Käännekohta elämässä

KotiOlisiko blogitauon aika ohi? Puoli vuotta on kulunut. Ensimmäisinä viikkoina mulla oli ikävä kirjoittamista ja päässä pyöri postausideoita vähän väliä. Mutta töissä oli meneillään vaativa projekti ja aika pian unohdin koko blogin. Keskityin vain töihin.

Olen nyt kotiutunut Suomeen, vaikka vieläkin tuntuu siltä, etten koskaan edes lähtenyt Hampurista. Kävin siellä juhannuksena kavereita moikkaamassa ja harrikkapäivillä, ja sinne paluu oli kuin kotiin olisi mennyt. Kävelin mun vanhan asunnon ohi ja tutuilla kulmilla naapurustossa. Käytiin mun lempparibaarissa Pöseldorfin Zwickissä ja kaupungin parhaimmassa intialaisessa ravintolassa Maharanissa. Silti, iso osa muistoista, joita mun päähän tulvi, oli negatiivisia. Sinänsä vähän ristiriitaista, koska mä rakastan Hampuria edelleen. Viimeinen vuosi siellä oli kuitenkin todella vaikea, ja noihin negativiisiin muistoihin liittyi aina joku lääkärikäynti tai muu terveyteen liittyvä ongelma. Toimiston kiersin varmuuden vuoksi kaukaa.

Voisin ihan hyvin palata Hampuriin ja ehkä jonain päivänä palaankin. Hampurin visiitti vahvisti kuitenkin sen, minkä jo tiesinkin. Suomeen muutto oli siinä tilanteessa ainoa oikea ratkaisu.

Kun loppuvuodesta kävin uudessa kotikaupungissani Suomessa katsomassa asuntoja, olo oli hieman epätodellinen. Että tännekö sitä nyt muutetaan. Vuokra-asuntoja tutkiessani päätin, että nyt on oikea aika hankkia omistusasunto, vaikken välttämättä täällä pitkään viihdy. Tai ehkä juuri sen takia se oma asunto pitäisi hankkia heti.

Omistusasunnon etsintä pikaisella aikataululla vaikutti hieman haastavalta. Mä en tiedä miksi mä edes vaivauduin katsomaan osaa niistä paikoista. Jos etukäteen on sellanen fiilis, että asunto ei kiinnosta, niin ei se kiinnostus siellä paikan päällä ainakaan herää. Rempattavia luukkuja olisi löytynyt, mutta mun työtilanteen huomioiden remontti ei tullut kuuloonkaan. Etukäteen mua kiinnosti yksi ainoa asunto.

Siinä yhdessä asunnossa ei ollut mitään henkeäsalpaavaa, etenkään Hampurin kodin maisemaan verrattuna, mutta se oli ihan kiva. Riittävän kiva, jotta mä voisin viihtyä siellä. Päätin jättää asunnosta tarjouksen, mutta en tuntenut mitään. En kerrassaan mitään. Pitäisikö asunnon ostosta olla iloinen? Jännittynyt? Hermostunut? En edes kertonut tarjouksen jättämisestä kavereilleni.

Samana päivänä kun vierailin kiinteistövälittäjän luona, törmäsin kaupungilla sattumalta mun entiseen työkaveriini. Sanoin sille, että olen muuttamassa kaupunkiin. Se halasi mua iloisena ja toivotti tervetulleeksi. Se pyysi mua heti lenkkikaveriksi, ja mä pystyin sieluni silmin kuvittelemaan itseni kylmään tammikuuhun, talvitakki päällä, pipo päässä ja kaulaliina naaman edessä kävelemään tämän naisen ja sen koiran seurassa rantatietä pitkin, jutustellen niitä näitä.

Tuo hetki jätti jäljen mun sieluuni. Se oli niin pieni reaktio vanhalta tutulta, ja sillä hetkellä hirmuisen tärkeä ele mulle. Hymyilin.

Nyt puolen vuoden jälkeen työprojekti on onnistuneesti ohi ja palkankorotus ansaittu. Asunto tuntuu ihanalta kodilta ja olen erityisen tyytyväinen sen sijaintiin. Olen saanut muutamia uusia kavereita, joka ei Suomessa ole ollenkaan niin helppoa kuin ulkomailla. Etukäteen pelotti erityisesti uusien lääkärien löytäminen, mutta nyt olen entistä paremmissa käsissä ja voin paremmin kuin moneen vuoteen. Prosessi on kesken, mutta tunnelissa on jo valoisaa.

En lupaa pitää blogia yhtä aktiivisena kuin aiemmin, mutta kirjoittelen tänne kun siltä tuntuu. Toivottavasti joku teistä vanhoista tutuista on vielä mukana?