An Evening with Elvis´ Friends and Musicians

Icenhower Eilen töiden jälkeen matka suuntautui kohti Keravaa. Nappasin kaverin kyytiin Tikkurilasta ja sitten ajettiin auton ikkunat kiinni ja ovet lukossa pysähtymättä sellaisten pelottavien seutujen läpi kuin Koivukylä ja Korso. Päästiin perille ja käytiin syömässä Provencalessa ennen illan konserttia Kerava-salissa.

Konsertin alussa Elviksen henkivartija Dick Grob kertoi tarinoita Elviksestä seuranaan tulkki, joka aiheutti todella rankan myötähäpeän tunteen ainakin meikäläisessä. En tiedä mistä kyseinen naikkonen oli lavalle bongattu, mutta suomentamisesta ei ainakaan tullut yhtään mitään. Jos Grob puhui enemmän kuin yhden lauseen putkeen, nainen unohti koko tarinan. Se jätti myös joitain asioita kokonaan suomentamatta ja lisäili joukkoon omiaan. Kun bändi saapui lavalle, oli ilmeisesti myös bändin jäsenten nimet tulkattava meille ummikoille suomalaisille. Kertakaikkisen noloa ja ärsyttävää. Olisin mielummin kuunnellut enemmän Grobin juttuja ilman aikaavieviä ja vääriä suomennoksia.

Musiikki oli kuitenkin pääosassa. Oli hienoa nähdä lavalla Elviksen kanssa soittaneet basisti Duke Bardwell ja rumpali Jerome ”Stump” Monroe. Bardwell osoittautui aikamoiseksi velikullaksi ja kertoi meille muistikuviaan Lake Tahoen tapahtumista. Muut bändin jäsenet olivat 23-vuotias kitaristi Carl Bradychock, ranskalainen koskensoittaja Damien Daigneau ja brittiläiset taustalaulajat Paula Clarke ja Cristine Bosede Aré. Kun laulaja Dwight Icenhower tuli ensimmäistä kertaa lavalle, hämmästyin ensin miehen ulkonäköä. Kun Icenhower sitten avasi suunsa mikrofonin edessä, mun leuka loksahti auki. Kesti varmaan puoli CC Rideria päästä yli siitä hämmästyksestä miten paljon Elvikseltä se mies kuulosti. Kesken konsertin pystyi silmät sulkemalla kuvittelemaan itsensä helposti 68′ Special keikan eturiviin!

Icenhower ojensi välillä mikin kohti yleisöä ja hämmästyi kun jengi ei laulanutkaan mukana. Hiljaiset suomalaiset vain nököttivät penkeissään. Eräs katsoja selvensi, että me kuunnellaan, ei lauleta. Mutta pienen harjoituksen jälkeen alkoi sujua: We’re caught in a trap, I can’t walk out, because I love you too much baby.. Show jatkui ja hyvät biisit seurasivat toistaan. Icenhowerin maneerit toivat todellakin mieleen Elviksen – ja Jorma Kääriäisen. Harmi vaan, että tuon jälkeen Jorkan ääni ei paljon säväytä. Väliajalla Icenhower kirjoitteli nimmareita aulassa ja mä nauroin, että on varmaan vaikea kirjoittaa omistuskirjoituksia suomalaisille nimille kun joku Pirkko tulee siihen pöydän ääreen. Ja kas kun seuraavana vuorossa olikin Sirkka.

Loppukeikasta yleisö lämpesi ja toinen setti oli Icenhoweriltakin jollakin tapaa rennompi veto. Biisejä oli hauska arvuutella etukäteen: Carl Perkinsin kappale oli tietenkin Blue Suede Shoes, telkkarista tuttu ja yleisön valloittanut biisi oli Hound Dog, ja suurin hitti Don’t Be Cruel. Unchained Melodyn aikana Icenhower näytti taitojaan kosketinsoittimen ääressä ja se toi mun mieleen Elviksen pianon Gracelandissä. Näin jälkikäteen on jännä huomata, ettei oikein mikään biiseistä jäänyt erityisemmin mieleen. Lähes kaikki olivat aivan loistavia vetoja.

Nauttikaa Turku ja Tampere, teillä on vielä mahtavat konsertit edessä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterPin on PinterestShare on LinkedInShare on TumblrShare on RedditEmail this to someone

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.