitus kävellä päin punaisia, luulin valon vaihtuneen kun se toinen jalankulkija kulki mun ohi. Syy on täysin itsessäni, en ollut tilanteessa ihan hereillä ja astuin ajotielle väärällä hetkellä. Mutta ne, jotka tarkoituksella kävelee päin punaisia, voisivat huomioida, että tällainenkin tapahtuma siitä voi seurata. Ja joku viaton pieni au pair voi vaikka kuolla.

Stay tuned, seuraava osa on oikeasti vähän hurjempi!


Mostarin sillalla Bosniassa

Mä olin teini silloin kun Bosnian sota päättyi. Riparilla puhuttiin Bosnian sodasta, ja kuunneltiin biisiä nimeltä Sarajevon kasvot. Mä en usko, että olen kuullut sitä biisiä ainakaan viiteentoista vuoteen, mutta silloin tällöin tuo Pekka Simojoen melodia pulpahtaa mun päähäni. Sarajevo on jäänyt mun mieleeni, ja se on yksi niistä monista kaupungeista, joissa joskus haluaisin käydä. Kun mä katselin matkakohdevaihtoehtoja ja suunnittelin äkkilähtöä Kroatiaan, niin siihen ostopäätökseen vaikutti ehdottomasti mahdollisuus päästä käymään Bosniassa. Mostarissa tosin vaan, ei Sarajevossa. Mutta historiansa puolesta erityisen mielenkiintoinen paikka sekin.

Bussimatka Bosniaan sisälsi melkoisen määrän rajanylityksiä, kun välillä käytiin jo Bosniassa, mutta sitten ajettiinkin taas Kroatiassa, ja sen jälkeen taas Bosnian puolella. Mutta matka ei ollut tylsä, koska oppaana oli huumorintajuinen tyyppi. Opas osasi hyvin selventää kroaattien, muslimien ja serbien lähihistoriaa sekä Mostarin osuutta sodassa. Mostarissa aluksi muslimit ja kroaatit taistelivat yhdessä serbejä vastaan, mutta serbien vetäydyttyä kroaatit ja muslimit taistelivatkin keskenään. Kaupungin kuuluisa vanha kaarisilta Stari most, joka aiemmin symboloi monikansallisuutta ja kansanosien rauhanomaista rinnakaiseloa, romahti kestettyään pitkään tulituksia. Bosnian kroaattiarmeija oli ampunut siltaa panssarivaunujen tykeillä toista päivää ennen kuin se antoi periksi. Tämä tapahtui vuonna 1993. Stari most rakennettiin uudestaan vuonna 2004, vanhan sillan tyyliä noudattaen. Mostari on muuten saanut nimensä vanhan sillan siltavahtien, mostarien mukaan.

Mostar Bosnia

Neretva-joki, joka Mostarin halki kulkee, on kauniin turkoosi. Istuin joen rannalla olevaan ravintolaan lounaalle, katselin voimakkaan virran pauhua ja kuuntelin läheisen minareetin rukouskutsua. Yhtäkkiä huomasin, kun joku hyppäsi sillalta veteen. Ilmeisesti uimahyppääjät keräävät turisteilta rahaa tempuillaan.

Mostar Bosnia

Päivä oli aurinkoinen ja lämpötilan puolesta tuntui siltä, että olisin voinut olla lähes missä tahansa turistikohteessa. Mutta monissa rakennuksissa Mostarissa on vieläkin seinät täynnä luodinreikiä. Oli hyvin helppo kuvitella kroaatit toiselle puolelle jokea ja muslimit toiselle puolelle. Sodat tuntuvat yleensä kovin kaukaisilta asioilta, mutta on paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet elämään sodan keskellä. Kuten mostarilaiset.

Netflix-suositus: Trevor Noah – Son of Patricia

Eteläafrikkalainen kaveri vinkkasi mulle johannesburgilaisesta Trevor Noahista jo vuosia sitten, ja tällä hetkellä The Daily Show ja erityisesti sen osio Between The Scenes kuuluvat mun ehdottomiin lemppareihin Youtubessa. Daily Showssa Trevor Noahin terävä ja tavallaan viaton hahmo ruotii päivän polttavaa politiikkaa ja muita uutisia, ja Between The Scenes on Noahin tarinointia yleisön kanssa. Daily Shown lisäksi Noah tekee paljon stand up -keikkoja ja sen koko tyypin energiamäärä tuntuu ihan käsittämättömältä. Mä en tiedä mitä se vetää, mutta mä haluan sitä samaa.

Noahin Son of Patricia -show pureutuu erityisesti etnisyyteen ja rasismiin, joista puhutaan paljon myös Daily Showssa. Noahin isä on valkoihoinen sveitsiläinen ja äiti tummaihoinen xhosa, ja Noah on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Sowetossa, Etelä-Afrikassa, apartheidin aikaan. Melkoisen haastavat kortit siis tyypille jaettu pienenä, mutta Noahin mukaan monesta asiasta on äitiään kiittäminen. Tämä show ei kuitenkaan keskity Noahin äitiin tai lapsuuteen, vaan niistä voi lukea lisää Noahin kirjasta Born a Crime: Stories From a South African Childhood. Noah puhuu englannin ja xhosan lisäksi zulua, sothoa, afrikaansia, tswanaa, tsongaa ja saksaa. Noahin mielestä se, mitä kieltä ihminen puhuu, määritteleekin ihmistä enemmän kuin ihonväri. Vaikka Noah on itse värillinen, niin hän kokee olleensa kuin kameleontti ja pystyneensä puhumisellaan vaikuttamaan siihen, miten ihmiset hänet näkevät ja kokevat.

Noah on tarinankertoja ja sen erityinen lahjakkuus amerikkalaisessa maailmassa on se, että se on ulkopuolinen ja katsoo sitä ulkopuolisin silmin. Tässä showssa Noah kertoo siitä, miten ironista on, että amerikkalaiset kokevat tacojen olevan niin periamerikkalaista, että niitä pitäisi jokaisen turistin Jenkeissa syödä. Tai kuinka amerikkalaisten kaverien mielestä on lomaa lähteä telttailemaan alkeellisiin oloihin, tai mennä balilaisen ihmisen kotiin kokemaan autenttista balilaisuutta. Noah käyttää näistä termiä poverty porn tourism, köyhyyspornoturismi.

I think there should be a rule in America that says you can hate immigrants all you want, but if you do, you don’t get to eat their food. That’s a fair exchange for me. If you hate immigrants, no immigrant food. No Mexican food, no Caribbean food, no Dominican food, no Asian food, nothing. Only potatoes. I’m not even saying flavored potatoes. Just plain potatoes, no spice. Because, no immigrants, no spice. Don’t ever forget that. Both figuratively and literally, no spice. I know some people who would take that. I know there are some people right now who would be like, “Well, you know what Trevor? Take your immigrants, take your spice, and get the hell outta here.” You say that now because you’ve never lived a life without spice. But don’t ever forget, a life without spice was so hard, so hard that it made white people sail around the world to find it. This wasn’t regular sailing. It wasn’t a Disney cruise. These people lived at a time when they believed that if you went that way you would fall off the edge of the earth and die. And still, some man was eating some white lady’s cooking and was like, “I can’t do this shit anymore!”

Vahva katselusuositus tälle. Naurattaa, mutta pistää myös ajattelemaan.

Mikä muu nyt on Netflixissä in? Mitä sarjoja seuraatte?