Fogerty tulee kesällä Helsinkiin

Fogerty

Voiko ihanampaa uutista olla! Tai no, kyllä mua vähän harmittaa, ettei tarvitsekaan lähteä Vegasiin katsomaan Fogertyä.

Mä olin kärppänä ostamassa lippuja sinä maanantaina, kuin ne tulivat myyntiin. Päivittelin Ticketmasterin sivua ihan täpinöissäni varmaan jo puoli tuntia ennen lipunmyynnin alkua. Broidi oli ohjeistanut, että ottaisin permantopaikat suoraan lavan edestä, ei mistään sivulta. Kun liput sitten tulivat saataville, mä klikkasin parhaat mahdolliset paikat ja huomasin, että ne on A-katsomosta riviltä 8. Ei hullummin, ajattelin onnessani. Siirryin maksamaan lippuja, ja seuraavaksi ruudulle tuli teksti: ”Virhe palvelussa.”

En edes tiennyt, että osaan kiroilla niin kovin.

Mä jouduin päivittämään Ticketmasterin sivun ja ottamaan uudet liput, joten meikäläiset joutui sitten muutamaa riviä taaemmas, mutta keskemmälle. Kyllä se kelpasi mulle, vaikka tuo kasirivin menetys hieman söi. Nyt sitten odotellaan heinäkuun keikkaa CCR:ää kuunnellen!

P.S. Onko vähän rokki heinäkuu, kun Setzerkin tulee Suomeen?! Tai no, Poriin, mutta silti.

Se kerta kun melkein kuolin ulkomailla osa 2

Ecuador Rafting Mundial

Ecuadorissa mä melkein kuolin noin kymmenen kertaa. Mutta lasketaan ne kaikki yhdeksi, en mä niitä kaikkia jaksa tähän kirjotella. Oli tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä, huonokuntoisia busseja ja keskenään kilpaa ajavia bussikuskeja järkyttävän vaarallisilla vuoristoteillä, ryöstöjä sekä muuta pientä. Ai niin, ja vähän isompi kaasuisku nettikahvilaan, jossa mä sillä hetkellä chattailin. En mä edes muista niitä kaikkia enää. Mutta pahin tapaturma mulle sattui eräällä viikonloppuretkellä.

Oltiin kaveriporukan kanssa Puerto Quitossa tutustumassa ekoturismiin. Keräiltiin kaakaopapuja ja ihmeteltiin viidakon luontoa eräällä tilalla. Meillä oli pari paikallista opasta, jotka lupasivat viedä meidät joelle kokeilemaan koskenlaskua. Joo, kuulostaa ihan sikahyvältä idealta, eikö?

Mä en ollut sitä ennen koskaan kokeillut koskenlaskua minkäänlaisella paatilla. Ajattelin, että meillä on varmaan joku iso kumivene ja se joki on varmaan joku pieni virta. No ei ollut isoa kumivenettä. Meillä oli traktorin sisärenkaista puhalletut ilmapatjat eli ecuadorilaiset kumiveneet, jokaisella omansa, ja päälle puettiin pelastusliivi ja käteen annettiin airo. Siinä meidän varustus. Ei kypäriä. Joki sen sijaan oli iso, Rio Blanco. Koosta huolimatta sen virta näytti lempeältä, joten en mä vielä alkuvaiheessa ollut ollenkaan huolissani.

Oltiin melottu varmaan kymmenisen minuuttia kun ensimmäinen vesiputous tuli vastaan. Seurasin miten edellämenevien kavereiden kumiveneet lähtivät kulkemaan kovempaa vauhtia, eikä meidän amatöörien ohjausyritykset siinä vaiheessa enää auttaneet. Se koski ei ollut mikään loiva joenuoma vaan kivikko, jossa tuli täytenä yllärinä noin metrin pystysuora vesiputous. No, siitä suurin osa porukasta selvisi kaatumatta. Aloin kuitenkin hiukan huolestua ja kysyin oppaalta oliko tämä pahin putous tässä joessa. Ei kuulemma ollut.

Matka jatkui ja pian mä jo kuulinkin seuraavan kosken. Mä en rehellisesti sanottuna tiedä miten korkea se oli, mutta mutta vähintään pari-kolme kertaa niin iso kuin edellinen. Mä näin miten muut mun edelläni meni siitä alas ja kaatuivat paatteineen, mutta mä en voinut tehdä enää mitään. Sinne mäkin sukelsin, ja tipahdin samantien omasta traktorinrenkaastani. Pyörin siellä putouksen alla olevassa pyörteessä kuin olisin ollut pesukoneessa. Pahinta siinä oli, että mä en tiennyt missä päin on pinta. Joka puolella näkyi vain kirkasta valkoista vaahtoa. Sitten kopsautin polveni kiveen ja tiesin heti, että nyt sattui. Onnistuin jotenkin saamaan kiinni jostakin oman lauttani narusta, ja vedin itseni sitä kohti. Pulpahdin pintaan, mutta olin edelleen pää siellä kumirenkaan sisällä kun virta alkoi viedä mua huimaa vauhtia eteenpäin siinä koskessa. Olin sentään päässyt pois siitä pyörteestä, mutta seuraavaksi mun piti väistellä kiviä. Sain käännettyä itseni menemään jalat edellä siinä virran mukana ja lopulta se hieman rauhoittui. Opas souti omalla kumiveneellään lähemmäs ja kysyi pääsenkö takaisin veneeni kyytiin. Sanoin, että löin polveni aika pahasti. Se totesi, että meillä on vielä noin kolmen tunnin matka jokea eteenpäin, ja muuta tietä pois ei ole. Se tunne, kun olet juuri selvinnyt hirveästä tilanteesta ja tajuat samantien, että pahin ei ehkä vielä olekaan ohi.

Ei auttanut muu kuin kiivetä takaisin paatin kyytiin ja jatkaa matkaa. Pieniä koskia oli siellä täällä, mutta mitään dramaattista ei hetkeen tapahtunut. Kunnes mun lauttani otti ja osui terävään kiveen ja räjähti. Sinne mä pulahdin taas, siihen valtavaan jokeen. Uin joen törmälle ja roikuin jossain liaaneissa, jossa heilutin kättäni muille ja huusin, että tarvitsen vähän jeesiä. Eräs saksalainen nainen, joka sattui olemaan lääkäri, tuli ottamaan mut oman kumirenkaansa kyytiin. Mä pelkäsin joka ainoaa kiveä ja vesiputousta ihan hirveästi. Näin jonkun ison otuksen vedessä vähän matkan päässä oli ihan varma, että nyt siellä on anakonda. Anakondat toki asustivat siinä joessa, mutta se elukka, jonka mä olin nähnyt, oli jonkinlainen jokikoira, el perro del aqua. Tai niin mulle väitettiin. Yhtään ei helpottanut tietää, että siinä joessa uiskentelee vaikka minkälaisia isoja otuksia. Loppumatkan mä rukoilin, ettei meidän kumivene räjähtäisi.

Viimeisessä koskessa oli vielä hirmuisen iso kivi ja sen edessä vesipyörre, jonne me jäätiin yksi toisensa jälkeen jumiin. Kukaan ei kuitenkaan onneksi siinä kohdassa kaatunut lautallaan. Se pyörre näytti siltä, että olisi oikeasti ollut kohtalokasta. Päästiin kaikki rantautumaan. Mun polvi oli aika kipeä. Se lääkäri tutki sen totesi, että siinä ei ole pahasti nestettä, joten selvisin vain säikähdyksellä. En saanut jalkaa taitettua moneen päivään, ja seuraavat viikot kävely oli tosi tuskaista. Mutta mä olen todella onnellinen, etten siinä tilanteessa ollut lyönyt kiveen päätäni.

Matkalla Puerto Quitosta takaisin Quitoon mä pääsin bussissa kipeän jalkani kanssa istumaan, mutta bussi tuli ihan täyteen ihmisiä ja suurin osa joutui seisomaan käytävällä sen noin neljän tunnin matkan ajan. Eräässä kohdassa sitten bussi pysähtyi ja ihmiset näyttivät kurkkivan ikkunoista eteen ja oikealle, sinne puolelle, jossa oli ihan jumalaton pudotus vuorenrinteeltä alas rotkoon. Kysyin mun vieressä seisovalta tyypiltä mitä siellä tapahtuu. ”Se caio”, se sanoi ja mulla kesti hetki tajuta, että joku auto oli juuri ajanut tieltä ulos. Ristit tien varressa sai aika konkreettisen merkityksen sillä hetkellä.

Viikkoja myöhemmin törmäsin siihen meidän jokioppaaseen Quitossa ja se kertoi mulle innoissaan miten oli ostanut uusia juttuja sitä jokiseikkailua varten. Mä ajattelin, että ehkä se on hommannut kypäriä. Mutta ei. Sillä oli muovikassi täynnä hanskoja. Voi niitä onnellisia, jotka pääsevät Rio Blancolle hanskat kädessä. Eihän niillä ole hädän päivää.

Pari päivää myöhemmin mentiin kavereiden kanssa katsomaan koskenlaskun MM-kisoja jonnekin Amazonin alkulähteille, pikkukylään nimeltä El Chaco. Sinnekin oli hirmuinen matka, piti matkustaa monta tuntia bussilla ja sitten vielä liftata ja kävellä, ennen kuin päästiin perille. Se joki vasta oli hurjan näköinen. Katseltiin miten ne tyypit kaatuilivat ihan oikeiden kumiveneiden kanssa niihin kosken pyörteisiin. Kun kisat oli ohi, liftattiin pois sieltä joelta venäläisjoukkueen kuorma-auton kyydillä. Luin myöhemmin uutisista, että ne venäläiset oli voittaneet kultaa. Ilmankos ne olivat vielä hengissä.


Se kerta kun melkein kuolin ulkomailla osa 1

Matkustelu voi joskus olla todella vaarallista. Mulla on ollut muutama läheltä piti tapaus elämäni aikana. Ei ne enää pyöri mielessä, mutta sen verran läheltä liippasi, että jonkun aikaa näin painajaisia. Ja etenkin näin jälkikäteen hirvittää.

Ensimmäinen tapahtui au pair -aikoina Madridissa. Mutta tämä nyt ei sinänsä ole yllätys. Näyttäkää mulle yksikin au pair, joka ei ole meinannut kuolla.

Meillä oli Madridissa tosi kiva au pair -jengi, jonka kanssa hengattiin aina niinä vähinä vapaa-ajan hetkinä kaupungilla, muun muassa Retiro-puistossa. Meillä oli tapana treffata lauantai-iltaisin kavereiden kanssa jossakin irkkupubissa Puerta del Solin lähellä ja lähteä siitä sitten milloin minnekin juhlimaan.

Eräänä lauantaina mä olin jälleen matkalla irkkupubiin tapaamaan kavereita. Olin ajoissa eikä mulla ollut mikään kiire. Olin tullut bussilla keskustaan ja Solilta ajattelin kävellä pubiin. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, kuten niillä kulmilla aina. Mä pysähdyin liikennevaloissa jalankulkijoiden punaiseen valoon monien muiden jalankulkijoiden kanssa ja seisoin aloillani.

En muista tarkalleen juuri sitä hetkeä, olinko kiinnittänyt huomioni keskellä vilkasta liikennettä puhelimeeni vai olinko muuten vaan muissa maailmoissa. Joka tapauksessa mun katse oli suunnattu alaspäin, ei siihen liikennevaloon. Mutta muistan tasan tarkkaan mitä tapahtui kaksi sekuntia myöhemmin. Joku mies käveli mun ohitseni pitkällä askeleella, tönäisi hieman käsivarttani ja jatkoi siitä ohitseni tien yli. Luulin valon vaihtuneen vihreäksi ja lähdin itsekin kävelemään.

Siinä samassa kuulin kun auto jarruttaa todella kovaäänisesti ja tööttää ihan hulluna. Mut ohittanut mies otti pari juoksuaskelta tietä ylittäessään, mutta mä jähmetyin kuin peura siihen sen auton eteen ja tuijotin sitä autoa. Auto oli taksi ja sillä oli vauhtia ihan reilusti. Se kuski sai kuin saikin auton pysäytettyä ennen törmäämistä muhun, ja sillä se pelasti mun henkeni. Seuraavassa hetkessä mä pomppasin siitä tieltä pois taksikuskin huutaessa mulle pää punaisena ikkunasta. Kyllä hävetti! Mä säikähdin sitä tilannetta itse asiassa niin paljon, että aloin itkeä ja täristä aika lujaa sen jälkeen.

Mun ei missään nimessä ollut tarkoitus kävellä päin punaisia, luulin valon vaihtuneen kun se toinen jalankulkija kulki mun ohi. Syy on täysin itsessäni, en ollut tilanteessa ihan hereillä ja astuin ajotielle väärällä hetkellä. Mutta ne, jotka tarkoituksella kävelee päin punaisia, voisivat huomioida, että tällainenkin tapahtuma siitä voi seurata. Ja joku viaton pieni au pair voi vaikka kuolla.

Stay tuned, seuraava osa on oikeasti vähän hurjempi!


Mostarin sillalla Bosniassa

Mä olin teini silloin kun Bosnian sota päättyi. Riparilla puhuttiin Bosnian sodasta, ja kuunneltiin biisiä nimeltä Sarajevon kasvot. Mä en usko, että olen kuullut sitä biisiä ainakaan viiteentoista vuoteen, mutta silloin tällöin tuo Pekka Simojoen melodia pulpahtaa mun päähäni. Sarajevo on jäänyt mun mieleeni, ja se on yksi niistä monista kaupungeista, joissa joskus haluaisin käydä. Kun mä katselin matkakohdevaihtoehtoja ja suunnittelin äkkilähtöä Kroatiaan, niin siihen ostopäätökseen vaikutti ehdottomasti mahdollisuus päästä käymään Bosniassa. Mostarissa tosin vaan, ei Sarajevossa. Mutta historiansa puolesta erityisen mielenkiintoinen paikka sekin.

Bussimatka Bosniaan sisälsi melkoisen määrän rajanylityksiä, kun välillä käytiin jo Bosniassa, mutta sitten ajettiinkin taas Kroatiassa, ja sen jälkeen taas Bosnian puolella. Mutta matka ei ollut tylsä, koska oppaana oli huumorintajuinen tyyppi. Opas osasi hyvin selventää kroaattien, muslimien ja serbien lähihistoriaa sekä Mostarin osuutta sodassa. Mostarissa aluksi muslimit ja kroaatit taistelivat yhdessä serbejä vastaan, mutta serbien vetäydyttyä kroaatit ja muslimit taistelivatkin keskenään. Kaupungin kuuluisa vanha kaarisilta Stari most, joka aiemmin symboloi monikansallisuutta ja kansanosien rauhanomaista rinnakaiseloa, romahti kestettyään pitkään tulituksia. Bosnian kroaattiarmeija oli ampunut siltaa panssarivaunujen tykeillä toista päivää ennen kuin se antoi periksi. Tämä tapahtui vuonna 1993. Stari most rakennettiin uudestaan vuonna 2004, vanhan sillan tyyliä noudattaen. Mostari on muuten saanut nimensä vanhan sillan siltavahtien, mostarien mukaan.

Mostar Bosnia

Neretva-joki, joka Mostarin halki kulkee, on kauniin turkoosi. Istuin joen rannalla olevaan ravintolaan lounaalle, katselin voimakkaan virran pauhua ja kuuntelin läheisen minareetin rukouskutsua. Yhtäkkiä huomasin, kun joku hyppäsi sillalta veteen. Ilmeisesti uimahyppääjät keräävät turisteilta rahaa tempuillaan.

Mostar Bosnia

Päivä oli aurinkoinen ja lämpötilan puolesta tuntui siltä, että olisin voinut olla lähes missä tahansa turistikohteessa. Mutta monissa rakennuksissa Mostarissa on vieläkin seinät täynnä luodinreikiä. Oli hyvin helppo kuvitella kroaatit toiselle puolelle jokea ja muslimit toiselle puolelle. Sodat tuntuvat yleensä kovin kaukaisilta asioilta, mutta on paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet elämään sodan keskellä. Kuten mostarilaiset.

Netflix-suositus: Trevor Noah – Son of Patricia

Eteläafrikkalainen kaveri vinkkasi mulle johannesburgilaisesta Trevor Noahista jo vuosia sitten, ja tällä hetkellä The Daily Show ja erityisesti sen osio Between The Scenes kuuluvat mun ehdottomiin lemppareihin Youtubessa. Daily Showssa Trevor Noahin terävä ja tavallaan viaton hahmo ruotii päivän polttavaa politiikkaa ja muita uutisia, ja Between The Scenes on Noahin tarinointia yleisön kanssa. Daily Shown lisäksi Noah tekee paljon stand up -keikkoja ja sen koko tyypin energiamäärä tuntuu ihan käsittämättömältä. Mä en tiedä mitä se vetää, mutta mä haluan sitä samaa.

Noahin Son of Patricia -show pureutuu erityisesti etnisyyteen ja rasismiin, joista puhutaan paljon myös Daily Showssa. Noahin isä on valkoihoinen sveitsiläinen ja äiti tummaihoinen xhosa, ja Noah on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Sowetossa, Etelä-Afrikassa, apartheidin aikaan. Melkoisen haastavat kortit siis tyypille jaettu pienenä, mutta Noahin mukaan monesta asiasta on äitiään kiittäminen. Tämä show ei kuitenkaan keskity Noahin äitiin tai lapsuuteen, vaan niistä voi lukea lisää Noahin kirjasta Born a Crime: Stories From a South African Childhood. Noah puhuu englannin ja xhosan lisäksi zulua, sothoa, afrikaansia, tswanaa, tsongaa ja saksaa. Noahin mielestä se, mitä kieltä ihminen puhuu, määritteleekin ihmistä enemmän kuin ihonväri. Vaikka Noah on itse värillinen, niin hän kokee olleensa kuin kameleontti ja pystyneensä puhumisellaan vaikuttamaan siihen, miten ihmiset hänet näkevät ja kokevat.

Noah on tarinankertoja ja sen erityinen lahjakkuus amerikkalaisessa maailmassa on se, että se on ulkopuolinen ja katsoo sitä ulkopuolisin silmin. Tässä showssa Noah kertoo siitä, miten ironista on, että amerikkalaiset kokevat tacojen olevan niin periamerikkalaista, että niitä pitäisi jokaisen turistin Jenkeissa syödä. Tai kuinka amerikkalaisten kaverien mielestä on lomaa lähteä telttailemaan alkeellisiin oloihin, tai mennä balilaisen ihmisen kotiin kokemaan autenttista balilaisuutta. Noah käyttää näistä termiä poverty porn tourism, köyhyyspornoturismi.

I think there should be a rule in America that says you can hate immigrants all you want, but if you do, you don’t get to eat their food. That’s a fair exchange for me. If you hate immigrants, no immigrant food. No Mexican food, no Caribbean food, no Dominican food, no Asian food, nothing. Only potatoes. I’m not even saying flavored potatoes. Just plain potatoes, no spice. Because, no immigrants, no spice. Don’t ever forget that. Both figuratively and literally, no spice. I know some people who would take that. I know there are some people right now who would be like, “Well, you know what Trevor? Take your immigrants, take your spice, and get the hell outta here.” You say that now because you’ve never lived a life without spice. But don’t ever forget, a life without spice was so hard, so hard that it made white people sail around the world to find it. This wasn’t regular sailing. It wasn’t a Disney cruise. These people lived at a time when they believed that if you went that way you would fall off the edge of the earth and die. And still, some man was eating some white lady’s cooking and was like, “I can’t do this shit anymore!”

Vahva katselusuositus tälle. Naurattaa, mutta pistää myös ajattelemaan.

Mikä muu nyt on Netflixissä in? Mitä sarjoja seuraatte?

Lautapelejä pyhäpäivien ratoksi

Monen jouluun kuuluu näköjään lautapelit, mikä onkin ihan mukava tapa viettää aikaa yhdessä. Mun uusi lautapelilemppari on Ticket to Ride. Pelin ideana on rakentaa Yhdysvaltojen kaupunkien välille junaratoja. Pisteitä saa rakennetun radaosuuden pituudesta, menolippujen ratavalintojen mukaan sekä pisimmästä yhtenäisestä radasta. Se on riittävän yksinkertainen peli, jotta sen sääntöjen opetteluun ei mene puolta päivää, mutta siinä on kuitenkin sen verran strategiaa, ettei siihen heti ensimmäisen pelikerran jälkeen kyllästy. Terkut vaan sille kummipojan Aku Ankka -pelille, jonka sääntöjä en osaa vieläkään..

Kroatian helmi Dubrovnik

Tästä reissusta on jo pitkä aika, mutta vieläköhän mä muistaisin, missä sitä tuli viimeksi seikkailtua.

Yleensä lomat sujuu niin, että viimeistään paluulennolla iskee flunssa, joten ensimmäinen viikko tai kaksi loman jälkeen olisi oikeastikin loman tarpeessa. Tämä loma oli erilainen. Olin kipeänä jo ensimmäiset päivät kohteessa. Epäilen ekan päivän lounastani fetasalaattia, mutta toki saattaa olla, että olin napannut jonkun noroviruksen jo koti-Suomesta.

Se oli mun kolmas oksennustautini puolen vuoden sisällä, joten suolakeksien hamstraamisesta oli jo tullut rutiini ja mulla sattui olemaan huoneessa ihan riittävästi eväitä ja vettä. Ja onneksi mä en majoittunut missään hostellissa, vaan kahden tähden hotellissa, jonka huoneeseen kuului oma kylppäri. Kannatti maksaa siitäkin luksusesta.

Olin pitkästä aikaa reissussa yksin ja ilman G Adventuresia, joten päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni Aurinkomatkoja. Siihen oli syynä lähinnä äkkilähdön hinta. Mutta en sanoisi, että tämä jää välttämättä mun viimeiseksi aurinkomatkakseni. Olin oikein tyytyväinen reissun retkiin, lentoihin, hotelliin ja lentokenttäkuljetuksiin. Lisäksi olin yllättynyt miten moderni ja toimiva appi Aurinkomatkoilla oli. Sen karttaa pystyi käyttämään offlinessa ja oppaat vastasivat chatissa näppärästi mun kyselyihin siitä monelta mun pitää bussipysäkille retkiä varten suunnata. Jestas, ehkä musta tulee vanhemmiten joku pakettimatkalainen.

Olin valinnut kohteekseni Dubrovnikin, koska halusin käväistä Montenegrossa ja Bosniassa siinä samalla. Ja ihan hyvä, että olin noita retkiä suunnitellut. Dubrovnik sinänsä oli melko pieni paikka, jos ja kun ei tykkää löhötä auringossa seitsemää päivää viikossa 24/7. Tai edes viittä, kun pari päivää menee kylppärissä. Shoppailumahdollisuudet Dubrovnikissa on olemattomat, ja sitä samaa ylihintaista turistikrääsää löytyy joka kaupasta. Mutta kaunis kaupunki Dubrovnik kyllä on, ja erityisesti merenelävät mainioita ravintolassa kuin ravintolassa. Fetasalaatista en ole ihan niin varma.

Kroata Dubrovnik

Suomalaisia saapui mun kanssa samalla lennolla koko koneellinen, ja muistaakseni niitä lentoja Helsingistä taisi olla useampia päivässä. Kaupungilla ei siis päässyt eroon muista suomalaisista. Ilmeisesti Kroatia on uusi Kanariffa. Jo menomatkalla koneessa mä bongasin erään pariskunnan, joka näytti siltä, että loma kuluu varmasti enimmäkseen omalla terdellä viinaa kitaten. Niin se oli myös mennyt, koska paluumatkalla pariskunnasta vain toinen selvisi takaisin Suomeen. Diabeetikko oli viety ambulanssilla sairaalaan, jonne se jäi sen toisen puoliskon palatessa kotimaahan. Melko onnistunut loma siis niilläkin.

Mä majoituin Dubronikissa Lapadin alueella ja se oli ihan nappivalinta. Sieltä pääsi kulkemaan vanhaan kaupunkiin kätevästi ja edullisesti paikallisbussilla, ja Lapadin kauniit rannat taas oli kiva kiertää kävellen. Sen alueen ravintoloista mä tykästyin erityisesti meksikolaiseen Chihuahuaan ja Pantaruliin, jonne tosin kannattaa tehdä pöytävaraus. Vanhassa kaupungissa suosittelisin sellasta mestaa kuin Poco Loco. Ei hullumpi. Mitään superedullista ravintolaruoka ei Dubrovnikissa paikalliseen hintatasoon nähden ollut, mutta palvelulle antaisin kaikissa paikoissa täydet pisteet. Ihanan virkistävää verrattuna esimerkiksi Espanjan tai Saksan isoihin kaupunkeihin, jossa ei turisteja juuri arvosteta.

Kroatia Pantarul

Dubrovnikin vanhassa kaupungissa kiertelemisen ohessa oli ihan kiva lähteä välillä katselemaan maisemia hiukan ylempää. Mä en lähtenyt urheilemaan vaan hyppäsin köysijunaan, joka oli yllättävän uudennäköinen vimpain. Huipulla sitten hiukan reippailin ja sen jälkeen istuskelin maisemaravintolassa. Viereisessä pöydässä, vielä paremmalla maisemapaikalla, istui neljä aasialaista, jotka näpyttelivät kännyköitään etunojassa koko ajan. Toivoin, että ne olivat saaneet wifin käyttöönsä ensimmäistä kertaa elämässään sen sijaan, että se kännykkä nenän edessä mahdollisesti oli niiden normaali matkailumoodi. Itse kullekin tekisi välillä hyvää olla hetken aikaa erossa puhelimesta, mutta joillekin vielä enemmän kuin toisille.

Kroatia Lokrum

Seuraavaksi mä otin sitten suunnaksi Lokrumin saaren, koska se näytti kivan vehreältä paikalta tuolta ylhäältä käsin. Ja kivaa oli vaihteeksi myös risteillä merellä kaupungin siluettia katsellen. Lasipohjavene kuulostaa jotenkin tosi hasardille kulkupelille, mutta perille silläkin päästiin. Yhtään kalaa tai mitään muutakaan vedenelävää ei näykynyt, kirkkaasta vedestä huolimatta, joten se paatti oli vähän turha valinta siinä mielessä.

Jos ravintoloissa oli erinomaista palvelua, niin ei mun kahden tähden hotelli hävinnyt niille yhtään, päinvastoin. Retkille piti opaschatin mukaan olla pysäkillä valmiina lähtemään jo klo 7 aamulla, joten se tarkoitti sitä, etten ehtinyt kahdeksalta alkavalle aamupalalle. Mutta kun kysyin respasta olisiko mun mahdollista saada jotain pientä evästä aamulla mukaani, yllätyin kun ne ilmoittivat heti, että onnistuu tietenkin. Ja aamulla kun bussipysäkillä eväskassia tutkin, odotin siellä olevan jonkun kämäsen kolmioleivän. Mutta sieltä löytyi pari sämpylää, keitetty kanamuna tuorekelmuun käärittynä, pari hedelmää, vettä ja trippimehu. Hymyilin erityisesti sille kanamunakäärölle. Kyllä näillä eväillä jaksaa bussissa istuskella.

Retkistä lisää myöhemmin!

Kroatia

Springsteen on Broadway Netflixissä

Mä en sitten koskaan päässyt sinne NYCiin Springsteenin Broadway -keikalle. Yritin ensin saada lippuja Ticketmasterin Verified Fanin kautta, mutta eipä se oikein onnistunut. Siinä oli hirveää säätöä, terkut vaan Suomen Ticketmasterille, joka oli ja on tästä koko asiasta pihalla kuin lumiukko. En voi uskoa, että mä olen ainoa, joka sitä muka heiltä edes kysyi! Pääsin kuitenkin rekisteröitymään Verified Faniksi kun sain amerikkalaisen kaverin puhelinnumeron käyttööni, mutta tuuri ei ollut mun puolellani, joten lippuja en päässyt sitä kautta ostamaan. Katselin niiden jälleenmyyntihintoja toki muualla, mutta yhdessä lentojen ja hotellin kanssa siitä olisi tullut tosi kallis keikka. Lopulta olin niin epätoivoinen, että yritin saada liput Omazen kautta, mutta viimeisin voitto sieltäkin pamahti Sveitsiin. Sen tyypin ilme oli kuitenkin sellainen, että pakko olla vaan onnellinen sen puolesta.

Marco S. was born to run to NYC to meet @springsteen at his Broadway show. Thanks for supporting @Stand4Heroes! #Omaze pic.twitter.com/t3U5uGF73d— Omaze (@omaze) 12. joulukuuta 2018

Jos ja kun pääsee v*tutuksestaan yli siinä tosiasiassa, että Broadwayn keikka jäi näkemättä, voi sen silti nähdä Suomessakin Netflixistä. Mä luulen, että tämän Youtuben trailerin reilut 400 000 katselukertaa on enimmäkseen mun koneelta, kun mä odottelin tätä itse keikkaa Netflixiin jo monta viikkoa.Ja NYT se on siellä.

Jos joku ei ole vielä katsonut Springsteen on Broadwaytä Netflixistä, niin en pilaa yllätystä kertomalla siitä ihan kaikkea etukäteen. Totean vaan, että olisi varmaan pitänyt olla paikan päällä, kun ei se oikein näin telkkarin välityksellä avaudu. Liian vähän musaa ja liikaa juttuja, joihin mun keskittymiskykyni ei ainakaan ensimmäisellä katselukerralla kunnolla riittänyt. Muuten koko konsepti on kyllä hyvinkin mielenkiintoinen. Intiimi konserttisali ja Bruce yksinään kertomassa elämästään.

Lueskelin, että ilmeisesti tämä on ollut melkoisen tuottoisa ”kiertue” Pomolle. Viikon tulo on ollut noin 2 miljoonaa taalaa, ja kun se show on pyörinyt Broadwayllä 52 viikkoa, tulee siitä kokonaistuloksi noin 100 miljoonaa. Josta ehkä about puolet menee Brucelle, koska se on yksin tämän shown tähti. Lisäksi se on päässyt joka keikalta kotiinsa Colts Neckiin eikä ole tarvinnut olla tien päällä, kuten konserttikiertueilla yleensä.Näissä summissa ei ole tietenkään mukana mitään krääsämyyntiä, soundtrackin tuloja eikä sitä 20 miljoonaa taalaa, jonka Netflix maksoi taltioinnin lisenssistä. Ihan hyvin äijältä, joka ”ei ole koskaan tehnyt päivääkään rehellistä työtä”, kuten Bruce itse heti konsertin alussa kertoo. Mä en yhtään ihmettele sitä, miksi Fogerty esiintyy koko ajan Vegasissa. Onhan tollanen pieni säännöllinen tulo varmaan ihan kiva eläkeläispapparaisille.

Nyt kun nuo Broadwayn keikat on ohi, niin ainakin mä jään odottelemaan innolla sitä jo aiemmin luvattua sooloalbumia. Huhutaan, että se on ollut valmiina jo pari vuotta, joten High Hopesin jälkeen on korkeat odotukset.

Alla vielä pieni piristys joulunviettoon; Pomo jammailee Asbury Parkin avajaisissa Tangiers Blues Bandin kanssa. Youtubesta löytyy muutama video lisää. Tuon minisetin mä olisin todella halunnut nähdä!

Hyvää joulua!

Ville Haapasalo ja 3 seuraavaa hittisarjaa

Ville HaapasaloBongasinpa tässä eräänä päivänä eli joskus pari kuukautta sitten telkusta pätkän jostain Ville Haapasalon sarjasta. Mä tykkään siitä hahmosta ja etenkin sen tarinoista Venäjältä, mutta osa niistä sen ohjelmista on jäänyt multa kyllä katsomatta muutaman testijakson jälkeen. Esimerkiksi sitä Haapasalo Goes America -sarjaa odotin innolla, mutta petyin tylsähköön juonenkulkuun. Haapasalo Goes Lomalle -sarjasta muistan Haapasalon seikkailleen Kuubassa, mutta en mä sitä varmaan sen enempää nähnyt. Ja suomijulkkisten lomareissut kiinnosti mua vielä vähemmän. Jannika B:n jakson näin ja se oli suurinpiirtein sellanen, jonka mä saisin Haapasalon kanssa aikaiseksi au pair vuotta Madridissa muistellen. Myötähäpeän puna nousisi kasvoille ihan kaikille sen katsojille.

Mä en muista yhtään mikä sen telkusta bongaamani Haapasalon sarjan aihe tai edes nimi oli, vai oliko se edes mikään uusi juttu. Mutta mä luulen, että Haapasalo taipuisi ihan mihin formaattiin tahansa. Vaikka näihin:

Ville Haapasalo ja kaappaus keittiössä
Ville Haapasalo vierailee tavallisten suomalaisten kotona pistämässä näiden keittiötottumukset uusiksi. Mikäli keittiön omistajat ovat tottuneet monipuoliseen ruokaan ja keittiöstä löytyy väriä niin tuoreyrttien kuin muidenkin raaka-aineiden osalta, tulee Ville ja pistää talonväen jääkaapin sisällön uusiksi. Haapasalo, joka useiden ravintoloiden omistajana, ruokakirjailijana ja intohimoisena kokkina tuntee hyvän ruuan, haluaa opettaa tavallisille ihmisille myös nälän ja puutteen. Sen jälkeen jääkaapista löytyy vain pari perunaa, suolalihaa, suolakurkkuja, suolakalaa, suolaa ja valo. Tässä ohjelmassa mehevää on ainoastaan Villen jutut!

Ville ja 7 ihmettä Suomi
Tässä sarjassa Ville Haapasalo kiertää ympäri Suomea tutustumassa Suomen seitsemään ihmeeseen. Ensimmäisessä jaksossa Ville vierailee Tuurissa Vesa Keskisen luona, koska Keskisen ego on ainoa asia, joka Suomesta näkyy kuuhun asti. Toisessa jaksossa Ville vie meidät nojatuolimatkalle astiankuivauskaappiin, joka on yksimielisesti valittu Suomen seitsemän ihmeen joukkoon. Seuraavana on vuorossa Forssa. Neljännen jakson kohteena on Turun oma ihme, jolle Kristus-patsas Rio de Janeirossakin kalpenee; Posankka. Tuorein lisäys Suomen seitsemän ihmeen joukossa on Villen viidennen jakson vierailukohde; Länsimetro. On edelleenkin ihme, jos se kulkee. Kuudennessa jaksossa puhutaan ihmeestä, jonne monet Helsingissä vierailevat turistit eksyvät; Kampin kappeli. Kukaan suomalainen ei ole vahingossakaan vieraillut siellä, sillä suomalaiset eivät kaipaa hiljaisuuden tyyssijaa. Koko maamme on sellainen. Viimeisessä jaksossa tutustutaan Suomen ihmeellisimpään ihmeeseen, tanssilavakultturiin. Mikä kumma saa sisäänpäinkääntyneet ja jurot suomalaiset heittämään viiden metrin henkilökohtaisen tilan romukoppaan ja hikisenä hiihtämään toistensa iholla Satumaan tahtiin?

Forssa 30 päivässä
Ville ja 7 ihmettä Suomi poikii nopeasti spin-offin, koska ihmiset haluavat tietää mitä kaikkea ihmeellistä Forssasta, tuosta Kanta-Hämeen lahjasta Suomelle, löytyy ja kannattaako sinne hankkia viisumi seuraavalla lomalla. 30 päivän sijaan Villeltä ja kuvaustiimiltä tosin kestää kiertää Vorssa ja sen keskustan kaikki kirpparit noin puolitoista päivää, joten sarjan käsikirjoittajat joutuvat todenteolla töihin. Sarjan kulinaristinen jakso toteutetaan tietysti Vispilässä, jossa ravintolan oman kuvauksen mukaan ”rakastetaan hyvää ruokaa: puhdasta, perinteistä ja kekseliästä, ripauksella forssalaista huumoria”. Katsojien mielestä sarjan parasta antia on kuitenkin Villen vierailu paikallisen alkuasukkaan, Pasin, kotona kerrostalokaksiossa Viksbergin alueella. Pasi on yksi neljästä veljeksestä ja he kaikki, Matteus, Markus, Luukas ja Pasi, pelasivat aikoinaan jääkiekkoa Fopsissa.

Kokemukseni työuupumuksesta

Mä voin ihan hyvin. Vihdoinkin. Flunssa, migreeni, rytmihäiriö, ahdistus, unettomuus ja monen monta muuta ongelmaa kiusaavat mua nykyään vähemmän. Enää en itke päivittäin. Mutta yli vuoden taistelu työuupumuksen kanssa organisaatiossa, josta en saanut minkäänlaista tukea, on melko pitkälti vienyt mun terveyteni. Vihdoin tein päätöksen ja irtisanouduin töistä. Nyt mennään terveys edellä.

Kun terapeutti vajaa pari vuotta sitten pyysi mua listaamaan kaikki mun ongelmat unettomuudesta ahdistukseen ja itkuisuuteen, mä kauhistuin sitä kokonaiskuvaa, joka mun eteeni ilmaantui. Terapeutti kysyi, että mitä mä neuvoisin ystävälleni, joka olisi samanlaisessa tilanteessa. Itkin ja nauroin samaan aikaan, kun lopulta jouduin myöntämään, että sairasloma on ainoa oikea ratkaisu. Siihen saakka olin keskittänyt kaikki voimavarani töissä selviytymiseen ja kun työpäivän jälkeen makasin sohvalla, ei voimia ollut enää mihinkään muuhun. Ja se osaltaan pahensi koko tilannetta. Unohdin harrastukset ja ystävät. Ei ollut enää mitään, mikä palauttaa. Ylikuormitin itse itseni, enkä edes tajunnut tekeväni sitä.

Kun vihdoin puhuin asiasta työterveyslääkärille, oli sairasloma päivänselvää. Lääkäri jatkoi sitä lopulta aika pitkään, kunnes kuukausien levon jälkeen kokeiltiin töihin paluuta osasairaspäivärahan turvin. Mutta töissä mun tilanteesta ei välitetty pätkääkään ja lopputulos oli se, että mä yritin sitten tehdä ne samat työt kolmessa päivässä. Jouduin joustamaan ja tekemään töitä myös sairaslomapäivinä. Silti työt vain kasautuivat, enkä saanut apua, vaikka sitä pyysin. Vanhoja sähköposteja läpikäydessäni huomasin, että pyysin lisäresurssia ja apua siihen tilanteeseen yli vuoden ajan.

Työkuorma ei suinkaan ollut ainoa työuupumukseen johtava tekijä. Rakkaan perheenjäsenen Röllin menetyksestä ei ihan yhdellä taikka kahdella itkulla selvitty. Töissä itselleni tärkein motivaatiotekijä on arvostus ja se, että mun työlläni on merkitystä. Nyt sain huomata, ettei mulla ollut enää minkäänlaista ääntä organisaatiossa. Olin kuin ilmaa. Ja se oli mulle myrkkyä. Epäonnistuneen osasairaspäiväkokeilun jälkeen lääkäri totesi tilanteen kestämättömäksi, määräsi mut uudestaan pitkälle sairaslomalle ja sanoi lujasti mutta hellästi, että paluuta siihen työpaikkaan ei ole. Kesti vielä pitkän aikaa ennen kuin itse lakkasin huolehtimasta työsähköposteistani ja tontistani, jota kukaan ei mun poissaoloni aikana tuurannut.

Lopulta luovutin ja myönsin tilanteen. Olin jo hyvin kyynistynyt koko firmaa kohtaan eikä lääkärin tarvinnut kuin mainita sen lafkan nimi, niin aloin itkeä. Sen jälkeen irtisanoutumispäätös oli helppo. Näin jälkikäteen tuo kaikki on mulle päivänselvää. Tiedän tarkalleen mitä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten ja miten monta virhettä tein asiassa itse. Vikaa on paljon työnantajassa, mutta paljon myös itsessäni. Mun olisi pitänyt lähteä sieltä jo aiemmin. Mutta toisaalta ymmärrän, miksi en ymmärtänyt tilannetta. Yritin viimeiseen asti enkä halunnut luovuttaa. Luovuttamiselta se tuntui.

Annan nyt itselleni anteeksi. Olen vaatinut itseltäni liikaa ja vahingossa ajanut itseni todella heikkoon jamaan. Kaikki kehon fyysiset reaktiot ja sairastelukierre ovat vain seurausta siitä stressistä, josta en enää pystynyt palautumaan. Muistan hyvin kuinka heräilin öisin siihen tunteeseen kuin mua ajettaisiin takaa. Kyse ei ollut painajaisista, vaan sydämeni ja koko kroppani luuli, että nyt pitää paeta. Se on äärimmäinen, mutta toisaalta myös hyvin luonnollinen reaktio kovaan stressiin. Hiljalleen olen alkanut uudelleen oppia rentoutumaan ja palautumaan. Olen ammattilaisten käskystä pyrkinyt tekemään paljon asioita, joista tulen onnelliseksi.

Näin vakavasta työuupumuksesta toipuminen on kuin opettelisi kävelemään uudelleen. Olen yllättävän luottavainen tulevaisuuden suhteen ja etsin työpaikkaa, jossa mun tehokkuutta ja työlle omistautumista arvostetaan, mutta jossa ihminen kohdataan ihmisenä. Uskon, että osaan pitää itsestäni parempaa huolta jatkossa. Päätin vihdoin myös kertoa työhaastatteluissa työuupumuksestani, sillä jos sitä jossakin työpaikassa pelästytään, sellaisessa firmassa en haluaisi edes työskennellä. Haluan itse välttää sen uusiutumisen, ja siihen tarvitaan avoimuutta ja luottamusta työnantajaa kohtaan.

Jatkoin terapiaa niin pitkään, kunnes ei enää itkettänyt. Muistan kun aloitin terapian vuosia sitten ja mulle sanottiin, että pari ekaa viikkoa siellä vaan itkee, mutta kyllä se siitä sitten rauhoittuu. No, mä itkin sellaiset kolmisen vuotta. Mun terapeutit on olleet kullanarvoisia, mutta olen hiljalleen saanut paljon muitakin itselleni sopivia keinoja stressinhallintaan ja palautumiseen.

Joillekin ihmisille, myös muutamille entisille kollegoilleni, työuupumus on edelleenkin vain ihmisen heikkoutta eikä mikään oikea sairaus. Olisi mielenkiintoista tietää mitä nuo samat tyypit ajattelevat masennuksesta. En itse ole masentunut, mutta silloin kun ahdistus oli pahimmillaan, ymmärsin myös oman kokemuksen kautta miten mustaksi mieli voi mennä. Silloin ensimmäistä kertaa tajusin millaista on, kun ihminen ei kykene nousemaan ylös sängystä. Ehkä itsekin ajattelin aiemmin, että saamattomuus on vain laiskuutta, ja masentunut ihminen ruokkii sillä itse itseään. Mutta nyt tiedän miten väärässä sellainen luulo on. Masennus on kuin musta aukko, joka imee ihmisestä kaiken energian.

Työelämä on raakaa ja monessa paikassa ihmisistä otetaan kaikki irti välittämättä jaksamisesta. Mä toivon, että ne ihmiset, joiden empatia ei tähän asiaan riitä, saavat joskus jonkin herätyksen. Työuupumus ei ole sama kuin joku pieni väsymys, joka menee nukkumisella ohi. Se on todella vakava tila, koska kyseessä on ihmisen työkyky. Toivon myös, että tulevaisuudessa työnantajat välittäisivät työntekijöistään enemmän. Ja että sellaiset firmat menestyisivät. Itse koen olevani vahvempi kuin ennen, mutta vasta opettelemassa uudelleen kävelemään.