Bruce Springsteenin omat 5 lempparibiisiä

Bruce Springsteen vieraili kerran Stephen Colbertin showssa mainostamassa kirjaansa ja kertoi samalla miten E Street Band pystyy soittamaan lennosta minkä tahansa biisin, jonka Pomo päättää konsertissa esittää. Tätä keskustelua seurasi erittäin mielenkiintoinen kysymys: Mitkä ovat Springsteenin omat lempparibiisit? Springsteen luetteli ne ilman sen kummempia perusteluita, mutta mä jäin pohtimaan niitä biisejä vähän tarkemmin.

Ensimmäisenä oli tietenkin sanottava Born to Run, koska onhan se sen uuden kirjankin nimi. Lisäksi Born to Run -albumin merkitys koko Springsteenin uralle kahden ekan flopanneen levyn jälkeen oli erittäin merkittävä. Biisiä Springsteen on itse kuvaillut tarinaksi kahdesta ihmisestä, jotka yrittävät löytää tiensä kotiin. Siinä paljon sellaista teini-iän tai aikuisuudenkynnyksen uhmaa, jonka aika moni pikkukaupungista lähtöisin oleva ainakin tunnistaa. Halutaan paeta, uskotaan parempaan, ja ennen kaikkea tunnustetaan rakkautta. Tämä biisi osuu ja uppoaa kyllä teini-iän jälkeenkin, jos elämässä on tapahtumassa isompia mullistuksia.

Toisena mainittu Rising on hyvin samantyylinen kuin Born to Run, se oli Springsteenin vastaus 9/11 iskuihin. Albumia inspiroi kuulemma jonkun tuntemattoman lausahdus: ”We need you now.” Rising sopi aikoinaan myös hyvin Obaman vaalikampanjan tukikonserttiin. Viimeisimpien pressanvaalien jälkeen mulle tuli lähinnä mieleen Down in the Hole.. Risingissä on kuitenkin juuri sitä positiivisuutta ja uskoa tulevaisuuteen, joka leimaa koko Springsteenin uran alkuakin. Vaikeuksien kautta, kohti parempaa.

Thunder Road on Born to Runin eka raita ja ilmentää mun mielestä hyvin Springsteenin musiikista kuvastuvaa elämänfilosofiaa, jonka mukaan elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta niissä alamäissäkin on aina toivoa. Thunder Roadissa on ihan samanlaista nuoruuden vapauden kaipuuta kuin Born to Runissa. Tärkeintä on olla rohkea ja ottaa ne askeleet eteenpäin:

”…Except roll down the window and let the wind blow back your hair
Well the night’s busting open
These two lanes will take us anywhere
We got one last chance to make it real
To trade in these wings on some wheels
Climb in back – Heaven’s waiting on down the tracks”

Neljänneksi lempikappaleekseen Springsteen nimeää mun suurimmaksi yllätykseksi Nebraskan. Se Riveristäkin tuttu huuliharppu soi tässä kappaleessa heti alkuun niin melankolisesti, että suomalaiseen selkäytimeen koskee. Nebraskan lyriikka on itseasiassa tosi karua, tappajan näkökulmasta kirjoitettua, sillä biisi kertoo sarjamurhaaja Charlie Starkweatherin tarinan. Maailmassa on vaan paljon pahaa. Tämä on näistä viidestä biisistä erikoisin, hieman eri sarjaa kuin muut.

Viides oli Springsteenille vaikein, ja siihen yleisö huuteli ehdotuksia. Badlands, Jungleland.. Springsteen heitti kuitenkin viidenneksi Racing in the Streets. Aika moni Springsteenin biiseistä sisältää ajelua kaupungin kaduilla, tytön hakemista kyytiin ja tunteita siitä hetkestä. Kun työ on helvettiä, niin ainoa keino paeta siitä, on ajella ympäriinsä. Masennus ja ahdistus ovat varjot tämän kappaleen taustalla. Nebraskaa lukuunottamatta näissä biiseissä on aina se toivo ja usko parempaan. Yhtä hyvin tähän olisi sopinut myös Hungry Heart.

Haastattelun lopussa Colbert toteaa, että kirjasta voi lukea miten tähän päivään on tultu, mutta mitä Bruce Springsteenin tulevaisuus mahtaa pitää sisällään:

Same old thing!

Mitä yhteistä on meikeillä ja rokotuksilla?

Mulla on mielenkiintoista asiaa kosmetiikkaan ja rokotuksiin liittyen. Mitä yhteistä näillä kahdella on, selviää tästä tekstistä hieman myöhemmin.

Pienenä tarkennuksena ensin, että meikit ei kiinnosta mua juuri yhtään. Oma eyelineri on ollut käytössä kevyesti 20 vuotta, ei siis täysin sama putkilo, mutta sen silmärajauspurtilon brändiä en käsittääkseni ole vaihtanut vuosikausiin. Suunnilleen samaa voi sanoa ripsarista ja kulmaväristä. Sen sijaan, että ostelisin enemmän kosmetiikkaa oman tulotason nousun myötä, käytän sitä itseasiassa entistä vähemmän ja olen varovaisen kiinnostunut vähentämään kaikkia kemikaaleja iholla. Luonnonkosmetiikastakaan en kuitenkaan ole erityisen innostunut. En siis todellakaan ole meikkimaailman trendien aallonharjalla. Countour-trendi meni multa kaukaa ohi ja olen kieltämättä ollut ihan pihalla myös Kardashianien ja Jennerien ryntäyksestä kosmetiikkamarkkinoille. Vasta nyt kuulin, että KYLIE Cosmetics on olemassa. Lisäksi mä olen melkoisen ulkona some-vaikuttajista ja seuraan vain muutamia vloggaajia tai bloggaajia, joiden tuottama sisältö ei yleensä pyöri kosmetiikan tai muodin ympärillä. Tämä kauneusvaikuttajien maailma on mulle siis ihan vieras enkä oikeastaan ymmärrä miten kauneus tai seuraajien määrä voi olla jonkun elämä pääsisältö. Noh, asiaan.

Mun kiinnostus tähän kosmetiikka ja rokotus -tarinaan alkoi Youtubesta, jossa surffailin alunperin Jenna Marblesin videoita katsellen ja päädyin jotenkin sitä kautta meikkigurujen videoihin. Mikään ei voita Jennan humalaista mekkitutoriaalia, mutta musta oli mielenkiintoista katsoa, miten tyypit kuten Jeffree Star meikkaavat kaikilla uusilla tuotteilla, joista mä en ole koskaan kuullutkaan ja sellaiseen tyyliin, jota mun 90-luvulle jäänyt meikkaustaitoni ei edes tunnista. Seuraavaksi tutustuin KYLIE Cosmeticsin arvioihin. Nykyään markkinointi toimii näiden mielipidevaikuttajien kautta niin, että kosmetiikkafirmat lähettävät ennen tuotteiden julkaisua uutuustuotteensa Youtuben meikkiguruille, mutta huonon kritiikin jälkeen Jeffree Star on tiputettu pois KYLIE Cosmeticsin postituslistalta. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö boikotoidut vloggaajat voisi ostaa tuotteita itse ja julkaista niistä oman arvionsa miljoonille seuraajille. Miljoonien seuraajien Kardashianit ja Jennerit voivat siis helposti tehdä rahaa kosmetiikalla, mutta toisaalta ovat myös kritiikin kohteena eivätkä voi mitenkään estää huonoja arvosteluja, mikäli tuotteiden laadussa on jotain vikaa. Tämä aspekti sosiaalisessa mediassa kiinnostaa mua ja sen takia itseasiassa jumituin näihin kosmetiikka-arvosteluvideoihin, vaikka en kyseisiä meikkejä aio edes hankkia.

Pian ymmärsin, että Jeffree Starillakin on oma kosmetiikkakokoelma ja webbikauppa. Jos brändi on tunnettu ja sosiaalisessa mediassa iso seuraajajoukko, niin itse tuotteen luominen aasialaisissa laboratorioissa ja kosmetiikkatehtaissa on itseasiassa se helppo juttu. Jokunen suomalainenkin julkkis on keksinyt tämän ansaintatavan. Kardashianithan (jotka on niitä harvoja somevaikuttajia, jotka mä edes tiedän) lanseeraavat tuotteita liukuhihnalta ja hyödyntävät julkisuusarvonsa isosta rahasta. KYLIE Cosmetics perustettiin näköjään 2016 ja Kylie aloitti brändinsä tuotteistuksen Lip Kiteillä. Sen jälkeen on lanseerattu aika monta uutta meikkikokoelmaa: Koko, Kris Kollection, Kourt x Kylie, Weather, KKW X Kylie, Holiday, Birthday.. Tässä kohtaa mä olen oikeastaan helpottunut, että olen niin kujalla kaikesta tästä kauneusbisneksestä. Eipähän kulu yhtään rahaa mihinkään meikkiuutuuksiin. Kovin paljon oikeasti uutta tällä alalla ei musta ole. Silmiin laitetaan tänäkin päivänä luomiväriä ja huuliin huulipunaa. Näissä kokoelmissa on siis lähinnä kyse erilaisista sävyistä ja koostumuksista. Taustalla toimivat meikkilaboratoriot ja lähes koko myynti perustuu suosioon sosiaalisessa mediassa.

Jeffree Star oli itseasiassa tatuointitaiteilija Kat Von D:n ystävä aiemmin. Ja myös Kat Von D:llä on oma kosmetiikkabrändi. (Tätäkään mä en tiennyt.) Youtubessa tutustuin noin vuosi sitten tapahtuneeseen hurjaan draamaan näiden kahden meikkibrändin välillä. Kutsuin näitä henkilöitä meikkibrändeiksi, koska Kat Von D:n meikkibrändi on nimeltään Kat Von D ja Jeffree Starin Jeffree Star, eli heidän omat persoonat ovat brändissä hyvin vahvasti läsnä. Ihan kuten Kylie Jennerinkin. Mikäli nämä henkilöt jollakin tavalla mokaavat julkisuudessa, niin se vaikuttaa suurella todennäköisyydella suoraan heidän tuotteidensa myyntiin.

Tässä draamassa siis Kat Von D syytti Jeffreytä logon varastamisesta kaveriltaan ja kertoi esitelleensä Jeffreyn omalle meikkilabralleen eli käytännössä aloittaneensa koko Jeffree Starin brändin. Luonnollisesti Katin video Youtubessa aiheutti Katin fanien hurjan paskamyrskyn Jeffree Staria kohtaan. Jeffree Star ei tietenkään Katin hyökkäystä sietänyt vaan julkaisi oman vastineensa koko stooriin. Kiistelyssä nousi esiin myös vegaanius, sillä Kat Von D on vegaani ja meikit tietysti myös. Jeffree Star puolestaan ei ole vegaani, mutta meikit ovat. Star perustelee sen mielestäni ihan asiallisesti siten, että haluaa tuotteidensa olevan saatavissa kaikille, koska tietää monen oman seuraajansa olevan vegaani. Vastineessaan Star kertoi myös sopineensa logon idean käytön ja korvanneensa sen Katin kaverille. Joka tapauksessa, tällä dissauksella Kat Von D vahingoitti Jeffree Starin brändiä, vaikka väitti tarkoituksen olevan vain erottaa oma brändinsä Starista ja Starin kosmetiikasta.

Näiden draamavideoiden jälkeen kumpikaan osapuoli ei ilmeisesti hetkeen haukkunut toista. Kat Von D on nyt raskaana haluaa luonnollisen, lääkkeettömän synnytyksen doulan kanssa kotonaan, ja korosti samaan hengenvetoon olevansa avoimesti vegaani ja tietävänsä miten haastavaa julkisuus voi olla, mutta haluaa kuitenkin kertoa kaikille, että ei aio rokottaa lastaan.

(Onko se muuten jo tullut ilmi, että Kat Von D on vegaani?)

Jos kutsuin tuota aiempaa draamaa ja niitä videoita seurannutta tapahtumaa sanalla paskamyrsky, niin miten nyt voisin kuvata yleisön reaktiota tuohon Katin rokotusvastaiseen kommentiin. Mikä on pahempi kuin paskamyrsky, haihurrikaani? Ihmiset ilmeisesti boikotoivat ihan hulluna Kat Von D:n meikkejä. Jeffree Star ei ole ottanut kantaa keskusteluun, paitsi postaamalla Twitteriin mystisen viestin, joka saattoi liittyä tai olla liittymättä koko asiaan: ”KARMA”. 😀

Mielenkiintoista tässä on ensinnäkin se, miten nykyään voi rakentaa brändin sosiaalisessa mediassa tyhjästä ja luoda sitten hurjan bisneksen sen ympärille. Käytän tässä Kylie Jenneriä yhtenä esimerkkinä some-vaikuttajasta, koska neidillä on yli 100 miljoonaa seuraajaa ja KYLIE Cosmeticsin myynti oli viime vuoden elokuuhun mennessä 420 miljoonaa dollaria. Kat Von D on ollut myös hurjan suosittu, kuten Kim Kardashianin KKW ja Rihannan Fenty Beauty. Nämä neljä muodostavat itseasiassa 30 pinnaa kaikesta kosmetiikan nettikauppamyynnistä USA:ssa.

Toinen mielenkiintoinen asia tässä koko casessa on se, miten helposti brändiään voi itse vahingoittaa. Vain Kat Von D itse tietää mitkä ovat aineelliset vahingot rokotusvastaisuudesta puhumisesta, mutta tuskin välittää siitä pätkääkään. Ottaen huomioon miten pitkään Kat on ollut julkisuudessa, tämä rokotekalabaliikki ei varmasti tullut Katille yllätyksenä. Vaihtoehtona olisi nimittäin ollut olla hiljaa rokotusvastaisuudesta kun tietää varmasti myös sen, miten se jakaa mielipiteitä. Ennemminkin epäilen, että Kat Von D uskoo itse asiaansa ja haluaa oman mielipiteensä esiintuomisella vaikuttaa ihmisiin, vaikka oma bisnes ottaakin siinä samalla vähän osumaa.

Mitä tulee rokotuksiin, niin Kaari Utrion kommentti Seurassa on musta hyvä. Siinä kirjailija pohtii rokotusvastaisuutta historioitsijan näkökulmasta ja pitää sitä järjettömänä. ”Ylellisyydessä meillä on varaa halveksua lääketieteen saavutuksia, jotka ovat tehneet nykyisen turvallisuutemme mahdolliseksi. Mitä tapahtuu, kun rokottamaton nuori lähtee reppureissulle kaukomaahan ja kohtaa siellä vaarallisen viruksen?” Kaari Utrio kysyy. Rokotusvastaisuus on nimenomaan helppoa silloin, kuin suurella osalla väestöä on rokotteella saatu suoja tappavia tauteja kohtaan. Jos joku jättäisi vauvansa rokottamatta siitä huolimatta, että nuo tappavat taudit pyörisivät naapurustossa, alueen kouluissa ja päiväkodeissa, niin sitten muakin kiinnostaa jo kuulla perustelut rokotevastaisuudelle.

Onhan se nyt vähän ironista, että tatuointitaiteilija ei halua pistää kemikaaleja vauvaansa.

Kirppistelyä

Mulla oli tässä pienoinen kirppisurakka, kun kolmen viikon ajan hinnoittelin ja kuskasin tavaroita kirppikselle. Ja nautin joka sekunnista. Musta voisi tulla isona kirppismyyjä. Ehdin jo niin tottua siihen iltaisin sähköpostiin tupsahtavaan myyntiraporttiin, että ensimmäisenä iltana kirppissopimuksen päättymisen jälkeen mietin, että jotain puuttuu. Odottelin sitä viestiä jonkun aikaa ennen kuin tajusin, että mähän hain ne jäljellejääneet tavarat jo pois eikä myynnissä ole enää mitään. Oli ihanan palkitsevaa iltaisin tutkailla omaa Exceliä ja katsoa raportista mitä kaikkea olin saanut kaupaksi päivän aikana. Kyllä, mä todellakin tein Excel-taulukon myytävistä tuotteista ja mätsäsin kirppikseltä tulleen raportin hintalapun numerot mun taulukkoon. Lisäksi väkersin vaatteille pahville liimatut hintalaput, jotka kiinnitin hakaneuloilla niihin. Mutta ehkä se kannatti, kun yllättävän paljon vaatteitakin meni tällä kertaa kaupaksi.

Hinnoittelu on kirppismyynnissä aina kaikkein vaikeinta. Mä en myy mitään huonokuntoisia tai rikkinäisiä juttuja, ja kiroan syvimpään maanrakoon nekin eräät kirppismyyjät, joilta viime vuonna ostin parin euron Autot -muistipelin, jossa oli seitsemän paritonta korttia, ja parin euron magneettikirjan, jonka magneetit eivät enää toimineet. Miksi tarvitsee myydä sellasia? Eikö sellaisten tuotteiden aika olisi jo täynnä? Kyllä mä ymmärrän, että luopuminen on vaikeaa, mutta ahneus on kamalaa. Mä myyn vaan ehjiä ja hyväkuntoisia juttuja, ja tällä kertaa pistin hinnat tosi alas. Parin euron sijasta mun hinnoittelu lähti viidestä sentistä. Päätin, että hinta ei ainakaan tule olemaan este, jos joku jotain haluaa ostaa.

Sain monta sataa euroa voittoa tuosta kirppisurakasta, mutta ei lasketa meikäläiselle tuntipalkkaa. Jotain tavaroita jäi kuitenkin käsiin, joten laitoin tässä aikani kuluksi muutamia kenkiä Facebookin paikalliselle kirppikselle myyntiin. Jotenkin tuntuu, ettei se mun ”hinta ei ainakaan tule olemaan este” -logiikka sittenkään toimi. Yksityisviestit Facessa olivat nimittäin seuraavanlaisia:

”Miepä viestittelen lähempänä, palkka saattaa tulla vasta perjantaina.”
”Onko näissä tinkivaraa?”

Wtf? Ensinnäkin, jos ei ole varaa maksaa euroa kengistä ilman palkkapäivää, niin kannattaako niitä euron kenkiä edes ostaa? Ja toisekseen, mä voin kyllä antaa noi popot vaikka ihan ilmaiseksi, jos se siitä eurosta on kiinni. Taiteilen itse sairauspäivärahalla ja kirppistuotto tuli kyllä tarpeeseen, mutta ei se tuotto ole mulle se pääasia. Iloisempi mä olen siitä, jos ne mulle hyödyttömät tavarat kelpaa vielä jollekin. Kun ne on vielä ihan ehjiä, kaikki palat tallessa.

Keikkaa pukkaisi

Prizeolla on The Kristen Ann Carr Fundia tukeva hyväntekeväisyyskampanja, jossa kaikkien lahjoittajien kesken arvotaan matka Nyciin, liput tokaan riviin keikalle JA pääsy backstagelle tapaamaan Bruce Springsteeniä. Mä olen ihan pyytettömästikin lahjoittanut rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta kyyyyllä mua saa vähän motivoida.

Pohdin tässä eräänä päivänä, että mä voittaisin mielummin tämän palkinnon kuin loton pääpotin. Ihan oikeasti. Lotossa ei ole yleensä kuin pari milliä jaossa, mutta Springsteenin tapaaminen olisi mulle paljon arvokkaampi palkinto. Pienen keskustelun jälkeen oli pakko myöntää, että Eurojackpotin päävoitolla ehkä pääsisi sinne Nyciin, keikalle ja varmaan jollain keinolla backstagellekin, joten kyllä mun olisi se pakko valita. Tai sitten ottaisin Eurojackpotin päävoiton ja lahjoittaisin ne rahat Prizeon kautta Kristen Ann Carrille. Mun tuurilla saisin varmaan jonkun kälysen t-paidan lohdutuspalkintona. ”Kiitos kun lahjoitit 90 miljoonaa, tässä sinulle lahja!”

Onko kukaan muu edes hurahtanut veikkaukseen hyväntekeväisyyteen Prizeon tai Omazen kautta? Mä väitän, että mun hymy olisi leveämpi kuin tämän jampan, jos vastaavan skaban voittaisin. Mä en ole vielä voittanut edes mahdollisuutta *ostaa* lippuja Brucen Broadwayn keikoille, vaikka olen alusta asti ollut mukana Ticketmasterin Verified Fan -arvonnoissa. ”You’re on the waitlist.” Miten paljon sitä hyvää tuuria vaaditaan, että tonne keikalle pääsisi?

Toinen keikka, johon mä mieluusti käyttäisin yhden lottovoiton, on John Fogertyn ja ZZTopin yhteisesiintyminen. Onko parempaa ideaa koskaan edes kuultu? Fogerty keikkaili taas Vegasissa, mutta julkaisi sitten tuon Blues & Bayous -kiertueen yhdessä ZZTopin kanssa. Houkuttelee, sinne sentään saisi lippuja.

Pitäisikö anoa ESTA valmiiksi passiin, jos tuleekin äkkilähtö keikalle?

Villien prezewalskinhevosten jäljillä

Kun palattiin Tereljin kansallispuistosta kaupunkiin, poikettiin matkalla pienellä Tsinggis Khanin muistomerkillä.

Siellä oli paljon ihmisiä ja mua alkoi ahdistaa se paluu kaupunkiin ja väenpaljouteen. Meillä oli vielä pari päivää aikaa Ulan Batorissa, mutta mä kyselin meidän oppaalta Egiltä mitä kivaa Mongoliassa voisi vielä tehdä ennen kotiinpaluuta. Osa porukasta lähti suoraan lentokentälle, ja osa, kuten mun saksalainen kaverini, lähti riippuliitämään kaupungin laidalle. Mutta mä en oikein innostunut kummastakaan.

Toinen matkalla olleista amerikkalaisista, Mary, intoili prezewalskinhevosista, ja mä yllätyin, kun kuulin Egiltä, että niitä on mahdollista nähdä villinä ja vapaana Hustain kansallispuistossa vain muutaman tunnin ajomatkan päässä Ulan Batorista. Sinne siis! Egi järjesti pari kaveriaan meille kuskiksi. Ne hakivat meidät aamukympiltä hotellista ja ylläripylläri, että pojat ei puhuneet sanaakaan englantia. No, ei muuta kuin kyytiin, eiköhän ne tiedä minne ollaan menossa. Kuunneltiin matkalla mongolialaista räppiä ja Despacitoa, sekä poikettiin supermarkettiin ostamaan vähän eväitä mukaan. Matkalla pojat osoittelivat innokkaasti keltaista peltoa ja mä otin siitä kuvan vaan, jotta ne hiljeni. En tiedä mitä ihmeellistä siinä rypsipellossa olisi pitänyt nähdä.

Noin kolmen tunnin ajon jälkeen tultiin perille Hustain portille. Me käytiin Maryn kanssa maksamassa sisäänpääsymaksut puistoon ja hakemassa kartat mukaamme. Teitä ei mennyt siellä montaa eikä kuskit karttaa kaivanneet, mutta meistä oli ihan kiva katsella missä mennään. Ja mehän mentiin. Ajettiin ja ajettiin ja ajettiin. Eikä hevosista näkynyt vilaustakaan paria lantakasaa lukuunottamatta. Tultiin jollekin vanhalle hautausmaalle, jolla varmaan oli mielenkiintoinen tarina kun pojatkin nousivat autosta ottamaan kuvia. Mutta ei ne meille mitään pystyneet kertomaan eikä Egiinkään saatu yhteyttä, kun ei puhelimissa ollut taaskaan kenttää. Kartan mukaan oltiin jo ihan toisessa päässä Hustain puistoa.

Matka jatkui ja me syötiin välillä energiapatukoita. Tässä kansallispuistossa ei paljon puita näkynyt, joten mä en juonut ihan niin paljon vettä kuin olisi ehkä pitänyt. En halunnut juosta pissalla ulkona, kun mitään näkösuojaa ei autoa lukuunottamatta ollut. Me ilmeisesti myös eksyttiin, koska yhdessä vaiheessa meidän kuskit pysähtyivät erään jurtan luo ja kyselivät ajo-ohjeita. Tai sitten ne kysyivät onko niitä hummia näkynyt jossakin.

Mä muistan miten mä olin 7-vuotiaana luokkaretkellä Korkeasaaressa ja näin siellä prezewalskinhevosia. Se laji itseasiassa ehti jo hävitä luonnosta, mutta nämä Mongoliaan istutetut villihevoset polveutuvat Euroopan eläintarhoissa olleisiin kantoihin. Mä olen itseasiassa aina tuosta Korkeasaaren visiitistä lähtien kuvitellut, ettei prezewalskinhevosia elä enää luonnossa. Hustain kansallispuistossa oli pieni museo, jossa kerrottiin puiston eläimistöstä ja prezewalskinhevosen historiasta. Prezewalskinhevonen poikkeaa DNA:taan nykyhevosesta, mutta ei ole sen esi-isä. Se on siis kokonaan eri laji kuin tavallinen hevonen. Nykyisinkin se on erittäin uhanalainen laji, vaikka uudelleenistutus esimerkiksi Mongoliaan on onnistunut.

Kun hevosia ei näkynyt, me ilmeisesti päätettiin mennä omia polkuja ja lähdettiin sillä sedanilla offroadille. Ajeltiin siis ihan ilman minkäänlaista tietä siellä nummilla ja välillä aika jyrkkiäkin rinteitä. Punainen hiekka vain pöllysi. Pojat olivat ilmeisesti päättäneet löytää ne hevoset. Me katseltiin kelloa, sillä se oli jo kolme ja Mary oli lähdössä vielä samana iltana paluulennolleen. Oltiin aika pettyneitä, ettei ehkä nähdäkään niitä hevosia. Kaiken tämän ajelun jälkeen.

Jatkettiin matkaa, ajeltiin edelleen offroadia, isoja kiviä väistellen ja vuorenrinteitä kivuten. Mua alkoi vähän pelottaa, mutta ilmeisesti meno huippasi välillä myös kuskeja, koska ne pysähtyivät ja nousivat autosta katselemaan parempaa tai loivempaa reittiä. Tai sitten ne katselivat mikä olisi vielä hurjempi polku, mihin nämä kikattavat hullut turistit voisi viedä. Meillä oli ihan leppoisaa näiden kavereiden kanssa, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Välillä pohdittiin Maryn kanssa, että mitä jos auton rengas hajoaa johonkin kiveen ja sitten ollaan siellä ilman matkapuhelinverkkoa. Hustai ei ole ihan sama kuin Korkeasaari.

Lopulta se odotettu hetki koitti ja ihahaat tulivat näkyviin. ”Takhei”, meidän oppaat totesivat. Ne olivat kaukana vuoren rinteellä, pieni lauma kellertäviä hevosia. Zoomattiin niitä kameralla ja todettiin, että siellä se lauma nyt on. Aivan selvästi prezewalskinhevosia. Oli henkeäsalpaavaa nähdä luonnossa sellainen laji, joka on sieltä jo kertaalleen hävinnyt.

Tämä oli mulle hyvä opetus siitä, että vaikka kuinka inhoan eläintarhoja ja niiden eläimille tarjoamia pieniä oloja, eläintarhat tekevät myös tärkeää työtä. Ne eivät pelkästään opeta lapsille maapallon monimuotoisuudesta, vaan voivat jopa pelastaa jonkin lajin sukupuutolta.

Päästiin vihdoin kotimatkalle ja Mary ehti kuin ehtikin paluulennolleen. Mä pyysin kuskeja tiputtamaan mut irkkupubi Grand Khaniin drinksuille Egin ja muun porukan kanssa. Egi ihmetteli miten meillä näin pitkään meni, sillä se oli ohjeistanut kavereitaan vaan ajamaan meidät Hustaihin ja pienen kierroksen jälkeen takaisin. Enpä osaa sanoa, mutta olen pirun iloinen, että pojat otti homman tosissaan ja löysivät meille ne hevoset.

Nomadien matkassa Mongoliassa

Mä olin kehunut G Adventuresia mun kaverille niin paljon, että tässä Mongolian reissussa mua jännitti eniten se, onko meillä onnistunut reissu ja tykästyykö frendikin tähän touhuun. Ja koska reissun onnistumiseen vaikuttaa hyvin suuresti se millä porukalla ollaan menossa, jännitti se matkakumppaneiden tapaaminen enemmän kuin koskaan.

Kun me ensimmäisenä iltana hotellissa treffattiin meidän paikallinen opas ja reissukaverit, mä yllätyin erityisesti siitä, että matkassa mukana oli kolme islantilaista ja yksi turkkilainen. En ole koskaan ennen törmännyt niihin kansallisuuksiin G Adventuresin reissuilla. Lisäksi meidän porukkaan mahtui pari jenkkiä, yksi britti ja yksi puolalais-kanadalainen. Sekä tietysti me, suomalainen ja saksalainen. Katselin jengiä aloituspalaverissa ja ajattelin, että se turkkilainen sisustussuunnittelija punaisine kynsineen tulee vielä olemaan vaikeuksissa maaseudulla härkävankkureiden ja jurttien keskellä.

Mutta hienointa on huomata olleensa väärässä jonkun ihmisen suhteen. Eikä koskaan pitäisi tuomita ketään ulkonäön perusteella. Heräsin nimittäin eräänä yönä jääkylmässä jurtassa siihen, että tämä turkkilainen sisustussuunnittelija nousi ylös sängystä, asteli kaminan luo ja alkoi puhaltaa liekkiä sinne lisättyihin puihin, jotka vain savusivat melkein sammuneen hiilloksen päällä. Se sai tulen syttymään ja savuntulo kaminasta jurttaan lakkasi. Se nainen periaatteessa pelasti mun henkeni.

Meidän reissu alkoi sillä, että hypättiin bussiin, jolla ajettiin Tereljin kansallispuiston alueelle. Seuraavaksi rinkat lastattiin härkävankkureihin, jotka olivat tulleet hakemaan meidät ensimmäiseen leiriin. Matkalla leiriin ylitettiin joki, ja tuntui siltä kuin oltaisiin hypätty ajassa parisataa vuotta taaksepäin. Hyvästi sähkö.

Koko reissun ideana oli siis siirtyä joka päivä nomadien leiristä toiseen, opetella heidän perinteisiä tapojaan ja juoda vodkaa. Tai no, ei se matkakuvaus ehkä ihan tuollainen G Adventuresin saitilla alunperin ollut, mutta mitä muuta tekemistä Mongoliassa muka on?

Mä mietin millaiset vieroitusoireet puhelimen menettämisestä tulee, mutta mun stressaantuneelle mielelle teki vain ja ainoastaan hyvää olla ilman sähköpostia ja sosiaalista mediaa hetken aikaa. Mulla ei ollut edes rannekelloa mukana, joten mä en koskaan tiennyt mitä kello on. Seurasin vain muita lounaalle tai illalliselle, silloin kun niiden aika oli. Syksy oli Mongoliassa parhaimmillaan, joten enimmäkseen mä vain ihmettelin mielettömän kauniita maisemia.

Nomadiperheet valmistivat meille ruokaa, mutta me yritettiin auttaa päivän askareissa parhaamme mukaan. Joka päivä käytiin keräämässä risuja iltanuotiota varten ja yhdessä leirissä ”autettiin” lypsämään lehmät. Voi lehmäparkoja. Yksi perhe omisti kanoja ja ne piti pyydystää ennen talvileiriin siirtymistä. Kas siinäpä kiva ohjelmanumero pöllöille turisteille. Mutta me saatiin ne kanat kiinni, ja sitten se perheen isäntä hyppäsi naapurinisännän, 2-vuotiaan tyttärensä ja sen kanalaatikon kanssa mopon selkään ja lähti viemään niitä kanoja talvileiriin. Vanhemmat lapset joutuivat asumaan viikot poissa kotoa koulun takia, mutta nämä nuoremmat lapset olivat meidän ilona muutamassa perheessä. Yksi kuriton poika sai kerran aikamoisen läimäytyksen takapuolelleen, joten kovin vapaata kasvatusta ei täällä näytetty suosivan.

Meillä oli päivittäin kaikenlaisia aktiviteetteja, perheet opettivat meille mm. jousiammuntaa, juuston ja vodkan tekemistä maidosta ja härkien valjastamista. Tokaan leiriin me matkattiin vuorten yli hevosilla, ja mä pelkäsin sitä ihan hulluna etukäteen. Mun polle osoittautui kuitenkin ihan rauhalliseksi oriksi, vaikka nämä mongolialaiset hevoset ovat tavallaan puolivillejä, sillä ne elävät vapaana luonnossa silloin kun niillä ei ratsasteta. Aina kun me oltiin liikkumassa ratsain, perheille piti kertoa edellisenä päivänä, jotta ne ehtivät etsimään hevoset ja ottamaan ne kiinni. Meidän pisin ratsastusvaellus kesti reippaalla vauhdilla joku nelisen tuntia, joten sen päivän iltana tiesi kyllä ratsastaneensa.

Meidän sekalainen porukkamme osoittautui todella hauskaksi jengiksi. Mä tulin hyvin toimeen meidän oppaan kanssa, joka opiskeli kaivosalaa yliopistossa ja aikoi Rio Tintolle töihin. Islantilaiset olivat keskenään kavereita jo ennen matkaa, mutta puhuivat keskenäänkin englantia, jos joku meistä muista sattui olemaan lähettyvillä. Se turkkilainen ei osannut englantia juuri ollenkaan, mutta hyvin sekin viihtyi meidän kanssa. Iltanuotioilla laulettiin ja pelailtiin, muun muassa vuohenluilla pelattavaa shagaita. Kuultiin ja opittiin Mongoliasta niin paljon, että ihastuin siihen maahan ja sen värikkääseen historiaan.

Ilma maaseudulla vaikutti paljon paremmalta hengittää. Ruoka oli samantyylistä kuin jo Ulan Batorissa maistettiin, paitsi yksinkertaisempaa ja lihapitoisempaa. Kolmesta kasvissyöjästä tuli kuusi viikon loppuun mennessä, kun lihakiintiö alkoi tulla muillekin kuin kasvissyöjille täyteen. Suihkuja tai saunaa ei tunnettu missään, mutta mä hyppäsin yhden islantilaisen ja meidän oppaan kanssa jääkylmään jokeen uimaan ja pesemään hiukseni puolessa välissä viikkoa. Kuivashamppoo ja kosteuspyyhkeet olivat kaikkien uudet ystävät. Vessat olivat puuceen tyylisiä hökkeleitä, paitsi että yleensä niissä oli vain kaksi lankkua lattiana ja reikä niiden välissä. Välillä niissä ei ollut ovia ollenkaan. Joillekin vessat olivat isompi ongelma kuin toisille, mua ne eivät häirinneet, mutta kyllä mäkin toivoin, ettei öisin tarvitsisi lähteä vessaan. Ne kun eivät yleensä olleet ihan leirin vieressä, ja niitä härkiä, lehmiä, jakkeja ja muuta karjaa laidunsi usein leirin ympärillä ja vessamatkan varrella.

Mä en olisi halunnut palata takaisin kaupunkiin ja normaaliin elämään. Elämä Tereljissä oli niin yksinkertaista ja rauhallista. Oli hienoa kuulla miten G Adventuresin reissaajien matkakohdevalinta vaikutti juuri näiden ihmisten elämään. Tämän turistien majoittamisen takia perheet pystyivät jatkamaan vanhaa elintapaansa eikä niiden tarvinnut muuttaa jurttansa kanssa kaupungin laitamille töitä etsimään. Perheet olivat jopa onnistuneet investoimaan isompaan karjaan ja useampiin jurttiin meidän turistien takia. Suosittelen siis tätä matkaa lämpimästi teillekin. Kuivashampoota ja babywipeseja vaan reppuun ja menoksi!

Saasteinen, saasteisempi, Ulan Bator

Koska mä en ole pitkään aikaan kirjoitellut blogiin, mulla on vähän matkatarinoita rästissä. Sairasloman lisäksi mä olen nimittäin ehtinyt myös lomailemaan. Silloin kun on väsynyt, on tosi vaikeaa edes ajatella matkustamista. Mutta sitten kun saa aikaiseksi lähteä, tekee se matka tosi hyvää. Etenkin jos on ilman puhelinta ja sähköä jossain Sisä-Mongoliassa.

Mä olen halunnut käydä Ulan Batorissa siitä lähtien kun olin Kiinassa vaihtarina 2000-luvun alkupuolella. Meillä oli vähän suunnitelmissa tulla Trans-Siperian junalla Pekingistä Moskovaan vaihdon päättyessä, mutta se ei sitten onnistunutkaan Sarsin iskiessä maahan. Suomeen lentäessäni katselin Austrian Airwaysin koneessa omalta ruudultani koneen alla olevan maisemakameran kuvaa juuri silloin kun lennettiin Ulan Batorin yli ja ajattelin, että tuonne palaan joku päivä.

Viime vuonna vihdoin pääsin Mongoliaan. Treffasin mun saksalaisen kaverin Moskovan kentällä, josta me jatkettiin yhtä matkaa Ulan Batoriin. Aeroflotin lento laskeutui Ulan Batoriin aamutuimaan ja me käytiin ensimmäiseksi vaihtamassa rahaa lentokentällä palvelevassa pankissa, Mongolian valuuttaa kun ei kovin helposti pysty muualla vaihtamaan. Sovittiin taksikuskien kanssa hinta kyydistä hotellille ja lähdettiin viemään rinkat sinne. (Rasti seinään, me bisnesihmiset nimittäin todellakin oltiin reissussa rinkkojen kera. Tätä ei tapahdu usein. Eikä toiste.)

Puma-Imperial -hotelli vaikutti oikein siistiltä, mutta samaa ei voinut sanoa Ulan Batorista. Ulan Bator on yksi maailman kylmimmistä ja saasteisimmista kaupungeista. Lämpötila oli vielä ihan siedettävä eli syksyinen, mutta hiilivoimalat tupruttivat kaupungin ympäristössä jo nyt sen verran, että mua alkoi heti yskittää ja kurkkua kirveli. Millainenkohan se ilmanlaatu on talvella?

Me oltiin kaverin kanssa molemmat vähän huonosti valmistauduttu tähän reissuun. Kaveri oli ollut tosi kiireinen töissä ja mä olin keskittynyt lähinnä Röllin sairasteluun. Puma Imperialissa me sitten kyseltiin hotellin vastaanotosta, että mitä meidän kannattaisi ekana päivänä kaupungissa tehdä. Hotellin reipas vastaanottovirkailija ehdotti, että voidaan vuokrata taksi päiväksi ja se kuski voi viedä meidät tärkeimmille nähtävyyksille ja johonkin kivaan lounaspaikkaan sitten myöhemmin. Tingittiin hetken aikaa hinnasta ja sitten vastaanottovirkailija soitti meille taksin. Kävi ilmi, että se taksi ei varsinaisesti ollut taksi, vaan hotellin respan veli, joka ei osannut sanaakaan englantia. No, eipä se meitä haitannut, joten kyytiin vaan.

Me käytiin läpi Ulan Batorin tärkeimmät nähtävyydet Zaizanin monumentilta Gandanin luostariin, mutta ei varsinaisesti opittu niistä mitään, kun meidän oppaan englanninkielentaito oli niin heikko. Välillä se soitti siskolleen hotellille, ja sisko tulkkasi meidän keskusteluja hetken aikaa englanniksi. Lounasaikaan se kuski vei meidät mongolialaiseen ravintolaan, jonne kutsuttiin se mukaan syömään. Se auttoi meitä ruokalistan ymmärtämisessä; moooo oli nautaa, bäääää oli lammasta ja iihahaa hevosta. Todennäköisesti siis. Tilattiin pöytä täyteen ruokaa ja maisteltiin kaikkea siitä hevosesta lähtien.

Illalla olikin sitten aika treffata G Adventuresin porukka, jonka kanssa vietettiin seuraava viikko nomadielämää Tereljin kansallispuistossa. Jätettiin haikeat hyvästi kunnon vessoille ja varastettiin hotellihuoneesta loput vessapaperit mukaamme. Me oltiin valmiina jurttaelämään.

Henkinen tila: Lepoa vailla

Helou! Mä muistin salasanani tänne. Tätä voi pitää aikamoisena ihmeenä, erityisesti kun otetaan huomioon mun henkinen tila.

Tässä männäviikolla mä päätin pitkästä aikaa keittää kahvia eräänä kauniina aamuna. Pistin oikein vaniljakahvit tulemaan. Kun kahvi oli tippunut, kaadoin sitä aiemmin käyttämääni teemukiin, avasin jääkaapin oven ja ojensin käteni ottaakseni sieltä maitotölkin. Mutta tölkin paikalla oli jääkaapin ovessa tyhjä kohta. Kuka kumma on vienyt mun maitotölkkini, mä mietin.

Katselin jääkaappiin, mutta maito oli ja pysyi poissa. Suljin jääkaapin oven ja katselin tiskipöydälle, keittiön tasoille ja ruokapöydälle. Ei mitään missään. Kurkkasin olohuoneeseen, koska elävästi muistin juoneeni lasin maitoa vasta-avatusta tölkistä juuri edellisenä tai korkeintaan sitä edellisenä iltana, mutta ei sitä tölkkiä näkynyt olohuoneessaakaan. Katsoin uudelleen jääkaappiin, mutta ei siellä ollut maitoa vieläkään. Pinnistelin muistiani ja olin ihan varma, että juuri pari päivää sitten ostin maitoa, ja tosiaan avasinkin sen tölkin yhtä maitolasillista varten. Aloin miettiä taaksepäin mun tekemisiäni siitä hetkestä alkaen, ja muistelin, että otin kaapista lasin sitä maitoa varten. Avasin astiakaapin oven ja mikäs se sieltä löytyikään.

Hieman myöhemmin samana päivänä mä päätin lähteä ulos lenkille. Otin kotiavaimet käteeni, laitoin uudet kuulokkeet korviini ja aloin säätämään Spotifyista sopivaa soittolistaa lenkkeilyä varten. Ostin muutamaa viikkoa aiemmin uudet ja huiman kalliit sporttikuulokkeet, mutta olen ollut ostookseeni tosi tyytyväinen. Tavalliset nappikuulokkeet eivät pysy mun korvissani sekuntia pidempään, mutta tämä malli pysyy paikoillaan ja sopii mun korviini kuin nenä päähän. Tai nappi ohtaan, kuten kaverilla oli tapana sanoa.

Astuin ulos ovesta kun mun Bosnian reissulta käteen jäänyt biisi Sasvim Običan Dan soi uusissa kuulokkeissa. Ja kun ovi naksahti kiinni, tajusin sillä samalla hetkellä, ettei niitä kotiavaimia enää ole mun kädessäni. Eikä taskussa, kaulassa tai missään muuallakaan mukanani. Mä en ole koskaan aiemmin unohtanut avaimia kotiin, eikä sellaista vaan satu mulle. Paitsi nyt. Lähin vara-avain oli tietenkin Somerolla, joten ei muuta kuin soitto huoltoyhtiöön. 35 euroa kustansi tämä hupi. Jei.

Myönnettävä se on, että siihen on ehkä syy, miksi mä olen taas pitkällä sairaslomalla. Työuupumus ei ole mikään leikin asia. Voi löytää maitotölkin lukkojen takaa tai itsensä astiakaapista. Tai toisinpäin.

Hyväntekeväisyyttä vai ei?

Taas on se aika vuodesta kun monet yritykset ja yhä useammat yksityishenkilötkin ilmoittavat lahjoittaneensa joulukorttirahat hyväntekeväisyyteen. Hienoa, että hyväntekeväisyyttä tehdään etenkin näin joulun alla. Mutta pakkoko se on juuri ystävien joulukorttirahoja sinne hyväntekeväisyyteen hassata? Muhun tekisi suuremman vaikutuksen, jos joku ilmoittaisi tänä vuonna lahjoittaneensa omat joulukinkkurahansa hyväntekeväisyyteen.

Toinen hieno juttu on se, miten lahjaksi voi antaa vaikka kehitysmaahan lahjoitetun lehmän. Tai kaivon. Tai koulukirjan. Olen itsekin lahjoittanut toisenlaiseen lahjaan, mutta vaan lahjana sinne kehitysmaahan. Miten se muka jonkun ystävän mieltä lämmittää, että mä lahjoitin rahaa hyväntekeväisyyteen? Hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen hivelee vaan sen lahjoittajan omaatuntoa, ei muiden. Kaikki muu on markkinointia tai oman sädekehän kiillotusta. Poikkeuksena ehkä se, että perheen kesken valitaan lahjoituskohde ja lahjoitetaan rahaa hyväntekeväisyyteen vaikka joidenkin lahjojen tai ehkä jopa niiden ystävien korttien kustannuksella. Se opettaa myös lapsille antamisen iloa.

Mä olen viime viikkoina saanut paljon hyvää mieltä kirpputoripöydästä. Hihkun iltaisin kotona ihan onnessani selatessani myyntipöydän tuloksia päivittäisestä sähköpostiviestistä. Kun päivämyynti on mitä tahansa muutamasta eurosta pariin kymppiin, en mä kovin suuria voittoja kirppiksellä pääse tekemään. Mulla on mennyt tunteja kaikkien vaatteiden silitykseen ja hinnoitteluun, ja kaiken lisäksi mä ajelen sinne siivoamaan sen pöydän päivittäin. Jos laskisin itselleni tuntipalkan, niin olisin pahasti miinuksella. Mutta olen vaan iloinen siitä, ettei niitä vaatteita, kenkiä ja muita tilpehöörejä tarvitse heittää roskiin.

Toinen hyvä puoli tässä kirppistelyssä on se, että tulee mietittyä omia kulutustottumuksiaan. Aka miksi helvetissä ostin aikoinaan tonkin kalliin koltun, jota en koskaan ole pitänyt ja joka kiristää hihasuista ja takapuolesta. Black Friday oli mulle jo valmiiksi älä osta mitään -päivä, koska mulla ei ollut tarvetta hankintoihin juuri silloin, mutta ne mainokset hyppivät mun silmille siitä huolimatta. Eräskin pieni yritys mainosti kyseistä päivää sosiaalisessa mediassa Blac Fridaynä. Pitääkö tuohon hullutukseen lähteä mukaan, jos ei edes osaa kirjoittaa sitä oikein? Black Fridaytä seurasi tietenkin Black Friday -viikonloppu ja Cyber Monday. Luulisi, että viimeistään maanantaina olisi alkanut epäilyttää, että huijataanko tässä kuluttajaa taas.

Huijaamisesta puheenollen, onko muuten kenenkään muun kaverit seonneet firmojen skaboihin Facebookissa? Mä blokkaan kavereita minkä ehdin ja olen muutenkin vähentänyt sosiaalisessa mediassa tai ylipäätään tietokoneen ääressä kuluttamaani aikaa, mutta silti noihin kisaosallistumisiin meinaa palaa käämit. Mutsi kysyi multa jokin aika sitten, että kannattaako sellasiin kilpailuihin osallistua. Mä vastasin, että jos olet omalla nimelläsi innokas mainostamaan tai kannattamaan kyseistä firmaa, niin siitä vaan. Mutta jos sulla on varaa ostaa haluamasi tuotteet ihan itse, minkä takia lähtisit sellaiseen mukaan? Osa niistä on varmasti ihan rehellisiä kilpailuja, mutta kaikki eivät ole. Kaverini ”voitti” erään arvonnan, jonka serkkunsa miehen firma järjesti. Palkinto oli kyllä ihan oikea, mutta voitto järjestetty. Ei se toisten kilpailuihin osallistuminen tietenkään ole multa pois, mutta olisi kiva saada se vanha Facebook takaisin. Muistatteko kun siellä sai lukea kavereiden omia raapustuksia niiden kommelluksista eikä vain mainoksia mainosten perään?

Mä en tiedä milloin musta on tullut allerginen markkinoinnille. Epäilen yliherkistymistä töissä.

Rölli

Rölli pitkospuillaRölli sai elokuussa viettää 3 viikkoa Lapissa, kun ensin porukat oli siellä muutaman viikon ja sitten mä lähdin kavereiden kanssa roadtripille pohjoiseen. Mutta Rölli oli hillastuksesta todella väsynyt eikä jaksanut liikahtaa mökin rappusilta edes lepopäivän jälkeen. Sillä oli ripuli eikä ruoka oikein maistunut. Käytin sitä Kittilässä eläinlääkärin päivystyksessä, koska olin erityisen huolissani pitkästä paluumatkasta. Eläinlääkäri epäili Röllin saaneen virustartunnan joltakin toiselta koiralta, mutta toivotti meille turvallista ajomatkaa.

Kotona Röllin huonovointisuus jatkui ja vietiin se pian omalle eläinlääkärilleen. Jo Lapissa alkanut yskä oli iso huolenaihe, ja se ruokahaluttomuus toinen. Verenpainekin oli yllättävän korkea. Seurailtiin Röllin vointia jonkun aikaa, mutta kun se ei verenpainelääkkeillä kohentunut, oli vuorossa verikokeet. Eläinlääkäri totesi Röllin veren olevan oudon paksua ja tummaa. Parin tunnin päästä saatiin tulokset, ja kokeissa ilmeni ongelma maksan arvoissa, jotka olivat koholla. Aloitettiin lääkitys verenpaineen lisäksi myös maksaan ja ruokahaluttomuuteen. Saatiin lupa käydä kevyillä kävelylenkeillä Röllin jaksamisen mukaan. Lenkillä Rölli käyttäytyi lähes normaalisti, mutta kaiken muun ajan sen nukkui.

Viikot kuluivat. Hetkittäin ruoka maistui ja arvot paranivat. Mä lähdin käymään matkoilla, mutta sillä välin oli tapahtunut käänne huonompaan suuntaan. Rölli oli joutunut nesteytykseen, kun syöminen ja juominen oli niin olematonta. Siinä vaiheessa päätettiin ottaa maksasta koepala. Maksa oli näyttänyt todella pahalta. Kun mä palasin kotiin, vietiin Rölli eläinlääkäriin ja oltiin valmiina hyvästelemään se. Mutta juuri tullut patologin arvio olikin varovaisen positiivinen. Maksan solut eivät sittenkään olleet lopullisesti tuhoutuneet. Päätettiin jatkaa vielä hoitoa ja seurata tilannetta. Nesteenpoistolääkityskin aloitettiin.

Pillereiden syöttäminen ruokahaluttomalle koiralle oli vaikeaa, mutta välillä tassussa ollut kanyyli helpotti lääkitsemistä. Nesteytys jatkui, mutta Rölli oli väsynyt. Se enimmäkseen nukkui. Moneen viikkoon se ei ollut edes leikkinyt eikä varastanut kenenkään sukkia. Verenpaine oli jatkuvasti todella korkea ja hengitys nopeaa ja rohisevaa. Kuuntelin sen hengitystä iltaisin enkä saanut kunnolla nukutuksi. Päivisin laskettiin kuinka monta kertaa Rölli kävi juomassa ja iloittiin joka ainoasta kulauksesta. Rölli söi ruokaa lähinnä vain kädestä, ja sitten oksensi kaiken syömänsä. Paino oli tippunut jo monta kiloa.

Eläinlääkärin konsultaatiot yliopistolliseen eläinsairaalaan johtivat lopulta diagnoosiin, jonka mukaan Röllillä oli maksan verenkiertoon liittyvä häiriö. Sitä ei voida parantaa. Vietiin Rölli viimeisen kerran tutulle eläinlääkärilleen ja kerrottiin, ettei haluttu Röllin enää kärsivän. 29. syyskuuta hiljeni meidän talo eikä siellä kuulu enää tassutusta. 7 vuotta iloa ja villasukkien varastelua jää ikuisesti muistoihin. Lepää rauhassa pikkuinen.